Nostalgiaretki Devoniin

Neiti Marple viimeinenAgatha Christien dekkarit kuuluivat vakilukemistooni 11-12-vuotiaana, enkä ole niiden maailmoihin palannut sen jälkeen kuin ehkä satunnaisen tv-katselun muodossa. Siksi oli hauska kokeilla, miltä Neiti Marplen viimeinen juttu (WSOY 1977, suom. Anna-Liisa Laine, engl. Sleeping Murder) tuntuu kolmekymmentä vuotta myöhemmin, kun mittarissa on kymmeniä ellei satoja dekkareita, joiden maailma on kyynistynyt ja raaistunut. Kysymykseni kuuluukin: voinko näin paatuneena lukijana palata tietynlaiseen viattomuuden aikaan, jota Christien dekkarit minulle edustavat?

Teos tuskin referaattia kaipaa; uskon, että kaikki kynnelle kykenevät ovat joko lukeneet teoksen tai nähneet sen tv:stä. Teoksessa eletään 1930-luvun loppua, aikaa, jolloin Elizabeth oli nuori prinsessa ja jolloin siirtomaapolitiikka alkoi tuntua tunkkaiselta ainakin tiedostavissa piireissä. Intia on tarinan alkupiste, jonne nuori Helen Halliday matkustaa mennäkseen naimisiin tuntemansa teefarmarin kanssa. Huikentelevainen Helen ei kuitenkaan vakuutu avio-onnesta, peruu kihlauksensa ja ehtii saada kaksi ihailijaa, toisen meno- ja toisen paluumatkalla valtamerilaivassa. Christie kuvaakin hienosti tuon ajan avioliittomarkkinoita ja nuorten naisten seikkailunhalua: aviomiehen metsästys kaukaisesta siirtomaasta on ollut 1900-luvun alkupuolella monien eteenpäinpyrkivien neitien harrastus.

Dillmouthin uneliaaseen merenrantakylään saapuu parikymmentä vuotta Helenin katoamisen jälkeen nuori rouva Gwenda Reed, kaukaa Uudesta Seelannista. Gwenda muistaa varhaisesta lapsuudestaan vain utuisia häivähdyksiä, mutta oudolla tavalla hän on osannut intuitiivisesti valita oikean kylän ja oikean talon tulevaksi asuinpaikakseen. Tuon ajan henkeen Gwendan mies Giles on lähettänyt vaimonsa valitsemaan uutta kotitaloa emämaasta, kun tällä itsellä on vielä liikeasioita hoidettavanaan siirtomaassa. Gwenda on elänyt pienenä Intiassa, lapsena hetken Englannissa ja vanhempiensa kuoltua tädin luona Uudessa Seelannissa. Tämän tyyppinen transnationaali liikkuvuus onkin tyypillistä tuon ajan brittiläisessä kirjallisuudessa. Gwendan meiningistä tulee mieleen myös klassikkokirja Frances Hodgson Burnettin Salainen puutarha, jossa orvoksi jäänyt tyttö palaa Intiasta pelottavaan perintötaloon.

Minusta teos on varsin hurmaava, enkä muistanut sen juonesta paljoa, joten lukukerta oli kuin ensimmäinen. Jännitys tiivistyy sopivasti loppua kohti, tosin tässäkin keskityin enemmän paikalliseen tunnelmaan kuin itse rikoksiin. Luulin, että Dillmouth olisi oikea paikkakunta Devonissa, mutta tänään viisastuin siitäkin, että se oli Christien keksimä fiktionaalinen paikka monelle Miss Marple-tarinalle. Dillmouth tuntuu poikkeuksellisen takapajuiselta ja konservatiiviselta tuppukylältä, jossa jokaisen talon asukkaisto muistetaan 50 vuoden säteellä. Alueella on jo tuossa vaiheessa alkeellista turismia, jota pyörittää lipevän opportunistinen J.J. Allflick kansaa ärsyttävine narsissinkeltaisine busseineen. Dillmouthiin ei toivottaisi kuin vakavamielisiä Miss Marplen kaltaisia vieraita asumaan hiljaisissa pensionaateissa.

