Marsipaanihedelmät ja rutto

Sugared plumMary Hooperin At the Sign of the Sugared Plum (Bloombsbury, 2003) täytyy olla näitä teinille kotiin toiveikkaana kantamiani nuortenkirjoja, jotka ovat kiinnostaneet minua enemmän kuin nuorta. Hooper on Britanniassa suosittu nuortenkirjailija, joka on myös saanut paljon aikaan selkokielisten teosten saralla. Nähtävästi hän keskittyy pääasiallisesti historialliseen fiktioon.

Tässä kompaktissa romaanissa matkustetaan Lontooseen vuonna 1665, jolloin kaupunkia riivaa ruttoepidemia. Maalla asuva nuori Hannah saa siskoltaan Sarah’ilta kutsun tulla hänen apulaisekseen perustamaansa sokerileipomoon juuri ennen epidemian puhkeamista. Tyttö lähtee matkaan tietämättä, mikä suurkaupungissa häntä odottaa. Matka Lontooseen on omanlaisensa romanttinen seikkailu, ja perillä sisarukset elävätkin erikoisen itsenäisissä ja vapaamielisissä oloissa, ilman vanhempaa esiliinaa. Hannah saa miespuolisen ihailijan Tomin, joka on yrttiparantajan oppipoika. Viaton seurustelusuhde kehittyy yhteisillä yrtinkeruuretkillä Chelseaan, joka on tuolloin pelkkä kyläpahanen kaupungin ulkopuolella.

Sisarusten liiketoiminta muuttaa ruttoepidemian aikana muotoaan – he pyrkivät piilottamaan marsipaanin sisään parantavia yrttejä ja valmistavat myös voimakkaita pastilleja, joiden uskotaan karkottavan tautia. Sensuelli business muuttuu kuoleman päivittäiseksi kohtaamiseksi. Kaupungissa on yritystä eristää ne taloudet, joissa asuu sairastapauksia, ja viranomaiset kirjoittavat vielä terveille todistuksia, joilla he pääsevät pakenemaan kaupungin porteista. Teoksen ilmapiiri muistutti minua hieman Milja Kauniston Pariisiin sijoittuvasta Kalmantanssista (Gummerus, 2014, joka kertoo vastaavasta paniikista Pariisissa. Aikuisille suunnattu Kalmantanssi oli tietysti historiallisesti järeämpi, mutta inhimillisen tuskan ja paniikin kuvauksena teoksissa on yhteistä.

Kirja on selkeästi kirjoitettu nykynuorille, ja pedagoginen ote näkyy teoksen lopussa esiintyvässä sanalistassa, josta lukija voi tarkistaa ”vaikeat” sanat. Voisin kuvitella, että Hooperin tekstit ovat helppolukuisia myös toisen kielen opiskelijoille. Juoni keskittyy enemmän sisarusten keskinäiseen suhteeseen ja lähipiiriin kuin laajempaan historiallis-poliittiseen analyysiin, mikä tekee tekstistä lähestyttävän moninaisille lukijoille. Teoksen lopussa on myös 1600-luvun sokeriherkkujen reseptejä innokkaille kotikokeille – miten olisi vaikka sokerihuurretut ruusunlehdet?

Hannah’n ystävä Abby ei valitettavasti selviä hengissä, sillä hän on lapsenpiikana talossa, jossa myös herrasväki kuolee. Ruton kyseessä ollessa tartunta ei katso yhteiskuntaluokkaa. Abbyn viimeinen muistutus ystävälleen on, että tämän pitää tulla kunnolla suudelluksi ennen kuolemaa. Makaaberia, mutta todenmakuista.

Pidin kirjasta, mutta tällä kertaa koin olevani väärää ikäluokkaa lukijaksi. Suosittelen teosta 12-15-vuotiaille tytöille, jotka pitävät joko historiallisista roolipeleistä tai leipomisesta.

 

Mainokset

Uskon ja uskoisin enemmänkin

Et_kuitenkaan_uskoVille Haapasalon, Kauko Röyhkän ja Juha Metson Et kuitenkaan usko (Docendo, 2014) tuli luokseni kavereiden kautta – kyseessä on haastattelupohjainen elämäkertateos runsaalla kuvituksella. Kaikkihan me tiedämme Villen tarinan noin pääpiirteittäin, ja moni meistä on viimeistään tutustunut hänen näyttelijäntyöhönsä elokuvassa Käki (2002). Tässä teoksessa keskitytään Villen uran alkuaikoihin 1990-luvun lainsuojattomassa, uutta identiteettiä etsivässä Pietarin kulttuurikaupungissa.

Ville tunnustaa teoksessa, että hänen pääsynsä Pietarin arvostettuun teatteri-akatemiaan johtui rahasta: hänen maksamansa n. 4000 dollarin lukukausimaksu takasi monen opettajan kuukausitulot. Muutenkin hänen maineensa ja menestyksensä on johtunut pitkälti ”maalaisjuntin” imagosta – kansanomaisuus ja kenties periferaalinen suomalaisuus ovat olleet onnistunut kombo suuren suuren venäläisen yleisön parissa. Teoksessa ei valitettavasti porauduta syvällisesti Villen venäläisiin roolisuorituksiin, varsinkaan niihin onnistuneempiin. Epäonnistuneita saippuaoopperabravyyreja tuuletetaan enemmän kuin menestyksiä. Kai tässä on kyse Villen omasta vaatimattomuudesta – hän ei ole halunnut luoda pönöttävää menestyssaagaa, vaan osoittaa mieluummin uran murtuma- ja käännekohtia.

