Lähiödraamaa älyköille

taalta-yhteismaalleSteve Sem-Sandbergin Täältä Yhteismaalle (Like, 2006, suom. Arvi Tamminen) on ollut sängynaluskirjanani jo pitkään, ja huolimatta elegantista kerrontatyylistä en aiemmin päässyt tekstissä prologia pidemmälle. Nyt olen karsimassa pohjoismaisen kirjallisuuden osastoani rankoin ottein, ja myös kaksi Sem-Sandbergin teosta saavat pian uuden kodin. Aloitin helpommasta; vaikeampaa tuskin saan luettua. Sem-Sandberg tunnetaan Saksaan ja Itä-Eurooppaan sijoittuvista historiallisista romaaneista, joissa näyttää olevan myös ripaus spekulatiivista fiktiota.

Täältä Yhteismaalle on elegia 1960-luvun lopun tukholmalaiselle lähiömaisemalle, hyvinvointivaltion kasvulle ja yhteiskunnan muka-demokratisoitumiselle, joka ei kuitenkaan suju kuin Strömsössä. Venby on esikaupunki, jossa paikallisten mukaan asuu vain parempaa väkeä, ja heillä on valtava draivi suojella jälkikasvuaan rakenteilla olevien jättilähiöiden epäsosiaaliselta ainekselta. Erityisen epäilyttäviä ovat sieltä tulevat poikapuoliset henkilöt nimeltään Goran, Nikis, Ashok ja Pentti. Lähiönuoria suunnitellaan sijoitettavaksi Venbyn porvarilliseen kouluun, minkä jälkeen sinikeltainen idylli tuhoutuu lopullisesti.

Teos on kiinnostavalla tavalla kollektiivinen, yhteisöllinen kronikka – sillä ei ole varsinaista päähenkilöä, vaan näkökulmat vaihtelevat. Yhteismaa on alueen keskellä oleva myyttinen jättömaa, jonka halki lapset haluaisivat kaivaa tunnelin. Siihen liittyy monia maagisia uskomuksia, ja sen vierellä asuu taloonsa linnoittautunut Disa-mummo, jolla on tapana esitellä ikkunassaan neuloilla kidutettuja nukkeja. Vanhemmat haluaisivat pitää lapset poissa sottaisista leikeistä epäilyttävällä alueella, mutta lapsia ei saa sieltä pois kirveelläkään. Tunnelin kaivamisprojekti muistuttaa minua Pasi Ilmari Jääskeläisen romaanista Harjukaupunkimme salakäytävät (2010), jossa lapsuuden tunnelifantasiat vietiin vielä paljon pidemmälle. Tyylillisestikin kertojilla on jotain yhteistä.

Venbyn porvarillisia perheitä ei ainakaan voi tasapaksuudesta syyttää. Kaikilla tuntuu olevan omat tragediansa ja pakkomielteensä. Jokaisen katon alla piilee jonkunlainen onnettomuus tai aikapommi, joka odottaa räjähtämistään. Ummehtuneen yhteisön syytökset kohdistuvat kommunistiopettaja Lenaan, jota syytetään 19-vuotiaan Augustin viettelemisestä sillä aikaa, kun tämän itäsaksalainen mies on kateissa. Lenaa pidetään syntipukkina kaikkeen epäsiveellisyyteen, joka arvoiltaan puhdasta, vanhan ajan yhteisöä uhkaa. Samalla muutkin naapurit naiskentelevat keskenään, ja ne aikuiset, joita ei naitata piiloutuvat pulloon. Tämän päivän ruotsalaiset draamakomediat Solsidan ja Molanderin perhe ovat aika kevyttä keittoa verrattuna  tämän romaanin ideologisiin vääntöihin. Tosin Sem-Sandbergin käsissä komedia synkistyy syväksi tragediaksi yhdellä sormen napsauksella, enkä tiedä, olisiko teoksesta suurten massojen viihteeksi.

Kiinnostavin hahmo oli minusta koulun vahtimestari Jäger, joka käy töissä vain huvikseen, sillä hän on rikastunut rahapeleillä. Hän on naimisissa nuoren Susannen kanssa, joka kirjoittaa filosofian gradua Leibnizista. Vapaa-ajallaan pariskunta polttaa pelirahoja mm. Karibian risteilyillä. Jäger on porvarillisten naapurien hyväksymä työväenluokan sankari, jolla on kykyä vaurastumiseen ja sosiaaliseen nousuun, ja joka on tyyppinä mahdollisimman paljon Amerikkaan päin rähmällään. Jäger ei ole kuitenkaan ostanut nuorta vaimoaan rahalla, vaan vaimo on aidosti kiintynyt vähäpuheiseen mieheensä.

Teoksessa vilisee vammaisia, kuolemansairaita tai vakavasti addiktoituneita hahmoja. Naapuruston pahoinvoinnin mykäksi silminnäkijäksi nousee autistinen yhdeksänvuotias Leonard, jonka annetaan nähdä enemmän kulissien taa kuin kenenkään muun, pidetäänhän häntä älyllisesti vajaana ja mitään ymmärtämättömänä. Leonard kuitenkin passitetaan viikoiksi sisäoppilaitokseen, jossa hänen henkinen hätänsä syvenee. Pojan hahmo on riipivän surullinen ja kertoo ehkä enemmän tuon ajan ja kuvatun naapuruston asenneilmapiiristä kuin mikään muu.

Sem-Sandberg on leimallisesti kokeileva kirjailija. Esimerkiksi konventionaalista keskustelua romaanissa on vain nimeksi; keskustelut ovat kirjattu enimmäkseen välimerkittömällä tajunnanvirralla. Teoksessa on myös paljon pikkutarkkoja lehtileikkeitä ja muita siteerauksia postmodernin pastissin ystäville. Teos ei ollut vaikealukuinen eikä raskassoutuinen, mutta jatkuva perspektiivien vaihtuminen vaatii lukijaltaan maksimikeskittymisen. Vaikka teos käsittelee perhe-elämää ja ihmisten arkisinta arkea, se on yllättävän akateeminen ja historiallisesti syvääluotaava. Teos sopii siis kaikille, jotka pitävät Solsidanista, mutta ovat jo kyllästyneet Ove Sundbergin säästövinkkeihin. Näillä hahmoilla on muutakin annettavaa eivätkä ole niin ennalta-arvattavia.

 

 

 

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s