Monokulttuurin viimeiset kertomukset

Jes! Sain käsiini Umayya Abu-Hannan uusimman muistelmateoksen Alienin silmin – Helsinki ja Uusimaa muukalaisen kokemana (Siltala, 2014). Kaikkia Umayyan teoksia en olekaan lukenut, en ainakaan toiseksi viimeistä Multikultia, joka on saanut aikaan suurta pahennusta persu- ja hommafoorumilaisten porukoissa. Viimeksi luin suurta tuohtumusta Umayyan lausunnoista liittyen pääkaupunkiseudun asumiseen ja taannoiseen HS:n artikkeliin (12.1), jossa kerrottiin isojen maahanmuuttajaperheiden asumistarpeista pääkaupunkiseudulla. Umayyaa pidettiin kommenttiosiossa maamme monikulttuuristumismädätyksen alkuna ja juurena.

Asumisen ja kaupunkisuunnittelun ekspertiksi Umayya selvästi profiloituukin tämän teoksen kautta. Hänen pitkä kokemuksensa Helsingin kaupunginvaltuustossa ja kiinteistölautakunnan jäsenenä kertoo tarinaa konkreettisen poliittisen vaikuttamisen kentiltä. Samoin Umayya kertoo paljon omista asumiskokemuksistaan, jotka kieltämättä Koivukylää lukuunottamatta kuulostavat elitistisiltä. Umayya ei ota kantaa isojen ”superasuntojen” tai hartaiden muslimien asumistarpeiden kunnioittamisesta, mutta tuo esiin omakohtaisia kokemuksiaan asumisesta taloyhtiöissä, joissa mitään ei sallita, ei edes pihatulppaaneja eikä persoonallisia ovikylttejä. Koen sympatiaa hänen kanssaan erityisesti kohdissa, joissa hän ilmaisee asumistarpeikseen kaasuhellan, kylpyammeen ja turkoosinvärisen keittiön lattian. Tämäkin on moninaisuutta – pieniä asioita, jotka saattavat silti merkitä arjessa paljon.

Abu-Hanna tunnetaan kärkevistä kommenteistaan suhteessa Suomen takapajuisuuteen, ja monet vetävät niistä herneen nenään. Itse koen, että jos ihminen on asunut jossain maassa 30 pitkää vuotta, on kansalainen ja aktiivinen poliittinen toimija, silloin hänellä on oikeus kritisoida yhteiskunnan epäkohtia siinä missä kuka tahansa täällä syntynyt. Isoimmat pyyhkeet hän antaa isojen kaupunkien monikulttuurisuuskeskuksille, joiden johdossa ja vakituisissa työpaikoissa on aina kantasuomalaiset:

”Kaupunki ei ole monikulttuurinen, kun valtaväestö ohjailee monikulttuurisuutta kuin päiväkotitoimintaa.”

Syvä huokaus. Näinhän tilanne edelleen on, valitettavasti. Päiväkotifiilistä ei voi välttää, elleivät maahanmuuttajat itse pääse keskustensa palkallisiksi johtajiksi. Itse olen ainakin lopettanut käymisen keskuksissa, joissa kantasuomalaiset saavat palkkaa ja maahanmuuttajia työllistetään erilaisiin kokeiluihin 9 e päivärahalla.

Abu-Hanna itse kulki pitkän tien kansatieteen ja aasialaisten kielten opiskelijasta media-alan moniosaajaksi, ja koulutukseen ja opetukseen liittyvät muistot ovat myös kuvaavia. Hänelle suositeltiin pitkään pelkästään äidinkielensä arabian opintoja, vaikka hän ei ollut kiinnostunut arabian opetuksesta tuleville rauhanturvaajille ja kriisialueen työntekijöille. Media-alan koulutuksesta ja myöhemmästä urasta ammattikorkeakoulun opettajana hänellä on positiivisempaa kerrottavaa kuin perinteisistä yliopisto-opinnoista. Taistelu työpaikoista ei ollut ruusuilla tanssimista ja väliin mahtui pitkiä työttömyysvuosia. Kuitenkin hän sai Suomessa asuessaan toimia monilla keskeisillä näköalapaikoilla, politiikassa, medioissa, koulutuksessa ja taiteissa. Kokisin, että hänen roolinsa maahanmuuttajataustaisten nuorten tsemppaajana on ollut merkittävin. Teoksessa onkin monia merkittäviä kohtaamisia nuorten kanssa, jotka ovat päässeet pitkälle, tunnetuimpana heistä ehkä (ei enää niin nuori) Arman Alizad.

