Afroaasialainen Lontoo

AhmedVälillä pitää tankata turvallisuutta, ja minulla se tarkoittaa mm. paluuta nuoruuteni lempiaiheeseen, maahanmuuttajien Britanniaan. Hyllyssäni on maannut jo kauan kashmirilaistaustaisen brittikirjailija Iqbal Ahmedin Kaupunkini varjot (Avain, 2005, suom. Inka Parpola, joka on matkakirjallisuutta lähentelevä romaani Lontoon tuntemattomista nurkista ja niiden eläjistä. Muistatte varmasti Zadie Smithin Brick Lanen ja Hanif Kureishin Esikaupunkien Buddhan – Ahmed on sukulaissielu molemmille, mutta ei pyri imitoimaan kummankaan tyyliä.

Ahmed kytkee tarinansa kaupunginosiin ja niistä löytyneisiin avainhenkilöihin, joista suuri osa on ensimmäisen tai toisen polven aasialaisia tai afrikkalaisia maahanmuuttajia. Kertojan oma ääni on vahva, mutta samalla hän ei paljasta paljoa omasta elämästään – muistelee vain rivien välissä lapsuuttaan ja nuoruuttaan Kashmirissa ja kertoilee yksinäisestä hotellin portieerin elämästään Lontoossa. Kertoja on mitä luultavimmin Iqbalin oma alter ego, jolle hanttihommien teko on ainoa keino rahoittaa kahviloissa ja baareissa kirjoittamista. Työminä onkin hieno alibi päästä kurkistamaan monenmoisten arkisten ahertajien kulissien taa.

Lempihahmoni on nimetön gujaratilainen keski-ikäinen asiakaspostineiti, joka ei ole päässyt naimisiin, koska Lontoosta ei ole löytynyt tälle tarpeeksi korkeasäätyistä gujaratilaista miestä. Vanhapiika purkaa turhaumiaan alati vaihtuviin apulaisiin, joille hän maksaa niin vähän kuin mahdollista (ehkä neljänneksen siitä, mitä valtion postivirkailija saisi). Afrikanintialainen opiskelija Sanjay on hänen uusin käskytettävänsä, joka saa kokea neidin itaruuden ja ilkeyden ihon allaan. Neidille jopa teippipalan tai nitojan antaminen asiakkaalle on suuri synti, samoin muovipussin tarjoaminen ostoksia varten, sillä hänen busineksissaan jokainen pennyn kymmenesosa merkitsee voiton mahdollisuutta. Iqbal kuvaa osuvasti intialaisia business-sukuja, jotka suurista voitoistaan huolimatta edelleen ostavat vihanneksensa halvimmalta torilta lommoisina ja wc-paperinsa isoina kolleina, jotta säästäisivät vielä enemmän ja voisivat laajentaa imperiumiaan yhtä rastia laajemmalle. Postitoimiston arjessa ei lopulta tapahdu paljoa – olennaista on pienet havainnot asiakaspalvelun takkuamisesta ja kulttuuriset yhteentörmäämiset. Vaikka kaikki vakioasiakkaat inhoavat postineitiä, he kuitenkaan eivät jaksa kävellä alueen pääpostiin ja kokevat jopa kotoisuutta hänen oikkujensa edessä. Siksi postia lakkauttaessa lähes kaikki asiakkaat allekirjoittavat adressin sen säilyttämiseksi.

-Umbra_Sumus-_sundial_-_geograph.org.uk_-_321257Iqbal pyörii myös Brick Lanella ja Whitechapelin alueella noteeraten entisen kirkon, nykyisen moskeijan, jonka historiaa olen itsekin viime aikoina tutkiskellut netissä.  Nykyinen Jamme Masjid rakennettiin aikoinaan hugenottien kirkoksi ja sen ulkosivua edelleen koristaa alkuperäinen aurinkokello, jossa lukee ”1743-Umbra-sumus” (olemme varjoja). Alueen monikerroksista historiaa kuvaavat hyvin tällaiset sattumanvaraiset historialliset kohtaamiset. Tosin luulisin, että Ranskan hugenotit nousivat pakolaisuuden köyhyydestään nopeammin kuin sinne myöhemmin muuttaneet Sylhetin bangladeshilaiset, jotka edelleen valmistavat nahkatakkejaan hikipajan oloisissa verstaissa erittäin surkealla urakkapalkalla.

Teoksessa on kiinnostava mikroskooppinen kerrontatyyli, joka huonomman kertojan käsissä muuttuisi rasittavaksi faktojen tankkaamiseksi. Fiktiotekstiksi Lontoon maantieteeseen ja historiaan liittyvää faktaa tässä on ylenpalttisesti. Minua asia ei haitannut, mutta toisenlainen lukija odottaisi ehkä enemmän draaman kaarta kirjan luvuilta. Tämähän on puhdasta flaneeraamista ja ihmisten puoleensavetävien epätäydellisyyksien kuvaamista. Maahanmuuttajien työoloihin ja laittoman siirtolaisuuden sudenkuoppiin hän perehtyy intiimin monipuolisesti, mutta tunteiden tasolla en löydä tästä samanlaista maailmanpelastusdraivia kuin joistain muista saman aikakauden narratiiveista (täällä arvioitu esim. Amanda Craig: Hearts and Minds, Chris Cleave: The Other Hand). Iqbal herättää uteliaisuutta ja sympatiaa suurkaupungin pienten työmuurahaisten tilannetta kohtaan, muttei varsinaista poliittista raivoa, joka saisi esimerkiksi turistin pohtimaan valintojensa järkevyyttä.

En pystyisi itse kirjoittamaan näin tiheää fiktiota mistään elämäni kaupungista – vaikka olen yrittänyt, se on aina tyrehtynyt mahdottomuuteensa. Teos pääsisi varmasti parhaiten oikeuksiinsa paikan päällä, luettuna vaikka jokaisen kuvatun kaupunginosan pubissa. En siis tiedä, voinko vielä luopua tästä, sillä moni Iqbalin havainto olisi koettava paikan päällä. Erityisesti Whitechapelin ja Spitalfieldsin 1600-1700-lukujen historia kuumottaa nyt sen verran, että jotain uuden Britannian-reissun eteen olisi tehtävä…

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s