Kartanoromantiikan kuningatar

PerijätärUrsula Pohjolan-Pirhonen (1924-1984) oli aikanaan Suomen tuotteliaimpia romanttisia kirjailijoita: kahdessakymmenessä vuodessa hän sai aikaan yli neljäkymmentä teosta, julkaisten joskus jopa kolme teosta vuodessa. Neljän romaanin nimessä esiintyy sana ”kartano”, yhdessätoista sanan ”rakastaa” johdannainen ja kolmessa sana ”kaunotar”. Kirjalistaa selaamalla tiedän, etten luultavasti tule saamaan paljoa uutta irti kierrätyslaatikosta poimimasta teoksesta Kartanon perijätär (WSOY, 1982), mutta välillä camp-kärpäsen purtua minun on saatava lukea kliseinen, imelä leivos ja sanoa siitä jotain nasevaa.

Kartanon perijättäressä liikutaan jossain 50-60-luvulla sisäsuomalaisessa Kotkatjärven pitäjässä kovin vanhoillisissa puitteissa. Tammimäen isäntä Leo Falkenfelt on asuttanut kartanoa tyttärensä Tuulin kanssa kahdestaan vaimonsa kuoltua synnytykseen. Tuuli on jo aikuinen, agronomiopiskelija, joka aikoo jatkaa suvun miesten perinteitä miesperijän puutteessa. Luonteeltaan hän on reipas poikatyttö, joka nauttii traktorilla ajamisesta ja lantatalikko kädessä huhkimisesta, mutta silti isällä on tapana hemmotella häntä Helsingin-matkoiltaan löytämillään turkiksilla.

Isän ja tyttären suhde on lämmin, mutta sukua kuormittaa menneisyyden varjot, alkaen pahaa onnea tuottavasta diadeemista. Kun naapurikartano Sudenpäähän saapuu suvun kaukainen edustaja Kristian Sabel juuriaan etsimään, isän ja tyttären suhdetta koetellaan, sillä Tuuli rakastuu päätäpahkaa tummaan komistukseen. Kristianilla ei kuitenkaan ole puhtaat jauhot pussissa – häntä kiinnostaa enemmän kartanoiden pöytähopeat kuin naimisiin meno.

Historiallisesta näkökulmasta anti on ohutta: tässä enimmäkseen juoruillaan isäntäväen ja palveluskunnan suhteista ja käydään läpi eri kartanoiden välisiä poikkinaimisia. Toinen maailmansota ja siirtokarjalaisten kohtalo on juonentynkänä, kun Leo rakastuu evakko-Maaritiin, leukemiaa sairastavaan rouvashenkilöön. Ehkä ongelmallisinta oli henkilöiden ehdoton hyvyys tai pahuus. Esimerkiksi isä-Leo ei ole kiinnostava hahmo, sillä hän on loputtoman kärsivällinen, epäitsekäs ja jalo. Taloudenhoitajien ammattiosaamisen  kuvaus oli jokseenkin viihdyttävää, samoin kartanoiden sisustukset, mutta saman elämyksen saa Glorian Antiikki-lehteä lukemalla.

Oikeastaan teos oli niin heikko, ettei se herättänyt edes ironisia naurunpyrskähdyksiä. Eikä tässä ollut seksiäkään kuten Kaari Utrion kirjoissa aina on. Pohjolan-Pirhosta ja Utriota ei tosiaankaan voi lukea samaan kaartiin; Utrion teoksissa rautainen faktaosaaminen pelastaa ne pahimman naisviihteen kliseistä. Olen kuitenkin ymmärtänyt, että Pohjolan-Pirhonen on ollut 70-luvulla todellinen rahasampo WSOY:lle, onhan hän tuottanut uskollisille faneilleen sekä sen pakollisen äitienpäivä- että – joulukirjan joka ikinen vuosi.

Saattaa olla tämän vuoden suurin lukufloppini. Tietysti vielä on neljä viikkoa aikaa löytää tämän päihittävä teos.

Ihmisen henkisestä horoskoopista

June horoscope imageJos tänään aiemmin luin ihmisen itsekasvatusopasta läpällä, nyt vakavampaan asiaan. Edessäni on suomalaisen kristosofin, J.R.Hannulan (1973-1956) teos Henkinen horoskooppimme (alk.1959, 3. painos 2008, Kristosofinen kirjallisuusseura, Tampere). Vaikka olenkin koko aikuisikäni liikkunut antroposofien, teosofien ja kristosofien vaikutuspiirissä, näiden sofioiden syvällinen merkitysero ei ole minulle vielä valjennut. Tähän teokseen tartuin ennakkoluulottomasti sen kiinnostavan nimen ja lyhyyden vuoksi.

