Tremololla kohti pelastusvarmuutta

Asser Korhonen kansiAsser Korhosen romaani Saarnaajan poika (Teos, 2014) löytyi sattumalta kirjaston uutuushyllystä: vaikka jonkin asteen uskontofriikki olen, en yleensä kuule näistä uskontoa käsittelevistä teoksista ensimmäisten joukossa. Teos käsittelee helluntailaista pastorin perhettä Järvenpäässä 1960-luvulla. Kyseessä on nuoren Naftan kasvukertomus, joka sijoittuu ehkä 15-16 vuoden ikään. Sinänsä teos on erikoinen, sillä päähenkilö ei siinä kaikesta kokemastaan vääryydestä huolimatta irtaudu yhteisöstään, vaan jatkaa sen jäsenenä. Tartuin teokseen siksi, että se taitaa olla ensimmäisiä kriittisempiä kuvauksia helluntailaisuuden historiasta kirjailijalta, joka on itse kasvanut vastaavassa saarnaajan perheessä. Kirjailijan mukaan juoni ei kuitenkaan mene yksi yhteen hänen elämän tarinansa kanssa. Silti teeman raskaudesta kertoo jo se, että Korhonen on pystynyt julkaisemaan teoksensa vasta kuusikymppisenä.

Teos puuttuu rankalla kädellä pastorisisän harjoittamaan vanhatestamentilliseen ruumiilliseen kuritukseen, jota siunaukseksi kutsutaan. Siunausjuomut poikien selissä aiheuttaa häpeää liikuntatunneilla ja uimarannalla. Kuritusepisodit ovat järjenvastaisia ja raakoja, onhan isä järjestänyt piiskaamista varten kellariin kunnon vehkeet ja studion. Perheen äidin tunnekylmyys tuntuu sekin raskaalta, ja tavallaan Nafta pelkääkin äitiään ja hänen sanomisiaan vielä enemmän kuin isän piiskaa. Naftan ensirakkaus kohdistuu oman seurakunnan Liina-tyttöön, joka kuitenkin kuuluu ylempään yhteiskuntaluokkaan ja saa helluntaiuskosta huolimatta elää paljon vapaammin kuin pastorin lapset. Nutturapäinen siveyden sipuli-äiti tuomitsee seurusteluyrityksen jo ensi metreiltä, ja Naftan silmissä äiti muuttuu noidaksi, jonka hajuakin hän oppii inhoamaan. Vaikka vanhemmat puhuvat lupsakkaa savoa, heissä molemmissa korostuu vakava synnintunto ja iloton elämänasenne.

Nafta kertoo elämän kesästään sekoittaen kiiltokuvamaista, kliseistä helluntailaista ylistyspuhetta ja tavallisen jätkän tyypillistä retostelua. Sen verran veljeksillä on elintilaa, että he saavat mennä Cliff Richardin keikalle ja käydä kesätöissä Helsingin leipomossa, mikä myös laajentaa heidän elintilaansa huomattavasti. Pojat eivät siis ole täysin eristettyjä valtavirran nuorisokulttuurista, vaan luovivat kahden maailman välillä. Kesätyörahoilla he ostavat mm. USA:n armeijan taistelutakit, mutta ostosreissulta palatessaan isä vaatii pojilta kymmenykset kirkon kassaan. Poikien kapina vanhempiaan kohtaan ei tunnu tarpeeksi kapinalliselta, vaan jää jotenkin ilmaan roikkumaan. Olisin siis odottanut juonelta draamaattisempia käänteitä. Päähenkilön sisällä kyllä kuohuu, mutta kuohunta ei oikein johda mihinkään.

