Rönsyilevän kaupungin salaisuudet

shamsieKamila Shamsien Kartanpiirtäjä (Gummerus, 2012, suom. Kristiina Drews) tarttui käteeni joulun kirjatorilta hätäisenä hankintana. Luulin saaneeni käsiin jonkun kirjailijan uudemman suomennetun teoksen, ja vasta teosta kymmeniä sivuja luettuani huomasin, että minulla on sama teos englanninkielisenä alkuperäisversiona (Kartography, 2002) hyllyssäni, ja olen lukenut sen pian julkaisun jälkeen. Ilmeisesti minulla on ollut vuosituhannen alussa sellaiset ruuhkavuodet, että lukemisistani ei ole jäänyt paljon jälkeä. Muistan nimittäin 80-luvun ja 90-luvun alkupuolen lukemistoni tarkasti, mutta välissä on viitisentoista vuotta sumuisempaa säätä.

V. 1973 syntynyt Shamsie kuuluu siihen ikäluokkaan pakistanilaisia kirjailijoita, joiden kokemusta leimaa aivovuoto ja siirtolaisuus yleensä kahdella mantereella (Britanniassa ja Pohjois-Amerikassa). Kartanpiirtäjässä hän kuvaakin omaa yläluokkaista, etuoikeutettua ikäluokkaansa, jolle kahden maailman kansalaisuus on jollain tapaa itsestäänselvää. Muuttojen syyt ja seuraukset ovat kuitenkin rikkaillakin monimutkaisia ja niitä leimaa syyllisyys ja sekaannus identiteetistä. Tämän teoksen nykyajassa, jossain 1990-luvun loppupuolella, monille kotiinpaluu tuntuu tuskalliselta ja hengenvaaralliselta.

Teos on mestarillisesti monikerroksinen elegia maalle, joka ei koskaan ole löytänyt identiteettiään – ja ylistyslaulu Karachille, yhdelle Aasian väkivaltaisimmista kaupungeista. Päähenkilöt Raheen ja Karim ovat katselleet toisiaan jo pinnasängyistä, sillä heidän vanhempansa ovat sydänystäviä. Lapset kasvavat melkein sisaruksina teini-ikään saakka, jolloin perheiden salaisuudet alkavat pikkuhiljaa paljastua kasvaville nuorille. Raheenin ja Karimin ystävyyden katkaisee Karimin perheen muutto Lontooseen. Karimin palatessa kuvioihin nuorena aikuisena Karachi on muuttunut kosmopoliitista kaupungista pelokkaaksi etnis-poliittisen väkivallan pesäkkeeksi, jossa nuoriso ei enää voi huolettomasti hengailla rakkailla rannoillaan. Jäljelle jää nostalgia ja muistojen kartat, joille Raheen ja Karim raapustavat rönsyileviä lonkeroitaan. Kartanpiirtämisen metafora on siksikin osuva, ettei pakistanilaisista kaupungeista ole todennäköisesti vieläkään olemassa paikkansapitäviä karttoja, eikä paikalliseen mentaliteettiin kuulu länsimainen kartografinen tarkkuus. Karttoja piirretään tarinoiden kautta kuulemalla.

Teos on ensisijaisesti rakkaustarina, jossa kahden perheen tarinat nivoutuvat toisiinsa melkein sukurutsaisesti. Nuorten vanhemmat ovat 70-luvulla seurustelleet ristiin, ja parinvaihto on tapahtunut poliittisista syistä siksi, että maassa käytiin vuonna 1971 verinen sisällissota. Koko yläluokkainen seurapiiri on intiimisti sidoksissa toisiinsa, niin sisäsiittoisesti, että lukijaa saattaa nolostuttaa. Shamsie kirjoittaa auki oman yhteiskuntaluokkansa kirjoittamattomia sääntöjä piinallisen rehellisesti. Välillä piina saattaa tuntua jopa liialliselta. Nuorten meininki on teoksessa kauttaaltaan raikasta, mutta olisin voinut lukea vähemmän keski-ikäisten vanhempien tunkkaisista alkoholinhuuruisista seurapiirikuvioista. Vanhempien keskinäinen draama oli teoksen ydinjuoni, mutta paikoitellen sen käsittely muuttuu melodramaattiseksi. Viimeisellä kolmanneksella juonessa on hyytymiä. Shamsien kielellinen lahjakkuus pelastaa teoksen ja vie lukijan maaliin saakka, mutta esimerkiksi rakkaustarinan kannalta on yhdentekevää, ketkä lopulta saavat toisensa.

Kuten Shamsie taidokkaasti esittää, Pakistanin 80-90-lukujen levottomuudet eivät olleet kovinkaan uskonnollisesti motivoituneita, vaan etniset ryhmät, klaanit ja mafiat taistelivat vallasta ja rahasta. Shamsie kirjoittaa rahanpesusta, huumekaupasta ja kaiken maailman hämäristä puuhista, joihin romaanin nuorten kaikki yliopistokoulutuksen saaneet kosmopoliitit vanhemmat ovat tavalla tai toisella sekaantuneita. Uskonnon rooli teoksessa on hyvin marginaalinen – ketään ei esitetä rukoilemassa eikä moskeijassa vierailla kertaakaan. Raheenin paras ystävä Sonia alkaa uusrikkaan perheen painostuksesta pukeutua kunnon muslimitytön lailla edistääkseen kihlaussuunnitelmaansa, ja tänä herkkänä aikana hänen luonaan käyvät ei-sukulaiset pojat joutuvat istumaan alakerran ”miesten puolella”. Muissa taloissa meno on täysin länsimaistunutta: nuoret miehet ja naiset ryyppäävät, kuuntelevat heavy rockia ja joskus kokeilevat huumeitakin yhdessä.

Karachin lähihistoria vaikuttaakin kansainvälisemmältä kuin Pakistanin muiden kaupunkien. Viettäessäni aikaa Punjabin itärajalla Lahoressa v. 2001 hieman ennen 9/11-iskuja naisten peittävässä pukeutumisessa ja islamilaisten sääntöjen noudattamisessa oli jo siirrytty järeämmälle tasolle. Muistan kyllä nähneeni ystävieni sukualbumeja 70-80-luvuilta, joissa meininki vaikutti reippaammalta ja rajoja rikkovammalta kuin silloisessa nykyisyydessä. Shamsie piirtää tarkasti karttaa maansa mentaliteettien muutoksista.

Oletan, että Shamsien myöhemmät teokset ovat olleet menestyksiä myös Suomessa ja siksi tämä varhainen teos on myös suomennettu 10 vuoden viiveellä. Pakistanilainen uusi kirjallisuus 2000-luvun alusta alkaen on kauttaaltaan laadukasta, ja Shamsie on yksi maan kärkivientituotteita. Shamsieta vielä suurempi suosikkini on Mohsin Hamid, joka on kehittänyt poliittisesta satiirista aivan omanlaisensa version. Mantereiden välisen jälkikoloniaalin dialogin näkökulmasta tästä teoksesta tulee mieleen ensimmäisenä nigerialais-ghanalainen Taiye Selasi ja hänen esikoisromaaninsa Ghana ikuisesti (2013). Tunteiden ja kielellisen ilmaisun tasolla teoksissa on paljon yhteistä ja muodostaisivat hurmaavan ja poliittisesti avaavan lukupaketin perheistä mantereiden ja eri lojaaliuksien välillä.

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s