Parasta kirjassa oli lapsuuden muistojen aktivoitumisen kuvaaminen, jolloin Gwenda ymmärrettävistä syistä pelkää menettävänsä järkensä. Christie on taidokas kuvaamaan varhaislapsuuden kokemusten vaikutusta aikuisiässä, erityisesti sitä ihmettä, kun ihminen yhtäkkiä muistaa alas painettuja asioita pilkuntarkasti.

Voin tämän positiivisen paluukokemuksen jälkeen harkita ainakin kaikkien aikojen Christie-suosikkini, Idän pikajunan arvoituksen, hankkimista käsiini. Jostain syystä lapsena pidin juuri enemmän Poirot’sta kuin Marplesta etsivähahmona.

Olen matkaillut Britanniassa melko laajalti, mutta Devon ja Cornwall ovat minulle tuntemattomia seutuja. Devonin kreivikunnan nykymeininkiä on tullut äskettäin seurattua erittäin oudon tositeeveesarjan kautta. Yle Areenalla pyörii brittisarja Seksitautien klinikalla, joista osa on filmattu Exeterin kaupungissa ja sen lähiseuduilla Devonissa. Devonin maaseudun sukupuolitautihaasteet tulivat sarjan kautta esille varsin kattavalla tavalla. Paikalliset sairaanhoitajat tekevät mm. yllätyshyökkäyksiä nuorten viljelijöiden bileisiin, joissa vaimonetsintämeininki tuntui railakkaammalta kuin Maajussille morsian-sarjassa. Toisaalta nuorten viljelijämiesten ujous ja tietämättömyys taudeista tuntui aidolta, ja erilaisten nuorten maailmat sielläkin saattavat olla valovuosien päässä toisistaan. Tv-sarjaa suosittelen vain ronskin huumorintajun omaaville – se on sen verran tiukkaa tavaraa, etten usko sille tulevan suomalaista vastinetta lähiaikoina. Miss Marplen ystävät eivät ehkä tuon sarjan lähikuvista nauti.

 

Osta lemmenomena!

haransilmaVoitin kilpailusta Timo Sandbergin 1920-luvun Lahteen sijoittuvan uutuusdekkarin Häränsilmä (Karisto, 2015), ja lähestyin tekstiä avoimin mielin, vaikka pikkuhiljaa nämä välisuomalaisiin kaupunkeihin sijoittuvat nostalgiapläjäykset alkavat väsyttää. Olennaista kiinnostuksen heräämisessä oli 1920-luku, eli Sandbergin dekkareita on kehuttu myös historiallisina romaaneina. Teossarjan ensimmäinen osa, Mustamäki, voitti Vuoden johtolanka-palkinnon vuonna 2014, ja erityistä huomiota palkintoraati keskitti psykologiseen syvyyteen ja lapsinäkökulman tarkkuuteen.

Häränsilmän poliisisankari on etsiväkonstaapeli Otso Kekki, joka on päässyt etenemään urallaan, vaikka tulee vasemmistolaisesta perheestä. Kekki on jo keski-ikää lähenevä poikamies, joka on niin omistautunut työlleen, että hänelle riittää kevyempi kyläilysuhde ilman vastuuta. Töissään hän on oppinut luovimaan poliittisten jännitteiden välillä, ja yllätyksekseen hänet pestataan ratkomaan erään porvarismielisen kollegan murhaa. Kansalaissodan jälkeinen ilmapiiri Lahdessa on edelleen täynnä epäluottamusta, eikä työväenluokasta ponnistaneen poliisin asema ole ”omienkaan” parissa aina mukava. Köyhä kansa vihaa edelleen syvästi lahtareita, ja monissa perheissä on kipeitä muistoja vankileireiltä.