Kuten arvata saattaa, kirja dokumentoi Pietarin taiteilijapiirien dekadenssia, ryyppäjäisiä ja hankalia tilanteita pikkurikollisten kynsissä. Mielestäni kirjan nimi on epäonnistunut, sillä näistä seikkailuista odotin lukevani enemmänkin ja raflaavammalla tyylillä. Toisaalta niistä kuuleminen on hyvin ennalta-arvattavaa. Villen opiskelujen alkuaikojen askeettisuus ja kärsimykset kertovat tarinaa suuresta sitoumuksesta ja periksiantamattomuudesta – eihän hyvinvointivaltion kasvatin olisi tarvinnut nälkiintyä, asua epämääräisissä oloissa ja käydä koulua, jonka mitta-asteikolla Jouko Turkan opetukset olisivat tuntuneet lastenleikiltä. Villen isoäidin huoli siitä, että poika on Ryssälässä ilman asetta, tuntui osuvalta.

Olisin siis uskonut enemmänkin. Kauko Röyhkän haastattelutyyli on tuttavallinen ja intiimi, mutta samalla höyhenenkevyt ja liian myötäsukainen. Kuvajournalismi on kiinnostavampaa kuin itse teksti. Onko siis kyseessä coffee table book vaiko vakavasti otettava biografia? Kysyn näin siksi, että olen arvostelemassa todella raskaan sarjan (oma)elämäkerrallisia tekstejä, joissa päähenkilöt kamppailevat muidenkin haasteiden kanssa kuin oman uran edistämisen.

Haapasalo esittää vastauksissaan überlaimeaa kritiikkiä Putinin hallintoa kohtaan, joka ei tunnu uskottavalta, ottaen huomioon miehen de facto-aseman valtiontaiteilijana ja Kremlin suojattina. Samoin hän kuittaa monimutkaisen perhetilanteensa kevyellä hihanpyyhällyksellä. Oikeastaan perhepoliittiset kysymykset olisi voitu tässä taiteilijabiografiassa ohittaa, sillä niillä ei ole paljoa tekemistä Villen venäläisen artistipersoonan kanssa. Varmasti Haapasalolle on ollut siunauksellista se, että hän on voinut väliaikoina elää tavallista siviilielämää Suomessa. Kuitenkin tämä persoonallisuuden kahtiajako herättää huolestuneita kysymyksiä jaksamisesta ja burnoutin välttämisestä. Kahden maan kansalaisuus ei takuulla ole helppoa, varsinkaan näinä aikoina, kun kotimaan mediat lietsovat kaikenlaista russofobiaa.

Haapasalon tarinasta saa ehkä paremman otteen, jos lukee biografiasarjan molemmat osat samaan syssyyn. Itse koin, että olen tutustunut Villeen paremmin hänen loistavien matkaohjelmiensa kautta kuin tämän hätäisen pläjäyksen. Teos oli kovin journalistinen, termin hyvässä ja pahassa mielessä.

Vanha pää nuoren naisen harteilla

Leski nunna kurtisaaniKiinalaisen Lin Yutangin (1895-1975) Leski, nunna, kurtisaani (WSOY, 1953, suom. Kristiina Kivivuori) vaikutti nimen perusteella romanttiselta fiktiolta, mutta jo johdannosta tuli ilmi, että teos oli aivan muuta, uudelleentulkittuja kansantarinoita, jotka Yutang valitsi kuvaamaan kiinalaista mentaliteettia ulkomaailmalle. Yutangin nimeen olen kyllä törmännyt ja tunnistin hänet länsimieliseksi kiinalaiseksi emigranttikirjailijaksi, mutta jostain syystä oletin hänen olevan nainen. Pieleen meni, hän oli mies, jolla oli pitkän kirjailijanuran ja Nobel-ehdokkuuden lisäksi yliopistoura ja ura keksijänä – hän mm. kehitteli kiinan merkkikielistä kirjoituskonetta ja hammasharjan, joka annostelee tahnaa automaattisesti.

Vaikka en aina lämpene teoksille, joissa vierasta kulttuuria ”käännetään” länsimaisille helposti purettavaan muotoon, tämä teos oli kerrassaan hurmaava. Teoksessa on kolme pitkää novellia, joissa kaikissa päähenkilöinä on naisia, hyvin neuvokkaita ja eteenpäin pyrkiviä sellaisia. Kaksi tarinoista sijoittuu lähemmäs nykyaikaan, ensimmäinen aivan  teoksen julkaisuhetkeen, jolloin kansantasavalta oli syntynyt. Kolmas tarina juontaa juurensa vuoteen 1595, mutta on elänyt kiinalaisten suissa elävänä legendana eri formaateissa vuosisatoja.

