Uskon ja uskoisin enemmänkin

Et_kuitenkaan_uskoVille Haapasalon, Kauko Röyhkän ja Juha Metson Et kuitenkaan usko (Docendo, 2014) tuli luokseni kavereiden kautta – kyseessä on haastattelupohjainen elämäkertateos runsaalla kuvituksella. Kaikkihan me tiedämme Villen tarinan noin pääpiirteittäin, ja moni meistä on viimeistään tutustunut hänen näyttelijäntyöhönsä elokuvassa Käki (2002). Tässä teoksessa keskitytään Villen uran alkuaikoihin 1990-luvun lainsuojattomassa, uutta identiteettiä etsivässä Pietarin kulttuurikaupungissa.

Ville tunnustaa teoksessa, että hänen pääsynsä Pietarin arvostettuun teatteri-akatemiaan johtui rahasta: hänen maksamansa n. 4000 dollarin lukukausimaksu takasi monen opettajan kuukausitulot. Muutenkin hänen maineensa ja menestyksensä on johtunut pitkälti ”maalaisjuntin” imagosta – kansanomaisuus ja kenties periferaalinen suomalaisuus ovat olleet onnistunut kombo suuren suuren venäläisen yleisön parissa. Teoksessa ei valitettavasti porauduta syvällisesti Villen venäläisiin roolisuorituksiin, varsinkaan niihin onnistuneempiin. Epäonnistuneita saippuaoopperabravyyreja tuuletetaan enemmän kuin menestyksiä. Kai tässä on kyse Villen omasta vaatimattomuudesta – hän ei ole halunnut luoda pönöttävää menestyssaagaa, vaan osoittaa mieluummin uran murtuma- ja käännekohtia.

Kuten arvata saattaa, kirja dokumentoi Pietarin taiteilijapiirien dekadenssia, ryyppäjäisiä ja hankalia tilanteita pikkurikollisten kynsissä. Mielestäni kirjan nimi on epäonnistunut, sillä näistä seikkailuista odotin lukevani enemmänkin ja raflaavammalla tyylillä. Toisaalta niistä kuuleminen on hyvin ennalta-arvattavaa. Villen opiskelujen alkuaikojen askeettisuus ja kärsimykset kertovat tarinaa suuresta sitoumuksesta ja periksiantamattomuudesta – eihän hyvinvointivaltion kasvatin olisi tarvinnut nälkiintyä, asua epämääräisissä oloissa ja käydä koulua, jonka mitta-asteikolla Jouko Turkan opetukset olisivat tuntuneet lastenleikiltä. Villen isoäidin huoli siitä, että poika on Ryssälässä ilman asetta, tuntui osuvalta.

Olisin siis uskonut enemmänkin. Kauko Röyhkän haastattelutyyli on tuttavallinen ja intiimi, mutta samalla höyhenenkevyt ja liian myötäsukainen. Kuvajournalismi on kiinnostavampaa kuin itse teksti. Onko siis kyseessä coffee table book vaiko vakavasti otettava biografia? Kysyn näin siksi, että olen arvostelemassa todella raskaan sarjan (oma)elämäkerrallisia tekstejä, joissa päähenkilöt kamppailevat muidenkin haasteiden kanssa kuin oman uran edistämisen.

Haapasalo esittää vastauksissaan überlaimeaa kritiikkiä Putinin hallintoa kohtaan, joka ei tunnu uskottavalta, ottaen huomioon miehen de facto-aseman valtiontaiteilijana ja Kremlin suojattina. Samoin hän kuittaa monimutkaisen perhetilanteensa kevyellä hihanpyyhällyksellä. Oikeastaan perhepoliittiset kysymykset olisi voitu tässä taiteilijabiografiassa ohittaa, sillä niillä ei ole paljoa tekemistä Villen venäläisen artistipersoonan kanssa. Varmasti Haapasalolle on ollut siunauksellista se, että hän on voinut väliaikoina elää tavallista siviilielämää Suomessa. Kuitenkin tämä persoonallisuuden kahtiajako herättää huolestuneita kysymyksiä jaksamisesta ja burnoutin välttämisestä. Kahden maan kansalaisuus ei takuulla ole helppoa, varsinkaan näinä aikoina, kun kotimaan mediat lietsovat kaikenlaista russofobiaa.

Haapasalon tarinasta saa ehkä paremman otteen, jos lukee biografiasarjan molemmat osat samaan syssyyn. Itse koin, että olen tutustunut Villeen paremmin hänen loistavien matkaohjelmiensa kautta kuin tämän hätäisen pläjäyksen. Teos oli kovin journalistinen, termin hyvässä ja pahassa mielessä.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s