Poliisimurhan ratkaisu ei lopulta kiinnostanut minua teoksessa paljoa, vaan luin teosta todellakin historiallisena romaanina nauttien ajan hengen tarkasta kuvauksista ja arkisista oivalluksista. Sandberg kuvaa Reunanpalstan asuinalueen arkea eri-ikäisten avainhenkilöiden näkökulmasta. Kekin venäläisen naisystävä Veran naapurustoon mahtuu monenmoista kohtaloa, mutta kaikkia yhdistää taistelu syöpäläisiä vastaan. Kekkiä itseään alkavat Veran sängyn luteet häiritä niin, että puuhaa rakastetulleen uuden terässängyn paikalliselta tehtaalta. Hankinta herättää naapurustossa hupia ja närkästystä, sillä monien mielestä venäläisillä ei ole muuhun aikaakaan kuin makoiluun. Teos alkaa syyhyttävissä merkeissä ja syöpäläisasiaan palataan läpi tarinan. Kauheimpia ovat tässä vieraat, jotka avoimesti nyppivät saivareitaan kyläpaikan lattialle.

Otson ja Veran rakkaustarina on kiinnostavan omituinen – siinä kohtaavat kaksi jo elämää nähnyttä, omapäistä tapausta, joille oma tila on ensisijaisen tärkeää. Veran sopeutumisvaikeudet tuntuvat aidoilta, vaikka hän saakin naapurin nuorilta hyväksyntää. Veran kautta teoksessa avautuu kiertävien sirkusten eksoottinen maailma, onhan hänkin päätynyt Suomeen sirkusjunassa. Vera on salamyhkäinen hahmo, jonka kirjailija jättää luultavasti tarkoituksella ”avoimeksi kirjaksi”, jotta lukijan mielenkiinto säilyisi seuraavaan osaan. Jos monikulttuuristen suhteiden arki on nykyäänkin usein haasteellista, tässä haasteet alkavat jo yhteisen kielen vähyydestä. Vahvoja tunteita on molemmin puolin, mutta samalla he ovat muukalaisia toisilleen.

Minua kiehtoivat eniten sirkuksen ja torielämän kuvaukset – tässä maistetaan mm. ensi kertaa ”lemmenomenaa”, jota kansa ei osaa syödä sotkematta ja jonka maku tuntuu monista käsittämättömältä. ”Tomatou” on sen virallinen nimi, mutta sillä se ei mene kaupaksi. Lahden läheisyys itärajaa ja sen karjalaisten ja emigranttien läsnäolo kaupunkikuvassa antavat tarinalle myös kosmopoliittia twistiä. Toisena suurhankkeena on radiomastojen rakennus saksalaisella johdolla ja suomalaisen luterilaisuuden aiheuttama kulttuurishokki: saksalaiset pomot ovat menettää hermonsa, kun poliisi tulee kuulustelemaan heitä sabattirauhan rikkomisesta.

Hurjimmat väännöt käydään kieltolain noudattamisesta, mihin rikosvyyhtikin keskittyy. Kirjan nimi liittyy metsälampeen, jonka rannalla päivystää paikallinen humu-ukkojen leiri ja jonne muuten kiltit perheenisätkin pahoina päivinään eksyvät. Viinan kirot syvenevät aikana, jolloin tarjolla on vain kotipolttoista pirtua. Viinaa myydään kanistereittain, ja sitä piilotellaan omituisiin paikkoihin, esim. pianoiden sisälle. Minusta tässä oli hyvää muistutusta kieltolakimentaliteetin konkreettisista seurauksista kansaan, joka ei kuitenkaan osaisi olla juomatta. Tavallaan tässä käydyn keskustelun voisi siirtää kokonaisena nykypäivään, eli kysyä kuuluu, mitä tapahtuu, kun alkoholin valmistus ja myynti siirtyy kokonaan lain ulkopuolelle, ja kun sen nauttiminen tapahtuu vielä epäsosiaalisimmissa oloissa kuin nykyään.

