Sivistys vai siveelllisyys?

200px-ArvidJarnefeltArvid Järnefelt (1861-1932) tunnetaan tolstoilaisuuden vaalimisesta ja oudoista elintavoistaan. Lähdin tutkailemaan hänen tuotantoaan siinä toivossa, että löytäisin hänen teoksistaan rippeitä pietarilaisesta elämänmenosta 1800-luvun puolella, mutta en vielä päässyt omaelämäkerrallisessa Vanhempien romaanissa (1930) pitkälle. Sen sijaan aloitin miehen uraan ja ajatteluun tutustumisen teoksesta Heräämiseni (1894), joka on pitkähkö omaelämäkerrallisia tunnustuksia sisältävä eettis-siveellinen essee.

Järnefelt oli siis kuuluisan kosmopoliitin suvun vesa, maalari-Eeron veli, joka jo nuorena jätti juristin uransa etsien tietään kansan parissa. Häntä voisi pitää varhaisena hippinä, tai ainakin radikaalisesti vaihtoehtoisena eläjänä, joka kirjailijanuransa aikana työsti tolstoilaisia, kristillisiä ja anarkistisia ajatuksiaan eri genreissä. Vaelluksensa alkuvaiheessa hän yritti pyrkiä suutariksi ja konepajan mieheksi, mutta nämä kokeilut eivät kantaneet toivottua hedelmää. Lopulta hän päätti omistaa aikansa ja energiansa maanviljelykselle. Miehen tila Lohjan Virkkalassa on edelleen suvun omistuksessa ja sitä vaalitaan esi-isän oppien mukaan. Tila ei ole museo, mutta blogistaniassa näkyy joitain raportteja henkilöiltä, jotka ovat päässeet tilalla vierailemaan.

Essee alkaa railakkaasti Arvidin tunnustuksella itsesaastuttamisen harrastamisesta ja siihen liittyvästä syyllisyydestä. Hänen henkinen heräämisensä alkoi siis seksuaalisten kysymysten pohdinnasta: hän oli utelias siitä, millaisia vaikutuksia  autoerotiikalla ja bordelleissa käymisellä on yhteiskunnalle ja kuinka näistä hairahduksista keskusteltiin. Löydettyään aikalaisen kirjoittaman sydämellisen ja ei-tuomitsevan avioelämän oppaan hän koki vapautuvansa, sillä oppaassa kerrottiin, että itsesaastuttamista harrastavat lähestulkoon kaikki, joilla ei ole mahdollisuutta ”järjestettyyn siitineloon”. Vapaan rakkauden ajatuksen siemeniäkin hän idättää, tosin varsin ujossa muodossa. Pohdinnat vaikuttavat aikalaisen kynästä rohkeilta, ja niihin on luvassa jatkoa myöhemmässä teoksessa Kirjeitä sukupuolikysymyksistä (1915).

Korkeammalla tasolla Järnefeltin herääminen liittyy luopumiseen tekaistusta minäkuvasta, johon suurin osa meistä on taatusti elämänsä aikana syyllistynyt. Tämä esiintyy eri ihmisillä eri tyyppisenä keikarointina; Järnefeltillä itsellään se liittyi opintoihin, ammatinvalintaan ja sosiaalisen hyväksynnän hakemiseen Helsingin kosteissa herrakerhoissa. Tulevaisuuden kuului tarjota muutakin kuin selälletaputtajien huomion kalastamista. ”Missä on se elämän punainen lanka, jonka toisen pään olen kerinyt auki?”, hän kysyy.

Teksti muuttuu loppua kohti raamatulliseksi vakavamieliseksi abstraktioksi, joka ei herättänyt vastaavaa hilpeyttä kuin alkupuolen viinaan ja seksiin liittyvät havainnot. Luokka-analyysi on tekstissä iduillaan monessa kohtaa, mutta joku Järnefeltin äänessä nyppii, kun hän maalailee kuvia rakkaasta rahvaastaan. Sivistyksen ja siveellisyyden suhdetta hän pohtii erityisesti suutarinpajassa kertyneiden kokemusten kautta. Vaikka hän oppi suutarintyön alkeet, hän ei oppinut syljeksimään ja kiroilemaan kuin kollegansa. Hän katsoo itsensä sivistyneemmäksi kuin suutarit, mutta vain siitä armosta, että hänen vanhemmillaan oli varaa kouluttaa häntä. Siveellisyyden suhteen hän ei kehuisi ylempiä luokkia korkeampitasoiseksi, he vain juovat jalompia juomia ja harrastavat riitelyä ja muuta huonoa elämää suojatummissa tiloissa kuin rahvas.

Järnefeltin suomen kieli on ilmeikästä, mutta kovin koukeroista. Siihen täyspainoinen sukeltaminen vaatisi enemmän panostusta kuin mihin nyt pystyn. Miehen tuotannosta näytelmien kerrotaan olevan kevyemmästä päästä, sillä hän tuotti niitä tilaustöinä väliteoksinaan. Tämä heräämisen dokumentti oli paikoitellen piinallisen itsetietoinen ja moraalista ylemmyyttä toitottava. Historiallisena dokumenttina se kuitenkin hämmentää, sillä tämäntyyppinen intiimi tunnustuksellisuus ei vielä 1800-luvun puolella ollut suurinta huutoa.

Arvid Järnefeltin äidistä Elisabethista on enemmän uutta kirjallisuutta saatavilla; esimerkiksi Tarja Lappalainen on julkaissut teoksen Salonkielämää (2014), jossa käsitellään Elisabethin, Minna Canthin ja Juhani Ahon myrskyisiä välejä. Tavallaan tämän tyyppinen historiallis-kaunokirjallinen juoruilu kiinnostaa ja sitten ei. Järnefeltit ovat suku, josta tuntuu olevan materiaalia kaikissa sateenkaaren väleissä. Myös aiemmin lukemani Anni Swanin kirjeteokset sivuavat Järnefeltejä, sillä Saimi Swan oli naimisissa Eero Järnefeltin kanssa. Ruotsinkielisestä kulttuurista ja muusta kosmopolitismista puhdistautuneen fennomaanisen kulttuurieliitin piirit tuntuvatkin poikkeuksellisen sisäsiittoisilta.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s