Teoksessa on huumoria nuorten keskinäisten suhteiden ja helluntaikirkon ylilyöntien saralla, vaikka perhe-elämän kuvaus onkin lähinnä traumaattista. Pidin eniten Ison Kirjan juhannuskonferenssin hengellisen hulabaloo-meiningin miltei antropologisesta kuvauksesta, erityisesti episodista rukousillasta, jossa yksi tähtisaarnaajista yrittää opettaa Naftalle kielilläpuhumisen tekniikkaa. Nafta tuntee vanhempiensa hihhulointimanerismit kuin omat taskunsa, mutta ei itse pääse vauhtiin mukaan, vaikka kuinka koittaisi. Kunnon tremolot saattavat armolahjan omaavan väen täristämisvaiheeseen, ja ”kiitos Jeesus”-ylistykset kiihtyvät transsinomaisiksi yksitavuisiksi huudahduksiksi, joissa poikien äiti on mestariluokkaa. Ja sitähän se massaindoktrinaatio on, hyvässä ja pahassa. Vaikka ei kielilläpuhumisen armolahjaan uskoisikaan, voi kokemusta pitää jonkunlaisena trippinä tai arjen ylityksenä – mielen puhdistajana. Ihan samantyyppistä tulosta saadaan aikaan esim. naurujoogalla, vaikka henkiset tai hengelliset tarkoitusperät eroavatkin.

Konferenssissa on myös hedonistinen puolensa runsaan limsa- ja munkkitarjoilun muodossa, ja Nafta päätyy tekemään syntiä niiden myyjänäkin.

Kasvukesän aikana Naftalle myös valkenee, kuinka nollaluokan saarnaaja hänen isänsä on – seurakunnan paimenena ehkä onnistuneempi, mutta ei puhujana. Karismaattisuuden ytimessä ovat koskettavat henkilökohtaiset esimerkit, joita isä ei osaa lainkaan viljellä. Isän saarnat ovat latteaa Raamatun lauseiden toistoa ilman relevanssia ihmisten arjen kanssa. Korhonen osoittaa onnistuneesti vapaiden suuntien kaupallisuuden ja kirkon vanhimman veljestön valtataistelut, sekä taistelun uskovien sieluista. Moni teoksen sivuhenkilöistä jättää helluntaikirkon ja siirtyy pienempiin ja kiihkeämpiin seurakuntiin, joita tuntuu nousevan kuin sieniä sateella. (Joku tässä liikehdinnässä muistuttaa paljonkin tämän päivän vapaiden suuntien alati muuttuvaa mosaiikkia. Äärisuunnat tosin ovat kai muuttuneet vielä äärimmäisemmiksi ja militantemmiksi, mene ja tiedä.)

Minusta teos oli onnistuneempi yhteisöllisenä kertomuksena kuin perhedraamana. Nuoren miehen kasvutarinana teos toistaa tiettyjä totuttuja kliseitä, erityisesti liittyen seksuaaliseen heräämiseen. Olisin erityisen kiinnostunut kuulemaan helluntailaisten omia havaintoja tästä teoksesta, kirkkonsa historiasta ja muutoksesta kohti nykypäivää. Noin kolmen kuukauden ajankuvana tämä romaani ei ainakaan tuomitse koko liikettä eikä osoita sormella sen karmeita vääryyksiä, vaan tuo episodimaisesti esille lämpimän kesän 60-luvulla. Moni tuona aikana elänyt lukija taatusti tunnistaa kertomuksesta tuttuja ilmiöitä, vaikka ei olisi ollut missään tekemisissä helluntailaisten kanssa. Sodan jälkeinen puute ja ihmisten henkinen pahoinvointi nostavat päätään, ja romaanin isän väkivaltainen käytös ei selity ainoastaan uskonnolla. Isä on luopunut sotilaspassistaan talvisodan aikana vakaumuksensa vuoksi ja joutunut Niuvanniemen sairaalaan mielentilatutkimuksiin ja säilöön. Sodan kokeneiden miesten repertuaarissa hän onkin poikkeava, vaihtoehtoinen hahmo.

Korhosen kieli on rönsyilevää, ja nuoren järvenpääläispojan puheessakin tuntuu vahva itäpotku johtuen perheen taustasta. Maalailevan kielen vuoksi teokseen mahtuu monia klassisia kesäyön tunnelmakuvia ja jopa nostalgiaa. Uskon, että teos siis palvelee erilaisia lukijoita, mutta ehkä eniten se saattaa kolahtaa hieman varttuneempaan lukijakuntaan, jotka itse muistavat Brylcreemit ja Moskvich-autot. Tunnelma välittyy nuoremmillekin, mutta omakohtainen kokemus ajasta taatusti lisää lukijan kierroksia.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s