Pidin eniten nunnan tarinasta, sillä siinä osoitettiin buddhalaisen luostari-instituution joustavuus ja sen antamat mahdollisuudet naisten itsenäistymiseen. Siinä ylhäisen virkamiehen perhe matkustaa rouvan toiveesta kaukaisilla vuorilla sijaitsevaan luostariin kantotuoleilla. Heillä on mukanaan huutolaistyttö Huants’uu, jonka rouva on pelastanut prostituution ikeestä, joka heti ihastuu luostarin elämään ja haluaa jäädä sinne noviisiksi. Jopa rouvaa luostarielämä houkuttelee, vaikka nunnien mukaan rouva kykenee saamaan korkeamman buddhalaisen viisauden oppineelta mieheltään kuin heiltä. Luostarissa he ystävystyvät erityisesti Jijyn-nimisen nunnan kanssa, joka viihdyttää seuruetta uskomattomilla tarinoillaan luostarissa käyneistä miesvieraista. Luostarit kun elivät pitkälti vieraiden jättämillä lahjoituksilla, ja siksi nuorten noviisien ensisijainen tehtävä oli vieraiden viihdyttäminen. Olennainen rajanveto luostarin ja ilotalon välillä oli, ettei luostarissa kuulunut nukkua vieraiden kanssa samassa huoneessa. Näihinkään rikkomuksiin ei kuitenkaan suhtauduttu jyrkästi, vaan parhaimmat tulot luostari sai nunnien salaisilta rakastajilta. Jijyn (”Ylimaalliset pilvet”) on maailmannainen, mutta samalla erakko ja henkisen tiedon etsijänä ehdoton – häntä ei kiinnosta naimakaupat rikkaiden paksumahaisten kosijoiden kanssa. Hänellä on sanonnan mukaan ”vanha pää nuoren naisen harteilla”, ja lopulta hän päätyy vaeltavaksi askeetiksi.

Lesken tarinassa tutkitaan sitä, mitä syrjäkylällä tapahtuu, kun kielletty teatteriryhmä saapuu heitä viihdyttämään (vallankumouksen jälkeen teatteritaide oli sallittua vain kaupungeissa, maaseudulla sitä pidettiin haitallisena). Kurtisaanin tarina on riipivän traaginen kuvaus pekingiläisen korkean luokan ilotytön ja yliopisto-opiskelijan suhteesta ja naima-aikeista – periaatteessa naisen arvosta, jota mitataan vain hänen kauneutensa aikaansaamalla lisäarvolla. Se kertoo myös ihmisen universaalista juoruilunhalusta ja tarpeesta etsiä sijaiskokemuksia tilanteista, joihin suurin osa meistä ei itse koskaan uskaltaisi heittäytyä. Itse löysin siitä jopa puhdasta feminististä raivoa, joka purkautuu itsetuhoisesti, kun muutakaan purkautumiskanavaa ei ollut.

Yutang kuljettaa lukijansa tyypilliseen syrjäkylään, suur- ja provinssikaupunkeihin ja eristyneeseen vuoristomaisemaan, eli lukukokemus on varsinainen grand tour. Ruokaa maistellaan viiden maun klassisen paletin mukaan, välillä ryypätään estottomasti, välillä taas filosofoidaan Taivaan rangaistuksista pahantekijöille. Kurtisaani-kertomuksen rakkausrunot ovat huikeita ja kelpaisivat luettaviksi irti kontekstistaan. Teoksesta kuultaa läpi myös kirjailijan oma henkinen ja hengellinen etsintä: biografioiden mukaan tämä kristityn pastorin poika aloitti kristittynä, aikuisiässään palasi buddhalaisuuteen ja taolaiseen ja kungfutselaiseen filosofiaan, mutta vanhalla iällä Yhdysvalloissa tuli perheensä kannustuksesta houkutelluksi takaisin kristityn kirkon pariin. Tapa, jolla Yutang tässä esittelee esimerkiksi buddhalaista uskoa, ei kuitenkaan nojaudu mihinkään dogmaan ja tuntuu äärimmäisen sallivalta. Henkilöhahmojen henkinen etsintä hengittää ja tuntuu aidolta.

Kaiken kaikkiaan teos oli täyteläinen, monisyinen ja syvällinen matka Kiinan historiaan, erityisesti naisnäkökulmasta. Olen tässäkin blogissa enimmäkseen esitellyt loistavia kiinalaisia kirjoja, enkä ole montaa kertaa saanut pettyä myöskään kevyemmän fiktion ääressä kuin tämä teos. Tässä on kaikki klassikon ainekset ja toimii taatusti muunakin kuin vieraaseen kulttuuriin ”sisäänheittoteoksena”. Itse sain tästä runollista sielun etsintää puettuna välillä hyvinkin pragmaattiseen pakettiin, jossa vesipuhvelit mylvivät.

PS: Alaviitteessä Yutang vertailee lyhyesti japanilaista zenbuddhalaisuutta kristittyjen kveekarikirkkoihin, siitä näkökulmasta, että molemmat suuntaukset kielsivät papiston merkityksen ja ovat keskittyneet olennaiseen. Kiinnostava näkökulma, enpä ole tullut ajatelluksi.

Akureyri, here I come!

Ylitse_mudn_ka_6052Ilmaiseksi Islannin Akureyriin joulukiireiden keskeltä! Tätä ilotulitusta tarjoaa Árni Thórarinsson dekkarillaan Ylitse muiden (Bazar, 2009, suom. Seija Holopainen). Teoksessa tosin vietetään pääsiäisen aikaa melko spartaaneissa tunnelmissa, mutta kuka joulusta jaksaisi lukea sen syvimmissä syövereissä?

