Luumuviinalla ylös haudasta

Edmond GanglionPostitin muutama päivä sitten superhuonon arvion teoksesta, jota en täysin ymmärtänyt. En ymmärrä vieläkään, mutta kerta kiellon päälle. Satuin saamaan käsiini kulttikirjan oloisen ranskalaisen romaanin, Joël Egloffin Edmond Ganglion ja poika (Basam Books, 2014, suom. Leena Tamminen). Teos on ollut aikoinaan Ranskassa niin suuri menestys, että kirjailija saattoi jäädä sen rojalteilla päätoimiseksi sanatyöläiseksi. Arvelisin, että tällainen on mahdollista vain Ranskassa, jossa rakastetaan tämän tyyppistä minimalistista kerrontaa.

Viidentoista vuoden jälkeen suomennettu teos on taatusti vaatinut paljon kääntäjältä. Leena Tamminen on tehnyt hienon työn tuodessaan teoksen suomen kielelle, sillä voin hyvin kuvitella, kuinka hankalia pähkinöitä alkukielinen teos on pitänyt sisällään. Teoksen koko tunnelma ja rakenne on niin vinksahtanut, että siihen on vaikea päästä täysillä sisälle. Elämästä ja kuolemasta siinä on kyse, ja päähenkilöt käyvät hautausmaalla meditoimassa omilla haudoillaan. Lopulta lukija ei tiedä, kuka on elävä ja kuka kuollut, ja mitä henkilöille hautaamisen jälkeen lopulta tapahtuu.

Saint Jeanin kylässä mikään ei mene kuin tässä maailmassa, ja periaatteessa kaikki on siellä mahdollista. Kylässä on enää jäljellä yksi kahvila ja hautaustoimisto. Kahvila tarjoaa enää kotipolttoista luumuviinaa kahvikoneen mentyä rikki. Edmond Gangliolla ei ole poikaa, sillä hänen vaimonsa lähti jo aikoja sitten sen lääkärin matkaan, joka armosta pani lapsettoman naisen paksuksi. Sen sijaan Edmondilla on apumiehet Georges ja Molo, joilla ei ole muuta tekemistä kuin pyyhkiä pölyjä hautaustoimiston nurkista ja viihdyttää ysikymppisiä kyläläisiä, jotka käyvät paikan päällä kuin lääkärillä – hakemassa vahvistusta siitä, etteivät vielä ole kuolleita. Kun toimisto pitkän hiljaiselon jälkeen saa vihdoin maksavan asiakkaan, siitä alkaa Georgesin ja Molon hirtehinen road movie tuntemattomille maille ihan lähellä.

Teokseen mahtuu yhteiskuntakritiikkiä tyhjenevästä maaseudusta, työttömyydestä ja elämän pohjimmaisesta joutavanpäiväisyydestä, mutta pohjimmiltaan se on tutkielma ajasta ja sen kääntämisestä päälaelleen. Kalman ja raatojen haju syvenee loppua kohti, enkä ainakaan suosittele teosta herkille eläinsuojelijoille. Minua makaaberit, mätänevät osat eivät vaivanneet niin paljoa kuin tekstin tarkoituksellinen arvoituksellisuus. Tuntuikin, että jokaiselle lukijalle jäi itsenäiseksi tehtäväkseen avata salaperäisen hautaustoimiston perimmäinen salaisuus, enkä usko, että kukaan päätyy identtiseen vastaukseen. Minulle tuli jopa mieleen metafora valtiosta, jossa kaikki kansalaiset on lomautettu, hyllytetty ja jätetty selviämään omillaan. Tällaisessa maassa elämän tarkoitukseksi tulee riisin heittäminen hautajaisissa ja meditaatio omalla haudallaan.

Jos kyseessä on veijaritarina, millaisena mielestäni teos varsinkin alkuosassa avautuu, se ei ole kovin tyypillinen sellainen. Silti tämän teoksen varjossa ymmärrän nyt paremmin, miksi esimerkiksi Arto Paasilinna ja Tuomas Kyrö myyvät hyvin juuri Ranskassa. Tyylillisesti Egloff on filosofisempi ja synkempi kuin suomalaiset humoristit, mutta joitain samansuuntaisia kuvia ja tunnelmia tavoitin näiden kolmen kirjailijan väliltä. Edmond Ganglion ja poika vaatii lukijaltaan äärimmäistä keskittymistä tai useampaa lukukertaa, jotta siitä saa maksimaalisen ilon irti.

 

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s