Kartanoromantiikan kuningatar

PerijätärUrsula Pohjolan-Pirhonen (1924-1984) oli aikanaan Suomen tuotteliaimpia romanttisia kirjailijoita: kahdessakymmenessä vuodessa hän sai aikaan yli neljäkymmentä teosta, julkaisten joskus jopa kolme teosta vuodessa. Neljän romaanin nimessä esiintyy sana ”kartano”, yhdessätoista sanan ”rakastaa” johdannainen ja kolmessa sana ”kaunotar”. Kirjalistaa selaamalla tiedän, etten luultavasti tule saamaan paljoa uutta irti kierrätyslaatikosta poimimasta teoksesta Kartanon perijätär (WSOY, 1982), mutta välillä camp-kärpäsen purtua minun on saatava lukea kliseinen, imelä leivos ja sanoa siitä jotain nasevaa.

Kartanon perijättäressä liikutaan jossain 50-60-luvulla sisäsuomalaisessa Kotkatjärven pitäjässä kovin vanhoillisissa puitteissa. Tammimäen isäntä Leo Falkenfelt on asuttanut kartanoa tyttärensä Tuulin kanssa kahdestaan vaimonsa kuoltua synnytykseen. Tuuli on jo aikuinen, agronomiopiskelija, joka aikoo jatkaa suvun miesten perinteitä miesperijän puutteessa. Luonteeltaan hän on reipas poikatyttö, joka nauttii traktorilla ajamisesta ja lantatalikko kädessä huhkimisesta, mutta silti isällä on tapana hemmotella häntä Helsingin-matkoiltaan löytämillään turkiksilla.

Isän ja tyttären suhde on lämmin, mutta sukua kuormittaa menneisyyden varjot, alkaen pahaa onnea tuottavasta diadeemista. Kun naapurikartano Sudenpäähän saapuu suvun kaukainen edustaja Kristian Sabel juuriaan etsimään, isän ja tyttären suhdetta koetellaan, sillä Tuuli rakastuu päätäpahkaa tummaan komistukseen. Kristianilla ei kuitenkaan ole puhtaat jauhot pussissa – häntä kiinnostaa enemmän kartanoiden pöytähopeat kuin naimisiin meno.

Historiallisesta näkökulmasta anti on ohutta: tässä enimmäkseen juoruillaan isäntäväen ja palveluskunnan suhteista ja käydään läpi eri kartanoiden välisiä poikkinaimisia. Toinen maailmansota ja siirtokarjalaisten kohtalo on juonentynkänä, kun Leo rakastuu evakko-Maaritiin, leukemiaa sairastavaan rouvashenkilöön. Ehkä ongelmallisinta oli henkilöiden ehdoton hyvyys tai pahuus. Esimerkiksi isä-Leo ei ole kiinnostava hahmo, sillä hän on loputtoman kärsivällinen, epäitsekäs ja jalo. Taloudenhoitajien ammattiosaamisen  kuvaus oli jokseenkin viihdyttävää, samoin kartanoiden sisustukset, mutta saman elämyksen saa Glorian Antiikki-lehteä lukemalla.

Oikeastaan teos oli niin heikko, ettei se herättänyt edes ironisia naurunpyrskähdyksiä. Eikä tässä ollut seksiäkään kuten Kaari Utrion kirjoissa aina on. Pohjolan-Pirhosta ja Utriota ei tosiaankaan voi lukea samaan kaartiin; Utrion teoksissa rautainen faktaosaaminen pelastaa ne pahimman naisviihteen kliseistä. Olen kuitenkin ymmärtänyt, että Pohjolan-Pirhonen on ollut 70-luvulla todellinen rahasampo WSOY:lle, onhan hän tuottanut uskollisille faneilleen sekä sen pakollisen äitienpäivä- että – joulukirjan joka ikinen vuosi.

Saattaa olla tämän vuoden suurin lukufloppini. Tietysti vielä on neljä viikkoa aikaa löytää tämän päihittävä teos.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s