Desanteista ja vallankumouksen vartojista

Siinä_näkijä_missä_tekijäItsenäisyyspäivän lukuhaasteeksi nousi saada loppuun itsenäisyyden ajatusta kiinnostavalla tavalla dekonstruoiva Hannu Salaman Siinä näkijä missä tekijä (Otava, 1972). Teoksen pääteema, Pispalan punaisten sodanaikainen maanalainen sabotaasitoiminta, kiinnosti kovastikin, mutta huomasin alusta saakka, etten tulisi koskaan täysin ymmärtämään tekstiä enkä Salaman tyyliä. Teos ei kuitenkaan ole jäänyt täysin unohduksiin, vaan se näyttää olevan monenkin blogistin suosikki ja siitä on tehty uusia draamatulkintoja esim. Tampereen Nätyssä aivan viime vuosina.

Teoksen alkuosassa eletään myrskyisen pariskunnan, Maijan ja Santun, yhteiselämän alkutaivalta Kouvolan suunnassa ja Pispalassa. Kansalaissodan jättämät haavat ovat tuskin vielä arpeutuneet, kun jo eletään IKL:n marssien ja muilutusten aikaa. Santtu pitää vaimoaan yleisenä naisena, mutta samalla tälle itselleen on sallittu naisseikkailut kotona ja reissuissa, onhan hän toiselta ammatiltaan iskelmälaulaja, vaikka päätöikseen tekeekin sähkömiehen hommia. Maija on lähtenyt komean, mutta ”tuulella käyvän” laulajan kelkkaan vaan näyttääkseen likkakavereilleen pystyvänsä pokaamaan laulajan. Kuten hän itsekin myöhemmin toteaa, se ei ehkä ollut viisain parisuhteen solmimisen kriteeri.

Santtu on myös taipuvainen uskonnolliseen toimintaan, joten kodin kirjahyllyssä on rinta rinnan Leninin tekstejä ja helluntaiepistolaa. Pariskunnan yhteiselämää kuormittavat molempien heikko itsetunto, vähättely ja viinanhimo. Molemmilla olisi tahdonvoimaa rakentaa parempaa maailmaa, mutta eivät kykene saamaan tahtojaan toimimaan samaan suuntaan kuin satunnaisina ohikiitävinä hetkinä. Ehkä päällimmäisenä tässä kristallisoituukin älykkään, mutta vähän kouluja käyneen vasemmistoväen turhautuminen ja poliittisen toiminnan vaihtoehtojen rajallisuus. Haaskattu intellektuaalinen energia.

Päähenkilöihin tutustuminen tapahtuu vaivalloisesti, sillä alkupään kappaleet ovat vaikeaa tajunnanvirtaa, Maijan ja Santun sisäistä katkeroitunutta puhetta, täynnä toistoa ja jaarittelua. Pieni Harri-poika (Hannun alter ego) saa alkupuolella vain lyhyitä puheenvuoroja, mutta ne ovat raikkaampia kuin vanhempansa rujot, alatyyliset tilitykset. Keskiosassa käydään läpi Pispalan kommunistien sodanajan pidätyksiä, vankilakeikkoja ja teloituksia, kun taas loppuosassa käsitellään perheen tilannetta enemmän kasvavan Harrin näkökulmasta. Vaikka Salama taitaa monimutkaisempia tyylillisiä rekisterejä ja leikkauskulmia kuin Kalle Päätalo, paikoitellen teksti kilpaili pitkäpiimäisyydessään Päätalon pikkutarkkojen työnkuvausten kanssa – erityisesti keskiosan Jaskan 37-sivuinen kirje Santulle hänen tekemänsä ilmiannon motiiveista oli puisevaa luettavaa. Teoksen varsinainen poliittinen draama – Tampereen seudulla tehdyt sabotaasiyritykset esim. keskeisiin teollisuuslaitoksiin ja kollaboraatio neuvostodesanttien kanssa – olisi ollut hyvinkin kiinnostavaa luettavaa, jos kerrontatekniikka olisi ollut terävämpää. Vallankumouksen kiihkeät odottajat ovat tässä yhtä utopistisia kuin tämän päivän fundamentalistiset kristityt, eikä tällainen äärimentaliteetti taida olla millekään aikakaudelle täysin vierasta.