Päähenkilönä teoksessa on keski-ikäinen toimittaja Einar, joka on nakitettu reykjavíkiläisestä päivälehdestä periferiaan paikallistoimittajaksi, ilmeisesti johtuen tehottomuudesta ja aiemmista alkoholiongelmista. Einar muuttaa pohjoiseen pitkin hampain muun toimeentulon puutteessa, saaden työparikseen toisen väliinputoajan Ásbjörnin. Hän asuu keikkatyöläisten kimppakämpässä ystävinään televisio ja papukaija (joka ottaa tyttöystävän roolin). Kylän suttuinen baarielämä ei jo kaiken nähnyttä toimittajaa jaksa kiinnostaa. Vaimo on jättänyt ja ainoa teini-ikäinen tytär lentelee mieluummin supertarjouksilla ympäri Eurooppaa kuin reissaa pohjoiseen viettämään laatuaikaa isänsä kanssa.

Einar tulee ratkaisseeksi pari murhaa toimitustyönsä ohessa, eli on tiedostamaton yksityisetsivä, tai etsivä vasten tahtoaan. Akureyrin tavalliset uutiset keskittyvät niinkin turbulentteihin teemoihin kuin kadonneisiin koiriin, joten kalmanhajuiset juttukeikat vetävät Einaria puoleensa. Samalla alueella kärsitään mm. kasvavasta huumeongelmasta ja äkillisen maahanmuuton aiheuttamista levottomuuksista. Pieniä paikkakuntia pyritään elvyttämään ulkomaisella työvoimalla turistikeitaiksi ja kaivoskeskittymiksi, mutta alueen tulevaisuus ei silti näytä ruusuiselta. Tekstissä itse murhat jäävät jokseenkin yhteiskunnallisen syväanalyysin varjoon. Paikallisen nuorisoteatterin piirissä tapahtuneet kuolemat ovat vahvempi juonenkäänne kuin kansitekstissä mainostettu maahanmuutto. Niihin liittyy viikinkiaikaista mytologiaa, noituutta ja huumekauppaa. Nuorisokuvaus on tekstissä raikasta, mutta maahanmuuttajien ihon alle Thórarinsson ei pääse – he ovat tarinassa pelkkiä statisteja. Akureyrin lukiolaiset taas vaikuttivat isoilta egoilta ja omillaan pärjääviltä sieluilta, joista moni muuttaa pois kotoa jo kuusitoistavuotiaana.

Pidin romaanin tunnelmasta enemmän kuin juonesta. Akureyri vaikuttaa sopivan oudolta mestalta makuuni – harmi, etten takavuosien Islannin-keikallani en paljonkaan poistunut Reykjavíkin talousalueelta. Akureyrin tietynlainen sisäänlämpiävyys ja juntahtavuus tuntui kotoisalta kontekstilta. En pysty vertaamaan tässä kuvattua Akureyrin meininkiä mihinkään suomalaiseen kaupunkiin, sillä tässä maan kakkoskaupungissa on vain n. 18000 asukasta, mutta silti se on yliopistokaupunki. Talvisaikaan Islannin tiet ovat huonossa kunnossa ja liikenneyhteydet pääkaupungin ja pohjoisen välillä heikohkot. Se tekee Akureyristä eristäytyneen kohteen, todellisen napapiirin helmen, jonka asukkaiden on oltava omavaraisia viihtymisensä suhteen. Thórarinsson kuvasi hienosti Akureyrin pitkiä ja yksinäisiä iltoja, sillä paikkakunnalla, jossa lähestulkoon kaikki ovat sukulaisia keskenään, ei ole välttämättä helppo ystävystyä paikallisiin.

Olen käynyt islannin kielen alkeiskurssia sen verran, että osaan alkeellisesti lausua sen vaikeitakin nimiä. Mietin, kuinka islantia lainkaan tuntemattomat lukijat pysyvät kärryillä pitkissä, monia muinaisskandinaavisia merkkejä sisältävissä nimissä. Ja millaisia ratkaisuja kansainväliseen julkaisuun tähtäävät kirjailijat tekevät tehdäkseen tekstistään helpommin luettavaa. En usko, että he tekevät paljon myönnytyksiä, mutta nimien politiikka on kiinnostavaa. Esim. nyt en löydä koneeltani sitä paneelia, josta oudot merkit löytyvät, eli en bloggaa hankalanimisistä henkilöistä tai paikoista oikeilla nimillä. Suomalaiset Yrjö tai Jyväskylä ovat vielä vaikeustasoltaan kevyttä keittoa verrattuna islantilaisiin runsaasti väkkäröitä sisältäviin nimiin. Tai kai vaikeus on kuulijan korvissa.

Olen lukenut yhden teoksen myös kuuluisammilta islantilaisilta dekkaristeilta, Arnalrdur Indridasonilta ja Yrsa Sigurdadottírilta. Muistijälki kummastakaan ei ole kummoinen. Tässä dekkarissa erityisen paljon ilahdutti pohjoinen perifeerinen näkökulma, jonkinasteinen arktinen hysteria, joka ei ollut kuitenkaan ennalta-arvattavan kliseistä.