Haluattepa tai ette uskoa planeettojen tai tähtimerkkien vaikutukseen ihmismieleen ja sen kehitykseen, suosittelen teosta luettavaksi sen selkeyden ja totaalisen epäfanaattisuuden vuoksi. Perussanoma tuntuu hyvin ajankohtaisena juuri näinä päivinä, kun ihmiset tuntuvat keskittävän entistä enemmän energioitaan uskonasioista vääntämiseen. Jokainen meistä voi löytää oman henkisen tai ikuisuushoroskooppimme, joka ei ensisijaisesti määrity syntymämme planeetallisten olosuhteiden kautta, vaan meillä itselläkin voi olla siinä jotain tekemistä.

Kristosofien mukaan Jumala ja hänen poikansa välittävät puhdasta aurinkoenergiaa, ja siksi jokainen ihminen syntyy Jumalan kuvaksi, auringosta. Pieni lapsi pysyy Jumalaa lähimpänä Merkuriuksen kiertoradalla, ja ikääntyessään loittonee kohti Saturnusta. Ihmiskunnan eri ammatit ovat esimerkkeinä erilaisista energioista ja kyvyistä, joita ihminen voi joko vaalia tai tuhlata. Kaikilla planeetoilla ja kaikissa toimissa on olennaista pysyä planeetan sisäradoilla, mahdollisimman lähellä Kristusta.

Aina se ei ole mahdollista: esimerkiksi taiteiden alalla toimivien Venuksen seuraajien on osattava luoda taidettaan sekä hurmioitumisen että surun kautta, mutta jos taiteilija harhautuu liian kauaksi ulkoradalle palvomaan kaikkea, mikä on likaista ja alhaista, häneltä saatetaan ottaa koko talentti pois. Vastaavasti varsinkin aloittelevilla taiteilijoilla rakastumisen kokemus saa usein aikaan sietämättömän naiivia materiaalia, joka voi tavoittaa vain toiset samassa tunnetilassa elävät. Mikäli taidetta luodaan elämän palvelemiseksi, silloin siinä on ilon ja murheen elementit vuoropuhelussa keskenään, kuten Platonin Pidoissa.

On ammatteja, joissa ihminen työskentelee enemmän elämän alkuvoimien kanssa ja toisia, joissa inhimillinen järki ja yhteiskunnallisten lakien valvonta korostuvat tuotannon sijasta. Taiteilijat ovat lopulta aika lähellä ihmisen alkuvoimia, mutta vielä lähempänä niitä ovat viljelijät, kauppiaat ja käsityöläiset, jotka tuottavat konkreettista työn tulosta joka päivä. Kauimpana auringosta ovat poliisit ja tuomarit Saturnuksen radallaan ja toiseksi kauimpina opettajat, papit ja lääkärit Jupiterin radallaan. Hannulan mukaan ihmisen syntymähoroskooppi saattaa vaikuttaa ”yhteiskunnallisen palveluksen” eli siviiliammatin laatuun ja mahdollisuuksiin, mutta erityisesti henkisen elämän puolella ihmisellä on enemmän pelivaraa vaikuttaa kohtaloonsa.

Tuntuisi siltä, että tällä universaalilla viisaudella (jonka juurien täytyy olla Intiassa, mutta joka on kiertänyt ympäri maailmaa ja ottanut paikallisia vaikutteita mukaansa) voisi hyvinkin olla hyötyä nuorten (ja miksei vanhempienkin) ammatinvalinnassa – ainakin Hannulan esitys tuntuu helpommalta ymmärtää kuin monet ammatinvalinnan psykologiset testit. Kun viimeksi sellaiset tein alkuvuodesta, sain ykkösammateikseni elokuvakäsikirjoittaja ja dramaturgi. Ei paha, oikeastaan kovinkin hyvä, mutta kovin syvällistä analyysia taipumuksistani en tietokonevälitteisen ohjelman kautta saanut.

Tämä taisi olla ensimmäinen horoskooppikirjani, joka tuntui ”selvältä pässinlihalta” ja jossa ei ollut minkäänlaista kaupallista tai populaaritieteellistä fiilistä. Hannula oli kristosofisen liikkeen perustajajäsen heidän erottuaan Ruusu-Rististä vuonna 1940, mutta nuorempana miehenä hän oli vaikuttanut teosofeissa oppi-isänsä Pekka Ervastin rinnalla. Tämän teoksen ymmärtämiseksi suuntausten ristiriidat ja toisistaan eroamiset eivät kuitenkaan ole olennaisia. Vietin näiden 39 sivun ääressä oikein virkistävän ja ajatuksia herättävän torttukahvihetken tänään.

 

 

Tehokkaan teinin itsekasvatusopas

7Habbit-of-highly-effective-teensVälillä tekstiä teoksesta, jota en ole lukenut, vaan pelkästään selaillut. En myöskään muista, kuinka teos on ajatunut kotiimme – luultavasti minun kassissani, sillä mistä itseironiaan kykenevät teinini olisivat voineet tällaisen viisauden lähteen napata? Biblioholismin nurjia puolia on juuri tämä: nurkissa pesii teoksia, jotka lisääntyvät toistensa kanssa kuin ameebat, ja uusien sekasikiöiden joukossa on entistä enemmän kamaa, jonka lukisin vain läpällä.