Työväenluokkaisesta puheparresta, sukulaisuus-ja ystävyyssuhteista teos kertoo elävämmin. Teoksen nimeä voi lukea sekä poliittisella että yksityisellä tasolla – puheenpartena äiti-Maija käyttää tätä oikeuttaessaan sodanaikaisia yöjuoksujaan, sillä että on liian kauan saanut olla miehensä uskottomuuden näkijä. Harrin näkijän positio on ehkä raadollisin, sillä hän joutuu seuraamaan harvinaisen pirullista suhdedraamaa, erityisesti äitinsä epätoivoista heilastelua, joka usein päättyy yhden yön pariskunnan sammumiseen hellahuoneen lattialle. Kuulemme myös toisiaan kyräilevistä naapureista, jotka ilmoittavat toistensa viinanjuonnista sosiaalilautakuntaan. Varsinkin sodanjälkeisessä todellisuudessa entisiä aktivisteja ja ammatti-ihmisiä leimaa ”kunnanvaivaisuus”, joka ei paljoa eroa tämän päivän keski-ikäisten pitkäaikaistyöttömien arjesta.

Teoksen loppuosassa äiti ottaa uuden miehen ja muuttaa tämän kanssa Keski-Suomen ”Kopekseen”, syrjäiselle maalaispaikkakunnalle, jossa ei ole pojalle pioneerikerhoa. Maallakaan köyhän kansan arki tai arvomaailma ei ole Pispalan köyhälistöä kummoisempaa. Salama ei ole halunnut nimetä paikkakuntaa omalla nimellään, mutta vinkeistä päätelleen liikutaan jossain pitkän matkan päässä Jyväskylästä pohjoiseen. Paikkakunta on hyvin jälkijättöinen ja metsäläinen, ja siellä kasvava Harri oppii vielä suorasukaisempaa seksuaalisuutta kuin Pispalan ahtaissa asunnoissa ikinä. Kuten minunkin lapsuudessani, näillä hoodeilla tarjoillaan tappaiskeittoa, jota kaupunkilainen Harri ei ole koskaan syönyt ja jota hän ei ruokalajina tunnista.

Salama ei pyri lukijan emotionaaliseen samastumiseen edes lapsen näkökulmasta. Aikuiset hahmot ovat harvinaisen hankalia, eikä heissä tapahdu suurta henkistä kasvua tai muutakaan valaistumista. Teoksen vastaanotto oli vuonna 1972 harvinaisen nuivaa erityisesti vasemmistolaisten parissa, jotka kokivat poliittisen kätyritoiminnan kuvauksen liioiteltuna ja työväenluokkaisen elämäntavan kuvauksen liian inhorealistisena. Saatuaan ensin maan konservatiivien vihat nistaansa Juhannustansseillaan, Salama tuli tämän teoksensa kautta uudelleen leimatuksi Pispalan punaisten jälkeläisten parissa, jotka olisivat halunneet lukea vanhempiensa ja isovanhempiensa taistoista kauniimmassa valossa.

Salaman oma henkilöhistoria kulkee melkein yksi yhteen teoksen päähenkilöiden historian kanssa, mikä omalla tavallaan oikeuttaa näinkin rankan kuvauksen. Romaanina teksti tuntui kuitenkin epätasapainoiselta kokonaisuudelta. Salamalla olisi taatusti ollut kykyä luoda tästä kokeilevaa avantgardista tykitystä tai maanläheistä realistista kansankuvausta, mutta nyt teksti jää kahden rekisterin loukkoon. Sen pelastaa huumori, jota paikoitellen viljellään hersyvästi traagistenkin tapahtumien keskellä. Esimerkiksi lahtareiden ampuman Taisto-toverin sankarihautajaiset ovat aikamoinen spektaakkeli, vaikka päätyvätkin poliisin mittavaan lopetusoperaatioon.

Teos kuulunee niihin kirjoihin, joiden sanoma jää muhimaan takaraivoon ja josta olisin ollut paremmassa asemassa bloggaamaan viiveellä, mutta päätin valita itsenäisyyspäivän kunniaksi tekstin, joka ravistaa isänmaallisuuden myyttejä. Tässä tekstissä ei ainakaan ollut mustavalkoisia hyviksiä eikä pahiksia, eikä suhde kansakunnan rakennusprojektiin ollut yksioikoinen. Teos vaatii lukijaltaan suurta keskittymistä ja pitkää mieltä.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s