Utopia ja pieni elämä

graniittimies-kahkonen_sirpa-26876275-323519632-frntlSirpa Kähkösen Graniittimies (Otava, 2014) on tämän joulunajan salalukemistoni. Perinteenänihän on lukea lahjaksi hankkimista kirjoista ainakin yksi ennen paketointia. Teos vaatisi huolellisemman käsittelyn kuin tällaisen huudahduksen kiireiden keskeltä, mutta haluan kertoa havainnoistani samalla spontaniteetillä, jolla kirjan eilen luin (yhdeltä istumalta keittiössä välttäen siivouspuuhiin ryhtymistä).

Teoksen päähenkilö, Kotkasta rajan yli hiihtänyt Klara Tuomi, on itseoppinut älykkö, jota Neuvostoliiton puolella houkuttelee ilmainen yliopistokoulutus Pietarin Lännen vähemmistökansojen yliopistossa. Vielä enemmän häntä vie rakkaus palavaan kommunistiin Iljaan. Pariskunta uskoo, että opintopiirin lunteilla ja lyijykynillä rakennetaan uutta maailmaa. Jo maahanmuuton ensi metreillä Klara tutustuu utopianismin ajatukseen toipuessaan keskenmenosta ja suuresta verenhukasta. Hän saa sänkynsä vierelle sirkustaiteilija-Tomin, joka lukee tälle ajan kuluksi Neuvostoliitossa kiellettyä Thomas Moren Utopiaa. Suomalaisesta Tom Mehristä (huom. kekseliäs nimi) nousee opportunisti takinkääntäjätoimija, jolle ei korkeista visioista huolimatta käy itselleenkään hyvin.

Suomalaisten idealistien kohtaloista olemme kuulleet enemmänkin Karjalan tasavallan kontekstissa. Minua on kiinnostanut Pietarin suomalaisten historiat ennen vallankumousta, ja Kähkönen tarjoaa näille tarinoille kiinnostavan vastakuvan – tarinoita ihmisistä, jotka luopuivat vähäisestä omaisuudestaan ja sukulaissuhteistaan aatteen vuoksi. Jos ennen vallankumousta muuttojen syy on ollut rikastua ja lähettää rahaa köyhään kehitysmaahan, tässä hyvästijättö kotimaalle ja sen arvomaailmalle on ehdotonta. Klaran ja Iljan halu assimiloitua ihanteellisiksi neuvostokansalaisiksi (nimistä lähtien) on tulenpalavaa. Suomalaisesta kansanperimästä muistuttavat vain valistusretket inkeriläiskyliin ja pullan leivonta parempina aikoina. Silti Klarasta tulee adoptoituaan kaksi orpolasta ”Finka-mama”, jonka muuttotarinaan nuori Dunja samastuu täysin rinnoin. Dunja haluaisi hiihtää pohjoisen satumaille sairas äiti selässään, sillä hän uskoo, että siellä sairaita hoidetaan paremmin.

Ellei teoksessa olisi ollut orpolasten ja orpokodin pitämisen melkein valoisaa juonenkäännettä, se olisi ollut pelkästään raadollista luettavaa. Epäonnistuttuaan agitaattorina Klara saa vastuulleen katulapsityön, jonka kautta hän päätyy pitämään yhdessä lastenkirjailija Galkinin kanssa orpokotia nimeltään Ilon sepät. Tässä toiminnassa heillä on hippunen harkinnanvaraista pelivaraa, jonka he käyttävät pyyteettömästi lasten eduksi. Onnellisin Klara on saadessaan viedä lapset kaupungista kesäkoloniaan Krasnoje Seloon, jossa keisarin hovin tyhjiksi jääneissä rakennuksissa on nyt edistyksellistä sosiaalista toimintaa. Ei kuitenkaan mene montaa vuotta, kun koko suomalaisten idealistien konkkaronkka asuu pysyvästi näissä maisemissa pakotettuna matalan profiilin pitämiseen, sillä heillä on porttikielto kaupunkiin. Klaran elämän viime vuosia kuvataan Anna Kareninan maisemissa lähellä eliitin rakastamaa Skatskin ravirataa. Yksi Klaran löytämistä elämänviisauksista liittyykin tolstoilaiseen oppiin ja sen ajatusvirheeseen. Klaran mielestä Tolstoin olisi pitänyt sallia ihmisille maallisia täyttymyksen kokemuksia, sillä vain niiden kautta ihminen voi hyväksyä toisten inhimillisyyden. Marxista, Leninistä tai Stalinista hänellä ei ole vastaavaa kristallisoitunutta viisautta, vaan pelkästään palvottuja kuvia.

Teoksen hahmoille ei pääsääntöisesti käy hyvin; Genja-pojalla ja nuorella Katinkalla on Stalinin vainojen syvimpänä aikana vielä toivoa henkiin jäämisestä. Kuvatut olosuhteet heittävät haasteen ihmisen yleisistä psyykkisistä rajoista. Tässä kuvataan erinomaisesti poliittisen eliitin ylellisiä bakkanaaleja kansan äärettömän köyhyyden keskellä, ja avainhenkilöiden henkistä sekaannusta molemman maailman silminnäkijöinä. Lojaalisuuskonfliktit yksilön ja valtion edun välillä ovat arkipäivää, johon kaikki tottuvat omilla resursseillaan. Tässä romaanissa kukaan ei kirjaimellisesti kuole nälkään eikä menetä täysin järkeään, mutta puute johtaa kuolemansairauksiin. ”NEP-nukeksi” aiemmin tituleerattu suomalainen Jelena menettää datshalle muutettuaan kalliit turkiksensa ja pariisilaiset alusvaatteensa, myös kalliilla rahalla ylläpidetyn kauneutensa. Hän on ehkä hahmoista traagisin ja se, joka putoaa korkeimmalta.