Vaikka muistelmien suurin anti on poliittisessa toiminnassa ja suomalaisen yhteiskunnan rakenteiden pohdinnassa, Abu-Hanna jättää paljon tilaa yksityiselämän pienille iloille ja ystävyyksille. Kirjaa voi lukea myös 60-luvulla syntyneiden sukupolvimuistelmana, sillä tässä analysoidaan Kauko Röyhkän, Tuomari Nurmion, Liisa Akimoffin ja muiden artistien merkitys ja bailataan hullun lailla Gay Gambrinissa. Hullut naiset löytävät Guerrilla Girlsit ja liimailevat vastaavia Lahna-taideteoksiaan kaupunkitiloihin öiseen aikaan. Taloja vallataan ja luksusaamiaisia nautitaan Seurahuoneella, vielä siinä vaiheessa, kun kukaan ei tiennyt niiden halvasta hinnasta. Elämäniloisimmat havainnot liittyvät tässä taiteisiin ja muotiin, esimerkiksi ”arabitaustaisen” naisen oikeuteen käyttää syvään uurrettuja kaula-aukkoja. Yleinen kommentti, jonka hän sai nuorempana liikkuessaan Helsingin yöelämässä, oli: ”eikö sinun kulttuurisi/uskontosi kiellä tätä?”

Itkin ja nauroin ääneen monessa kohdassa. Käsittämättömimmät naurut tuli 80-luvun HIV-hysteriasta, työpaikkahaastatteluista ja erilaisten ammattilaisten suhtautumisesta maahanmuuttajien automaattisesti kantamiin viruksiin. Esimerkiksi hakiessaan Stockmannin vaatemyyjän työtä Abu-Hannalle tarjottiin vähemmän näkyvää vihannesten hyllyttäjän hommaa, sillä edellytyksellä, että hän käy hepatiittitesteissä. Jouduttuaan vuosikausia todistamaan HIV-negatiivisuuttaan eri tiskeillä hän lopulta pääsi valistamaan poliitikkokollegoitaan kondomikasvatuksessa.

Teoksen rakenne on paikoitellen kovin fragmentaarinen. Ajallisen lineaarisuuden puute ei haittaa, mutta välillä viittaukset erinäisiin asumisratkaisuihin ja lukuisiin av(i)oeroihin tuntuivat hätäisiltä. Kirjassa on myös paljon julkkisjuoruja, esim. voimme jäädä pohtimaan sitä, miksi kohujuristi Heikki Lampela kävi takavuosina gaalatilaisuuksissa ase taskussaan. On makuasia, lämpeneekö tällaisille anekdooteille – minua ne naurattivat, mutta jonkun muun mielestä teoksessa saattaa olla liikaa henkilöitä.

Kokonaisuutena Alienin silmin on merkittävä virstanpaalu yhteiskunnallisena muistelmana, jota taatusti käytetään tulevaisuudessa myös tutkimusmateriaalina. Suosittelen teosta en pelkästään meille, joilla on julkinen kukkiksen, mokuttajan, suvakin tai anarkomarkon maine, vaan myös esimerkiksi kaupunkisuunnittelusta tai tulevaisuudentutkimuksesta kiinnostuneille. Eritoten teos sopii niille, jotka pohtivat vaihtoehtoisia menneisyyksiä ja tulevaisuuksia ja jotka ovat tietoisia homogeenisen kansallisen tarinankerronnan vaaroista.