Vain läpällä-lukeminen on usein sitä rentouttavimpaa ja viihteellisempää lukemista, mutta omassa elämäntilanteessani ei nyt ole hirveästi aikaa vain esitellä teoksia, joita en missään nimessä lukisi, jos olisin vakavissani. Silti pelastan tämän viihteellisen teinin itsekasvatusoppaan kuleksimasta (eli merkkaan sen huomatuksi) ennen kuin heitän sen poistokassiin.

Sean Covey on kirjoittanut näitä highly effective-oppaita myös businessihmisille, tavallisille aikuisille ja perheille. Teinien oppaassa, The 7 Habits of Highly Effective Teens (Fireside Books, 1998), luultavasti samat vinkit on käännetty teinien kielelle. Teoksessa vilisee Suomessa myöhemmin mantroiksi muuttuneita termejä kuten proaktiivinen, synergia ja win-win-tilanteet – jännää sekin, kuinka käsitteet ovat matkanneet tänne pienellä viiveellä, kun taas amerikkalainen teini on joutunut tämän pommituksen kohteeksi jo aiemmilla vuosikymmenillä.

Ennen sisältöön puuttumista kysyisin, millainen teini lukee mielellään oppaita, joissa valmennetaan tehokkaaksi korporaation työntekijäksi. Eikö teini-ikä ole elämänvaihe, jonka kasvutavoitteena on kaikenlainen velttoilu ja vastaanhangoittelu? Jopa huono koulumenestys? Miksi teini ei voisi ammentaa elämänviisauttaan punk-sanoituksista tai huonoista tv-sarjoista? Mitä sellaiselle ihmiselle lopulta käy, joka on koko ikänsä treenannut itseään valtavirtayhteiskunnan normien mukaiseksi suorituskoneeksi?

Löysin teoksesta kaksi inhokkikohtaa, jotka estävät minua näkemästä joidenkin ohjeiden hyviä puolia. Ensimmäinen liittyy ihmissuhteisiin: Covey kehottaa nuoria pitämään pankkitiliä ihmissuhteistaan. Ehkä tässä ei itsekkäästi ajatella, mitä minä voin saada kavereiltani vaan päinvastoin, kuinka arvioin omaa käytöstäni muita kohtaan – sinänsä asiallista, mutta asian pukeminen merkantilistiselle kielelle karmii. Teoksessa on tehtäviä, jossa nuori voi pohtia oman pankkitilinsä talletuksia ja nostoja. Tilillä pitäisi olla aina nostovaraa. Vieläkin ok, mutta kokemuksesta tiedän, etteivät patologiset kiusaajat ja kukkulan kuninkaat tee tällaisia tehtäviä, vaikka heidät siihen pakotettaisiin. Ne ihmiset, jotka kaipaisivat tällaista rautalangasta väännettyä ihmissuhdeopastusta, eivät ehkä koskaan opi punnitsemaan tekojaan puuhakirjan tehtävien kautta saati oikeassa elämässä.

Tästä jatketaan buffetmetaforan, eli kirjoittajan mielestä elämä on loppumaton buffetti. Siinä ei ole kyse siitä, kuka saa isoimman piirakanpalasen, vaan kaikille löytyy riittävästi itseään miellyttävää syötävää. No, kiitos tiedosta. Jos nyt jätetään ensimmäinen/kolmas maailma vertailut ja konkreettiset nälänhätäkeissit sikseen, tuntuu vastuuttomalta opettaa nuorille katsomaan maailmaa päättymättömänä buffet-pöytänä. Mietitään nyt vaikka työpaikkoja. Tai maailman energiavaroja. Tai metsien kutistumista maapallolta. Eikö olisi järkevämpää saarnata niukkuudesta ja siihen tottumisesta? Eikö tämän päivän ihmisen olisi hyödyllistä valmentautua siihen, että mikä tahansa luonnonvara, koulutus tai ammatti saattaa yksinkertaisesti lakata olemasta?

Muuten teoksessa näkyy olevan joitain ihan varteenotettavia tunnetaito- ja kommunikaatioharjoituksia, joita tiedän käytettävän tässäkin maassa esim, terapiassa. Mutta kun ne hyödylliset asiat on puettu tähän intopinkeään menestysteologiseen formaattiin (Jumalastakin puhutaan, tosin vain marginaaleissa), voisin kuvitella tervejärkisen teinin juoksevan karkuun, jos joku aikuinen häntä tällä raamatulla päähän löisi.

PS: Teosta tarkemmin tutkailtuani huomasin sen tulleen meille Islannista, jonne ad libriksestä päätellen kirjailijan konsulttiyritys on ilmeisesti lahjoittanut opuksia kasapäin. Teos on kai ollut tyttäreni koulukirja paikallisella 9. luokalla, sillä muistaakseni heillä oli siellä elämäntaidon oppiaine. Kovin montaa muistiinpanoa en näe marginaaleissa.