Kaiken kaikkiaan teoksessa oli roppakaupalla realismia ja iso kauhallinen romantiikkaakin. Jos Mustamäessä yhteisöä seurattiin lasten silmin, Häränsilmässä on valppaita nuoria kertojia, kuten Eliisa, joka käy lukemassa ääneen F.E.Sillanpäätä naapurin sodassa kasvonsa menettäneelle miehelle. Eliisan veli Ismo riiustelee salaa tehtaanjohtajan tytärtä Siljaa, joka puolestaan karkaa iltaisin ”väärälle puolelle” työväenyhdistyksen tansseihin. Tässä eletään arkea, jossa miltei jokainen arkinen teko on jollain tasolla poliittisesti koodattua, ja luokkarajojen ylitys voi olla jopa hengenvaarallista. Nuoret tekevät myös tarkkoja havaintoja vanhemmistaan ja heidän ikäluokastaan, jopa heidän seksielämästään, joka luonnollisesti on ällöä.

Uskon teoksen palvelevan monenlaisia lukijoita; tyylillisesti löysin tästä yhtymäkohtia Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjaan. Nais-ja lapsinäkökulmat ovat tässä dekkariksi vahvoja, samoin sosiaalinen historia. Ra’an väkivallan puutteesta annan extrapisteitä, mutta dekkarin juonelta olisin odottanut enemmän ”kierroksia”. Tulen lukemaan Mustamäen ymmärtääkseni sarjaa syvemmin ja odotan jo seuraavaa osaa.

Kauhugalleriana taloyhtiö

Jokinen-12-bMuuttorumban keskellä olen voinut keskittyä vain dekkareihin, ja Seppo Jokisen Viha on paha vieras (Karisto, 2007) sopi tunnelmiin, kertoihan teos riivatusta kerrostalosta, yleisavaimista ja asunnoissa ilman lupaa hiippailevista kyttänaapureista, jotka tekevät asumisesta helvettiä. Komisario Koskisen kinkkinen keissi sattui tällä kertaa Tesomalle, eli väärälle puolelle koskea, lähiöön, jonne olen jalkautunut vain kerran. Maamerkit eivät ostaria lukuunottamatta olleet tuttuja, joten paljon jäi mielikuvituksen varaan. Keissi muistutti myös lähiön viimeaikaisesta rikosvyyhdistä, jota selvitettäessä on pyritty tavoittamaan kaikki lähialueen keski-ikäiset miehet kuulusteltaviksi ja dna-testejä varten.

Viha on paha vieras on hyvin rajattu, tiivistahtinen dekkari, jossa pysytään ajallisesti parin viikon tapahtumissa (myöhemmissä jaksoissa, mm. Hervantalainen ja Mustat sydämet, juoni on monimutkaisempi). Taloyhtiön karut tapahtumat ylittävät kansallisen uutiskynnyksen, sillä kahdesta kuolemasta epäillään naapurustoon kuuluvaa sarjamurhaajaa. Kauhun ilmapiiri tiivistyy, kun paikallisen ostarin mainoskyltistä löydetään hirtetty Anne-nukke. Asunnoista löydetään uhkaavia merkkejä, kuten hirttosilmukoita ja myrkytettyjä viinipulloja. Kauhu rakentuu sille arkiselle epäilylle, että kotona lymyilee joku. Ihmisarkojen kiikaristalkkaajien ja ylivilkkaiden aa-kerholaisten viidakossa kukaan naapuri ei ole täysin rentoutunut. Jo ennen murhia taloyhtiössä on vallinnut kauhun tasapaino. Dekkari herättääkin meidät lähiöasukit tutkimaan ympäristöämme uusin silmin. Kuka on sinun tuntematon stalkkaajasi? Vai asuuko sinussakin klassinen kerrostalokyttä odottamassa kukkaan puhkeamistaan?