Jokainen henkilöhahmo on huolellisesti luotu ja oma, vahva persoonansa, vaikka olisi tarinan kannalta kuinka marginaalinen. Kähkönen kuvaa neuvostoarjen harmautta äärimmäisen (muttei kuitenkaan inho-)realistisesti, mutta sen keskellä selviytyviä ihmisiä tyyppeinä, joilta mikään valtiovalta ei ole onnistunut ryöstämään inhimillisyyttä. Täydellisiä pahiksia ei ole lainkaan, on vain ihmisiä, jotka joutuvat tekemään hankalia valintoja äärimmäisen rajallisissa puitteissa.

En ole vieläkään päässyt Riikka Pelon Jokapäiväisessä elämässämme (Teos, 2013) yli sataa sivua pidemmälle puolen vuoden luennan jälkeen. Pelon ja Kähkösen romaanien ilmapiireissä ja arjen kuvailun tarkkuudessa on paljon yhteistä, eikä Pelon tekstissä ole mitään luotaantyöntävää – ehkä esteenä nopealle lukemiselle on hänen kohdallaan se, etten ole aiemmin perehtynyt Marina Tsvetajevan tuotantoon, ja jonkinlaisena perfektionistina aukko sivistyksessäni estää juoneen uppoutumisen. Koska Kähkösen teoksessa kuvataan täysin fiktiivisten henkilöiden arkea, teksti ei aseta niin suuria tiedollisia paineita.

Huolellinen Kähkös-fani osaa tietysti linkata tämän teoksen Kuopio-sarjaan, vaikka tämän voi lukea siitä täysin itsenäisenä teoksena. Reaalimaailmassa Kähkösen isoisän vuoden mittainen Leningradin reissu on informoinut juonen kehittelyä. Erityisesti sirkusmaailmaan ja lastenkotien historiaan perehtyminen on taatusti vaatinut kirjailijalta mittavaa taustatyötä.

Muiden vahvuuksien keskellä teoksen paras anti on tarinankerronnan tavassa. Uskoisin, että Graniittimiestä voi lukea ja ymmärtää myös sellainen nuori lukija, jolla ei ole ainuttakaan henkilökohtaista muistoa Neuvostoliitosta ja jolle tämä historia on aiemmin ollut yhdentekevää. Jos ja kun näin varmasti käy, tulee se olemaan suurempi meriitti kirjailijalle kuin mikään kansallinen palkinto.

Rönsyilevän kaupungin salaisuudet

shamsieKamila Shamsien Kartanpiirtäjä (Gummerus, 2012, suom. Kristiina Drews) tarttui käteeni joulun kirjatorilta hätäisenä hankintana. Luulin saaneeni käsiin jonkun kirjailijan uudemman suomennetun teoksen, ja vasta teosta kymmeniä sivuja luettuani huomasin, että minulla on sama teos englanninkielisenä alkuperäisversiona (Kartography, 2002) hyllyssäni, ja olen lukenut sen pian julkaisun jälkeen. Ilmeisesti minulla on ollut vuosituhannen alussa sellaiset ruuhkavuodet, että lukemisistani ei ole jäänyt paljon jälkeä. Muistan nimittäin 80-luvun ja 90-luvun alkupuolen lukemistoni tarkasti, mutta välissä on viitisentoista vuotta sumuisempaa säätä.

V. 1973 syntynyt Shamsie kuuluu siihen ikäluokkaan pakistanilaisia kirjailijoita, joiden kokemusta leimaa aivovuoto ja siirtolaisuus yleensä kahdella mantereella (Britanniassa ja Pohjois-Amerikassa). Kartanpiirtäjässä hän kuvaakin omaa yläluokkaista, etuoikeutettua ikäluokkaansa, jolle kahden maailman kansalaisuus on jollain tapaa itsestäänselvää. Muuttojen syyt ja seuraukset ovat kuitenkin rikkaillakin monimutkaisia ja niitä leimaa syyllisyys ja sekaannus identiteetistä. Tämän teoksen nykyajassa, jossain 1990-luvun loppupuolella, monille kotiinpaluu tuntuu tuskalliselta ja hengenvaaralliselta.

Teos on mestarillisesti monikerroksinen elegia maalle, joka ei koskaan ole löytänyt identiteettiään – ja ylistyslaulu Karachille, yhdelle Aasian väkivaltaisimmista kaupungeista. Päähenkilöt Raheen ja Karim ovat katselleet toisiaan jo pinnasängyistä, sillä heidän vanhempansa ovat sydänystäviä. Lapset kasvavat melkein sisaruksina teini-ikään saakka, jolloin perheiden salaisuudet alkavat pikkuhiljaa paljastua kasvaville nuorille. Raheenin ja Karimin ystävyyden katkaisee Karimin perheen muutto Lontooseen. Karimin palatessa kuvioihin nuorena aikuisena Karachi on muuttunut kosmopoliitista kaupungista pelokkaaksi etnis-poliittisen väkivallan pesäkkeeksi, jossa nuoriso ei enää voi huolettomasti hengailla rakkailla rannoillaan. Jäljelle jää nostalgia ja muistojen kartat, joille Raheen ja Karim raapustavat rönsyileviä lonkeroitaan. Kartanpiirtämisen metafora on siksikin osuva, ettei pakistanilaisista kaupungeista ole todennäköisesti vieläkään olemassa paikkansapitäviä karttoja, eikä paikalliseen mentaliteettiin kuulu länsimainen kartografinen tarkkuus. Karttoja piirretään tarinoiden kautta kuulemalla.

