Multitasking vie mehut, varokaa!

mama_mojo-paloheimo_laura-26871713-3241087503-frntlLaura Paloheimo  oli minulle eiliseen mennessä tuntematon chicklit-kirjailija. Hänen kolmas romaaninsa Mama mojo (Otava, 2014) herätti kiinnostusta nimellään, ja mietinkin olisiko teoksessa joku afroamerikkalainen twisti. (Ei nyt suorastaan ollut, nimen ulkopuolella.) Mojoa ihmisellä joko on tai ei, ja tämän teoksen päähenkilöllä, vasta synnyttäneellä Julialla on mojo lopussa. Vauva-arki on vienyt äidiltä kaiken glamourin ja itsekkään seksikkyyden, eikä hän jaksa pukeutua kuin piereskelyverkkareihin tai kimonotyyppisiin ratkaisuihin, joissa on helppo imettää. Teoksessa seurataan ensimmäistä vuotta esikoisen kanssa ja puskan takaa puhkeavaa aviokriisiä. Asetelma on melko ennalta-arvattava ja arkinen, vaikka puitteet ovat tavallisesta poikkeavat: Julia itse on vintage-liikkeen omistaja ja Julian mies Timo on ralliautomekaanikko. Kummallakaan ei riitä paukkuja perinteiseen kotoiluun, ja pariskunnalla on vauvan synnyttyä selviä eturistiriitoja vastuun jaon suhteen.

Julia kärsii huonosta itsetunnosta ja mustasukkaisuudesta Timon päästyä tekemään kansainvälistä uraa arabien omistamalle tallille. Suhde laimenee skype-suhteeksi ja Julia epäilee miehensä panevan vetävää naiskuski Tarua kaukana dubailaisessa hotellihuoneessa. Ystävät kuitenkin ovat tuoreen äippylin tukena, erityisesti transseksuaali kynsiteknikko Lollipop ja elämäntapakonsulentti Ilona, jolle ei tee pahaa pitää kurssia mielen rojujen siivoamisesta työtilassa, joka on täynnä kitschisiä enkelipatsaita. Julian työkaverina on esteetikkohomo, jonka päivittäinen kysymys on: ”kuinka paljon homomies yrittää, kun myy käytettyjä vaatteita Klaukkalassa?” Ystävät ovat semiärsyttäviä, mutta humoristisia hahmoja, jotka kai sitten tuovat Julian vauva-arkeen lisää mojoa. Välillä nauroin eritoten näille ystävien kohtaamisille, joissa draamaa väännettiin loppujen lopuksi täysin triviaaleista murheista.

Kirjassa oli paljon kreisejä yksityiskohtia, jotka nostivat sen tavanomaisimpien chicklit-kliseiden suosta. Julian ja Timpan vanhemmuudessa ja parisuhteessa voisi olla paljonkin lastensuojelua epäilyttäviä ainesosia, elleivät he olisi varakkaita omakotitalon omistajia. Julialla on koko ajan niin järkyttävä vauhti päällä, ettei hän lopulta ehdi edes ahdistua mahdollisesta avioerostaan. Todella puuduttavia olivat tämän multitasking-äipän tehtävä-ja hankintalistat itselleen, joista tuli mieleen, että hyväksyttävä äitiys on tässä yhteiskunnassa trendikästä varustelua ja oikeanlaisia värisuoria. Jossain vaiheessa Julian päänvaivaksi nousee, voiko hän laittaa kallisarvoiset Burberry-lastenvaatteet liikkeensä ikkunaan haalistumaan, kun niitä ei kuitenkaan moni raaski ostaa. Tässä vaiheessa en tiennyt, halusiko kirjailija välittää kuvan pesunkestävästä bimbosta vai oliko kyseessä yhteiskuntakritiikki.

Uskoisin, että teos lämmittää eniten juuri omaa vauva-arkeaan elävää lukijaa. Muodin ystävät saattavat myös pitää vintage-liikkeen arjen kuvauksesta. Itse olen lukenut paljonkin vauva-aiheisia viihdeteoksia senkin jälkeen, kun omat lapseni ovat kasvaneet. Tässä oli paljon potentiaalia, mutta ei ylittänyt tiettyjä sovinnaisuuden ja mielikuvituksen rajoja samalla tavalla kuin esimerkiksi Eve Hietamiehen Yösyöttö ja Tarhapäivä, jotka kuuluvat edelleen tämäntyyppisen kirjallisuuden suosikkeihini (koska niissä on myös vahva miesnäkökulma ja kriittisempi yhteiskunnallinen ote). Pidin tästä tietyllä tasolla, mutten unohtamattomasti. Vauva-lehden keskustelupalstasta pidän enemmän, sillä siellä hengailevat tämän maan absurdimmat koomikot.

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s