Talousmatami heruttaa

Rautalilja_1980Kaari Utrion Rautalilja (Tammi, 1979) tuli kierrätyskorista tarpeeseen, kun kartoitan 1800-luvun puheenparsia ja sääty-yhteiskunnan mentaliteetteja. Teoksessa seikkaillaan jossain Varsinais-Suomessa Peurajoen masuuniyhteisössä, jossa tuotetaan maan parhaita patoja ja pannuja. Teoksen nimi viittaa tehtaan liljanmuotoiseen vaakunaan, joka painetaan haluttuihin tuotteisiin. Ajanjakso asettuu 1820-luvun loppuun, Nikolai I:n valtakauden alkuun, jolloin Venäjän vallan realiteetit alkavat iskostua tavallisen kansan mieliin. Joka kylästä löytyy ainakin yksi ryssän kätyri, ja erityisesti pelätään luterilaisen kirkon puolesta. Helsingistä kun kuuluu huhuja, että Nikolailla olisi suunnitelmia käännyttää koko Suomen kansa ortodokseiksi näin taatakseen paremmin sen uskollisuuden.

Leskirouva Amelie Ståhl on miehensä kuoleman jälkeen tuhlannut elämänsä parhaita vuosia hoitaen katkeroitunutta äitiään hautaan saakka. Vapauduttuaan huoltotaakasta hän kokee elämänsä tyhjäksi, ja vaikka kultasepän liikkeestä jäänyt varallisuus takaisi hänelle mukavan joutilaan elämän, hän päättää pestautua talousmatamiksi vieraalle paikkakunnalle. Saavuttuaan Lilljan kartanoon häntä odottaa keittiössä hävityksen kauhistus, sillä edellinen matami on ollut viinaanmenevä ja kykenemätön huolehtimaan ruoantähteiden kohtalosta. Keittiön ja muidenkin tilojen siivoamiseen tarvitaan apuvoimia torppareiden eukoilta.

Kartanossa on muutenkin painostava ilmapiiri. Nuori armo Fredrika on onneton järjestetyssä avioliitossaan ja purkaa turhaumiaan palveluskuntaan. Vanha patruuna pitää yhtä piioista jalkavaimonaan, ja nuori isäntä, vänrikki Ahlstorpe, on sairastunut ahneuteen. Masuunia olisi tarjoitus kehittää tuottavammaksi, mutta valitettavasti infrastruktuuri ei kestä vänrikin äkkipikaisia laajentamishankkeita.  Vänrikin mielijohteet aiheuttavat tappiota koko yhteisölle. Rautaruukin toimintaa Utrio kuvaa sinnikkäällä tarkkuudella, johon tämän humanistin aivot eivät täysin kääntyneet. Työntekijöiden asuinolojen ja onnettomuuksien kuvaus on riipivän realistista.

Teoksessa ei varsinaisesti ole päähenkilöä, vaan masuunin tarinaa kertovat vuorollaan eri säätyihin kuuluvat henkilöt. Amelie Ståhl on kuitenkin vankin kertoja, joka ulkopuolisen asemasta näkee yhteisön valtasuhteet tarkemmin. Yli nelikymppisenä hän on hyvin säilynyt ja herättää hempeitä tunteita varsinkin masuunimestari Joel Tyrnässä, joka myös on leskimies. Romanssi kypsyy hitaasti, mutta varmasti – ensimmäistä kertaa elämässään Amelie kokee vapautta seurustella vastakkaisen sukupuolen kanssa ilman yhteisön syvää paheksuntaa. Vierailut hän kuitenkin naamioi sairaskäynneiksi, sillä masuunimestarin nurkissa asuu jatkuvasti ruukin ja läheisten torppien vaivaisia.

Joel Tyrnän poika Robert Winterbeck on tarinan ”musta hevonen”, meriltä palannut kapteeni, jolla ei ole naisten suhteen puhtaat jauhot pussissa. Mies on kokenut liikaa ja oppinut viettelemään kiviäkin. Vaikka hän iskee silmänsä kauniiseen papin tyttäreen, se ei estä häntä muhinoimasta nuoren armon ja armon piikojen kanssa. Papin tytär yllättää kosijansa toisen naisen päältä pöheikössä, mutta tämä ei saa kosijaa häpeämään. Avioliiton perustana ei ole uskollisuus, vaan taloudellinen turva. Robertin hahmossa on ripaus kioskiromantiikkaa, mutta hänen mielitiettynsä ei suhtaudu mieheen romanttisesti. Hänen on tehtävä valinta pelastaakseen köyhät vanhempansa.