Teos on ensisijaisesti rakkaustarina, jossa kahden perheen tarinat nivoutuvat toisiinsa melkein sukurutsaisesti. Nuorten vanhemmat ovat 70-luvulla seurustelleet ristiin, ja parinvaihto on tapahtunut poliittisista syistä siksi, että maassa käytiin vuonna 1971 verinen sisällissota. Koko yläluokkainen seurapiiri on intiimisti sidoksissa toisiinsa, niin sisäsiittoisesti, että lukijaa saattaa nolostuttaa. Shamsie kirjoittaa auki oman yhteiskuntaluokkansa kirjoittamattomia sääntöjä piinallisen rehellisesti. Välillä piina saattaa tuntua jopa liialliselta. Nuorten meininki on teoksessa kauttaaltaan raikasta, mutta olisin voinut lukea vähemmän keski-ikäisten vanhempien tunkkaisista alkoholinhuuruisista seurapiirikuvioista. Vanhempien keskinäinen draama oli teoksen ydinjuoni, mutta paikoitellen sen käsittely muuttuu melodramaattiseksi. Viimeisellä kolmanneksella juonessa on hyytymiä. Shamsien kielellinen lahjakkuus pelastaa teoksen ja vie lukijan maaliin saakka, mutta esimerkiksi rakkaustarinan kannalta on yhdentekevää, ketkä lopulta saavat toisensa.

Kuten Shamsie taidokkaasti esittää, Pakistanin 80-90-lukujen levottomuudet eivät olleet kovinkaan uskonnollisesti motivoituneita, vaan etniset ryhmät, klaanit ja mafiat taistelivat vallasta ja rahasta. Shamsie kirjoittaa rahanpesusta, huumekaupasta ja kaiken maailman hämäristä puuhista, joihin romaanin nuorten kaikki yliopistokoulutuksen saaneet kosmopoliitit vanhemmat ovat tavalla tai toisella sekaantuneita. Uskonnon rooli teoksessa on hyvin marginaalinen – ketään ei esitetä rukoilemassa eikä moskeijassa vierailla kertaakaan. Raheenin paras ystävä Sonia alkaa uusrikkaan perheen painostuksesta pukeutua kunnon muslimitytön lailla edistääkseen kihlaussuunnitelmaansa, ja tänä herkkänä aikana hänen luonaan käyvät ei-sukulaiset pojat joutuvat istumaan alakerran ”miesten puolella”. Muissa taloissa meno on täysin länsimaistunutta: nuoret miehet ja naiset ryyppäävät, kuuntelevat heavy rockia ja joskus kokeilevat huumeitakin yhdessä.

Karachin lähihistoria vaikuttaakin kansainvälisemmältä kuin Pakistanin muiden kaupunkien. Viettäessäni aikaa Punjabin itärajalla Lahoressa v. 2001 hieman ennen 9/11-iskuja naisten peittävässä pukeutumisessa ja islamilaisten sääntöjen noudattamisessa oli jo siirrytty järeämmälle tasolle. Muistan kyllä nähneeni ystävieni sukualbumeja 70-80-luvuilta, joissa meininki vaikutti reippaammalta ja rajoja rikkovammalta kuin silloisessa nykyisyydessä. Shamsie piirtää tarkasti karttaa maansa mentaliteettien muutoksista.

Oletan, että Shamsien myöhemmät teokset ovat olleet menestyksiä myös Suomessa ja siksi tämä varhainen teos on myös suomennettu 10 vuoden viiveellä. Pakistanilainen uusi kirjallisuus 2000-luvun alusta alkaen on kauttaaltaan laadukasta, ja Shamsie on yksi maan kärkivientituotteita. Shamsieta vielä suurempi suosikkini on Mohsin Hamid, joka on kehittänyt poliittisesta satiirista aivan omanlaisensa version. Mantereiden välisen jälkikoloniaalin dialogin näkökulmasta tästä teoksesta tulee mieleen ensimmäisenä nigerialais-ghanalainen Taiye Selasi ja hänen esikoisromaaninsa Ghana ikuisesti (2013). Tunteiden ja kielellisen ilmaisun tasolla teoksissa on paljon yhteistä ja muodostaisivat hurmaavan ja poliittisesti avaavan lukupaketin perheistä mantereiden ja eri lojaaliuksien välillä.

 

Maahisyhdistyksen puheenjohtajaksi

gudmundsson-einar-mar-maanpaallisia-unelmiaEinar Már Gudmundssonin Maanpäällisiä unelmia (LIKE, 2000, suom Tuula Tuova) on toinen islantilaissaagani putkeen, joka kiinnostavasti komppaa äsken lukemaani. Olen nähtävästi lukenut teoksen jo kerran vuonna 2007 sen jättämättä minkäänlaista muistijälkeä tajuntaani. Teoksen runollinen, henkinen ulottuvuus on selvästi tehnyt minuun vaikutuksen jo silloin, reunamerkinnöistä päätellen. Nyt otin teoksen uuteen käsittelyyn ennen siitä luopumista.

