Hylkeen evän kirjoitusta

steinsdottir-kristin-omaa-tietaIslantilaisen Kristín Steinsdottírin (s.1946) romaani Omaa tietä (Lurra Editions, 2010, suom. Marjakaisa Mathiasson) on jäänyt Suomessa vähälle huomiolle, ehkä kustantajan pienuuden ja mainostuksen vähäisyyden vuoksi. Islantilainen kirjallisuus tulee tänne muutenkin puuskissa; viime aikoina en ole kuullut pöhistävän kuin korkeintaan dekkaristeista ja ihan vähän Sjónista. Tämä romaani oli Islannin ehdokkaana Pohjoismaiden kirjallisuuspalkinnoksi vuonna 2007, ja on merkittävää, että hän kirjoitti tämän varsin minimalistisen ja kulutuskriittisen teoksensa juuri ennen kansantalouden romahtamista.

Itse asuin siellä v. 2008 hetken ”myrskyn silmässä” ja siksi varsinkin maan uusin kirjallisuus kiinnostaa ja kolahtaa erityisellä voimalla. Valitettavasti en pysty lukemaan islanniksi enkä ole hirveästi nauttinut islantilaisten kirjojen ruotsinnoksistakaan. Siksi joudun tyytymään siihen, mitä on saatavilla suomeksi tai englanniksi.

Teoksessa on ilahduttavan omituinen vanheneva naispäähenkilö, joka on jokunen aika sitten muuttanut Koillis-Islannin maaseudulta Reykjavíkiin miehensä kanssa.  Sigþrúðurille ja hänen miehelleen ei ole pääkaupungissa löytynyt muuta työtä kuin aamulehden jakamista, ja he asuvat vuokralla kellariloukossa, jossa lattiat kuhisevat sokeritoukkia. Tämä ei naista pahemmin haittaa, vaan hän alkaa ottaa elämästään ilon irti käymällä kaupungin loputtomissa ilmaisissa riennoissa, kuten tuntemattomien vainajien muistotilaisuuksissa ja taidenäyttelyiden avajaisissa. Sigþrúðurin luonnetta kuvaa se, että miehen kuoltua illalla hän ei jätä aamun jakovuoroa välistä, vaan kutsuu lääkärin paikalle vasta työvuoron jälkeen. Hänen ihmissuhteitaan kuvastaa muutenkin tietynlainen autismi tai sosiaalinen niukkuus – kasvattiäidin orpolapsena ja omituisen hylkeen evän muotoisen käden omaavana puolikuntoisena hän ei ole koskaan kokenut kuuluvansa yhteiskunnan keskiöön. Eväkäsi on tässä ehkä enemmän siunaus kuin taakka: vaikka se hidastaa hänen kirjoittamistaan, sillien suolaamista ja lehdenjakoa, se on muistutus syvästä kuulumisesta luontoon ja sen taikapiiriin.

Steinsdottírin otteessa on piiru maagista realismia ja sitä enemmän myyttistä tarinankerrontaa. Vaikka romaanin tematiikka sisältää aimo annoksen piilevää yhteiskunnallista satiiria, hänen taustansa lastenkirjailijana näkyy siinä, millaisiin yksityiskohtiin hän kiinnittää huomiota. Outoutus on kaikkialla läsnä, tosin niin ovelasti, ettei sitä heti huomaa. Tässä ennalta-arvaamattoman tapahtumaketjun aloittaa miehen kuolema, jonka jälkeen hänellä on lupa avata lapsuudenmuistojensa laatikot. Vihdoin hänellä on myös aikaa alkaa selvittää sukujuuriaan, joista äidin puolen kerrotaan tulevan osittain Ranskasta.

Koska Sigþrúðurilla ei ole ATK-taitoja, hän tarvitsee sukuselvitykseensä apua naapurin mieheltä ja Kansallisarkiston virkailijoilta. Tämän tyyppinen avunpyyntö ja sosiaalisuuskin on hänelle täysin uutta, sillä hänellä ei oikeastaan ole ystäviä, vaan ohimeneviä tuttavia. He löytävät tämän isoisän Magnuksen, joka on bretagnelaisen merimiehen Pierre-Marien poika. Kouluja käymättömälle naiselle tulee kiire opetella ranskaa edes sen verran, että hän pärjäisi matkallaan. Luulisin kirjan sanoman olevan, ettei koskaan ole liian myöhäistä laajentaa reviirejään ja päästä irti kaavamaisista tottumuksistaan ja myyteistä, jotka estävät elämästä täyttä elämää.

Islanti on yksi maailman edelläkävijöitä henkikirjojen pidossa, ja siksi siellä on päästy pitkälle myös DNA- ja perinnöllisyystutkimuksissa. Pienen maan rajatun väestön kontrollointi on ollut kai helppoa siksikin, ettei saarelta ole ollut helppoa päästä koiruuksiaan pakoon, ellei ole ollut poikkeuksellisen varakas. Vaikka maassa on pitkään ollut vahva yksinäisten äitien ja uusperheiden kulttuuri, ymmärtäisin tämänkin teoksen pohjalta, että syntyneiden lasten biologisia isiä on ollut tapana merkitä siitä huolimatta, etteivät vanhemmat olleet naimisissa tai edes väleissä keskenään.

Arkistojen lisäksi tässä liikutaan hautausmailla, joilla Sigþrúður jatkaa keskustelujaan miehensä ja nuoruudenrakastettunsa kanssa. Hän miettii, onko nuoruudenrakastetun haudalla käynti uskottomuutta, mutta koska sitä ei kukaan muukaan hoida, hän kokee sen velvollisuudekseen. Olen itse reissuillani vertaillut eri maiden uskonnollisia kulttuureja tutkimalla niiden hautausmaita, ja uskaltaisin väittää, että islantilainen uskonelämä eroaa ainakin näiltä osin huomattavasti muista pohjoismaisista. Huonosti hoidettujen ja goottilaisesti repsottamaan päässeiden sukuhautojen annettiin siellä olla, eikä muutenkaan siellä näkynyt samanmoista ryhmäkuria kuin esimerkiksi Suomessa.

Tämä oli tiivis, helppolukuinen ja ajankohtainen pieni romaani, jossa oli roppakaupalla lempeää anarkismia. Juonellisesti teksti pysyi hyvin kasassa ja Steinsdottír onnistui näyttämään (ei selittämään) maansa viimeisen sadan vuoden historiallisen kehityksen kaaren konkreettisen mieleenpainuvasti.

 

Advertisements

2 kommenttia artikkeliin ”Hylkeen evän kirjoitusta

  1. Ihanaa, että sinä olit lukenut tämän kirjan. Tätä on luettu niin harvassa blogissa. Minua harmitti, että ehdin lukea tämän ennen Annamin haasteen alkua. Paikoin tämä kirja toi minulle mieleen Siilin eleganssin. Pidin todella tästä kirjasta.

    • Hei Ulla! Kiitos kommentistasi. Tämä kirja on niin marginaalinen, että on ihanaa tavata joku muu sen lukenut. Tuttavapiiriinikin kuuluu islantilaisia kirjailijoita, tosin niitä, joiden töitä ei ole koskaan käännetty millekään kielelle. Islanti kummittelee elämässäni jatkuvasti, vaikka reissusta on jo aikaa. Suosittelen sinulle reissua maahan, jos et ole ennen käynyt :).

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s