Utrio kirjoittaa vakavasti tuon ajan lapsityövoimasta, erityisesti torpparien lasten ahdingosta siinä tilanteessa, kun perheen isä sairastuu ja päivätyöt on tehtävä. Kuusivuotias Heikki ei enää olekaan lapsi, vaan pieni aikamies, joka koittaa kantaa vastuunsa, vaikka pyörtyileekin pelloille. Heikin perheen ahdinko syvenee isän kuoltua ja äidin joutuessa tien päälle kerjuupassilla. Kerjäläisten keskinäisistä verkostoista, reviireistä ja nokkimisjärjestyksestä Utrio kirjoittaa mieleenpainuvasti. Kerronta ei paljoa eroa tämän päivän uutisoinnista romanikerjäläisten tilanteesta. Onhan Tampereellakin merkityt paikat niille, jotka ovat tulleet tänne ensimmäisinä. Parhaat kerjuupaikat ovat Stockan edessä ja Keskustorin kulmilla; nokkimisjärjestyksessä viimeiset joutuvat polvistumaan takakujille, esim. LIDL:in nurkille, jossa kulkijoilla on taskuissaan lantteja vähemmän. 1800-luvun ihmisten mielipiteiden jakautuneisuus kerjäläiskysymyksessä ei paljon poikkea nykykeskusteluista.

Ruoka nousee teoksessa merkittäväksi teemaksi, käsitteleehän se talousmatamin päivittäistä työtä. Eniten silmiin pistää kartanon illallispöydän runsaus, varsinkin viinien ja jälkiruokien osastolla. Nuori armo Fredrika on niin saita, ettei mielellään antaisi tähteitä edes sioille. Pappilan paras herkku taas on olutjuusto, eräänlainen juokseva sekoitus, johon kastetaan leipäpaloja. Tätä tarjoillaan matami Amelielle vierailulla, mutta Amelie yrittää syödä mahdollisimman vähän huomatessaan papin lasten nälän. Ahneimmat pidot ovat Porkan isännän peijaisissa, joissa kansa saa syödäkseen kuuden tunnin ajan, jonka jälkeen juopuneimmat jäävät jatkamaan bakkanaalejaan aamuun asti. Yövieraille kuuluu vielä tarjota aamupuuro ennen kotiin hoipertelua. Ryyppääminen on muutenkin ruukinkylässä runsasta, eivätkä siveelliset naisetkaan aina sylje lasiin. Viinalla parannetaan myös imeväisten vatsavaivoja.

Utrion kirjoihin tutustuneena osaan odottaa juonelta tiettyjä asioita, kuten suorasukaista seksiä ja naishahmojen itsepäisyyttä, mutta tässä teoksessa painopiste oli muualla kuin naimisessa ja sukupuolten välisessä jännitteessä (vaikka molempia tarjoiltiin tasapuolisesti). Kyseessä on yhteisön yhteinen tarina, jossa yksi ihmiskohtalo painaa yllättävän vähän, kuuluipa tämä aatelistoon tai ryysyläisiin. Kuolema korjaa rikkaita ja köyhiä miltei yhtä raa’alla kädellä.

Pidin teoksesta vähintään yhtä paljon kuin viimeksi Utriolta lukemastani Pirkkalan pyhistä pihlajoista. Ristiretkien aikaan sijoittuva Sunneva makaa edelleen sänkyni alla pölyttymässä. Joissain teoksissa on ollut aistillista huttua liikaa, mutta tässä kuljettiin jalat maassa ja näytettiin 1820-luvun arki kaikissa sen väreissä. Teos viihdytti ja opetti uutta hyvässä suhteessa keskenään. Erityistä kiitosta antaisin myös kappaleiden välisistä, huolella valituista runo- ja värssysitaateista ja viittauksista ajan ”kuumimpiin” hartauskirjoihin, jotka maalaispitäjässä ovat olleet vain harvojen herkkua. Niihin syvällisemmin perehtymällä pääsisi jo aikamatkalla hurjan pitkälle.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s