Romaanissa on 10 sisarusta, joista kaikki huostaanotetaan rutiköyhiltä isovanhemmilta samaan kuntaan, mutta pitkien välimatkojen vuoksi sisarusten yhteydenpito jää vähäiseksi tai sujuu telepatialla. Teos kertoo siis yleisimmällä tasolla Islannin 1900-luvun alun köyhäin- ja sairaanhoidosta. Päähenkilöt ovat sisarukset Ólafur ja Saeunn, ja kertoja Rafn Ólafursson, korpiksi nimetty poika. Saeunn on joutunut jo nuorena tyttönä tuberkuloosiparantolaan, eikä kotiudu sieltä kuin vähäksi aikaa asumaan biologisen äitinsä luo Reykjavíkiin. Tädin kohtaloksi kävi nuorena kasvattityttönä keukkosairaiden hoito, eli isäntäperhe tartutti tubin häneen. Tässä puhutaan muutenkin vakavista epidemioista kuten espanjantaudista ja pilkkukuumeesta. Kokonaisia kyliä riivaa tartuntataudit ja hajalle riistetyt perheet menettävät monia jäseniä tietämättään.

Köyhyyden lisäksi keskeinen teema on taistelu islantilaisten sieluista uskonnon ja politiikan temmellyksessä. Uskonnollinen toimijuus tuntuu vahvemmalta arjen koordinaatilta kuin poliittinen, ja erityisesti ns. vapaiden suuntien kristillisyys vetää köyhää kansaa puoleensa kuin häkä. Kuitenkin usko maahisiin, luonnon hengettäriin ja eläinten tuomiin merkkeihin tulevasta on peräkylän arjessa vanhempaa kuin mikään kristillinen hömpötys. Koska Islannin pakanallinen kausi jäi ensimmäisen asutuksen jälkeen melko lyhyeksi, ei luonnonuskon ja kristinuskon välillä ole näissäkään tarinoissa syvää juopaa. Puhtaasti luonnon armoilla eläneen kansan parissa sen voimia on pelätty ja kunnioitettu hartaasti.

Gudmundssonin teksti on niin poeettista, että nälän, köyhyyden ja kengättömyyden kestää. Tässä ollaan vielä niin esimoderneissa tunnelmissa, että ammattikoulu on syrjäkyläläisille hervoton vitsi, ja paikalliseksi poliisiksi pääsee ”oppisopimuksella”, jos on tarpeeksi tyhmä ja itsenäisyyspuolueen miehiä. Kiinnostavin hahmo on ennustaja-Nanna, joka on löytänyt kristallipallonsa merenrannalta ja on unien kautta saanut tiedon sen periytyvän manner-Euroopan mustalaisilta. Saeunnille Nannan mökki on maanpäällinen paratiisi, ja hän vie sinne sairaita ystäviäänkin, joiden kuolemaa Nanna ei kuitenkaan eettisistä syistä suostu näkemään, ”silloin kun toivo on vahva”. Homssuisen Nannan ennustajan taival alkaa alkeellisista oloista, mutta kalastajamökin kunto paranee ja siisteystaso nousee asiakaskunnan muututtua porvarillisemmaksi.

Ólafur jää aijoituslapsena tyhjän päälle täyttäessään 16, mutta pari paikallista tilaa pelastaa hänet rengiksi melko kohtuullisin työehdoin. Toisen tilan isäntä, edistyspuolueen mies Geir, on niin kiintynyt poikaan, että haluaisi pitää tästä kiinni kynsin hampain, jopa ehdottaen yhteisen maahisyhdistyksen perustamista. Kuitenkin Ólafur saa kuulla äidistään ja sisaruksistaan puskaradion kautta ja päättää seurata heitä pääkaupunkiin vaikka kävellen. Kehittyvässä maassa ihmisen edistystä mitataan sillä, onko hän päässyt kävelemään Laugaveguria, maan kiistatonta pääkatua.

Pidin tekstistä, mutta kirjoitustyylin tarunhohtoisuuden ja tietynlaisen elliptisyyden vuoksi joudun ilmeisesti lukemaan sen vielä useita kertoja, ennen kuin kaikki arvoitukset aukeavat. Ymmärrystä olisi varmasti myös tukenut, jos tätä sukusaagaa olisi lukenut ”oikeassa” järjestyksessä, eli oletan Gudmundssonin esitelleen hahmonsa paremmin saagan aiemmissa osissa. Pidin tästä, mutta nykyisessä mielentilassani minuun kolahti enemmän viimeksi arvioimani Omaa tietä-teos, jossa yhteiskunnallinen kritiikki oli terävämpää – vaikka molemmat teokset olivat rakennettu aika lailla samoista aineksista. Islannin kirjakierroksella seuraavat rastini ovat eräs kovin mielenkiintoinen, vähemmän tunnettu dekkaristi ja ikuisuusprojektina Laxnessin Salka Valka, joka taatusti informoi ja toimii taustapeilinä näille nykypäivän historiallisille saagoille. Ilman Salka Valkan lukemista ei kyllä voi väittää tietävänsä islantilaisesta kirjallisuudesta paljoa…