Toinen ulottuvuus liittyy tässä maahanmuuttoon ja sen vastavoimaan, äärioikeistolaisten nuorten miesten kodinturvainnostukseen. Taloyhtiön albaaniperhettä epäillään tekaistusta identiteetistä, eli heidän uskotaan olevan serbejä ja sotarikollisia. Huoltomiehenä työskentelevän ”Matin” eli Markafatin on käytävä iltaisin myös pizzanpaistossa elättääkseen kielitaidottomat vanhempansa. Miehen kotiinpaluu metsäpolkuja yömyöhään osoittautuu haasteelliseksi Suomileijona-nuorten ottaessa oikeuden omaan käsiinsä. Jokisen kuvaama lähiöiden monikulttuuriset kohtaamiset ovat usein karuja, ja tässäkin keskityttiin enemmän suomalaisten tietämättömyyteen kuin perheen sisäiseen universumiin.

Pidin teoksessa juonen asetelmasta ja lopputuleman totaalisesta yllätyksestä. Luen komisario Koskisen seikkailuja mielelläni harvakseltaan, sillä tamperelaisten poliisien tietyt manerismit voisivat lukumaratonina tulla kurkusta ulos. Tässäkin partiolla on tapana herkutella Tapolan mustalla makkaralla autossa ainakin silloin, kun Sorinkadun ruokalassa on kasvisruokapäivä. Kirjasta sai taas täyden annoksen Pate Mustajärveä ja lätkää. Kuvittelin myös hermoheikolle, viinaanmenevälle tarjoilija Kreeta Horsmalalle ”Tampere-tukan”, eli tummaksi värjätyn sivuilta lyhyen, takaa pitkän kerroskampauksen, johon kuuluu muutama shokkivärinen raita (neonpinkki, oranssi tai violetti).

Koska olen lukenut kaikki Jokis-dekkarini väärässä järjestyksessä (tämä on kenties neljäs), joudun joka kerta aloittamaan ihmismosaiikin rakentamisen alusta. Onneksi perushahmot, eli läheiset työkaverit, Koskisen poika ja eksä pysyvät samoina. Samoin samana pysyy Koskisen intohimoinen pyöräilyharrastus, joka tässä fanituksen vaiheessa alkaa saada päässäni jo koomisia muotoja. Paikkojen ja reittien kuvaus on Jokisella niin tarkkaa, että yrittäjähenkinen kirjablogisti voisi jo aloittaa Sakari Koskis-turistipyöräilyt fiktiivisillä murhapaikoilla. Onneksi se yrittäjä en ole minä.

Elämän paska on huono tatska

SAM_2398Minulla oli tänään pari tuntia tapettavana pakkaspäivänä eri roudauksien välillä, joten jalkauduin ensi kertaa Nekalan kirjastoon ja luin siellä kaunokirjallisen teoksen. Kyseessä oli ensivisiittini ko. kulttuurilaitokseen ja visiitin perimmäinen tarkoitus oli saada selville, onko heillä kierrätyshyllyä, jonne dumpata teoksia nyt ja tulevaisuudessa. Oli. Huokaus ja helpotus. Nauttikaa myös kaakeliuunikirjaston ainutlaatuisista tunnelmista. Ko. kirjasto sijaitsee 50-lukulaisen koulun alakerrassa ja siellä on parhaan mukaan yritetty vaalia ajan henkeä. Fiftarimeininki on muutenkin kevään teemani, joten siitä kaikki ilo irti!

Valitsin pitkäksi taukolukemiseksi Anna Gavaldan teoksen Lempi ei ole leikin asia (Gummerus, Helsinki 2013, suom. Lotta Toivanen). Gavaldan tuotannosta olen lukenut lähes kaiken suomennetun ja ihastuin erityisesti alkuvaiheen höyhenenkeveisiin ihmissuhdepohdintoihin, tyyliin Viiniä keittiössä. Koin vapautusta siksi, että huomasin, että niinkin banaalien keskiluokkaisten heteroiden erokipuilujen äärelle voi rakentaa suht älykästä keskustelua. Gavalda on ollut minulle rakkaampi ranskalainen nykykirjailija kuin Katherine Pancol, jonka hahmoihin samastuminen on ollut voimakkaampaa. Olen todella pitänyt Gavaldan tyylikkään lakonisesta kirjoitustyylistä ja omanlaisestaan minimalismista. Pancolin seurassa matkustan minuuteni syvyyksiin ja Gavaldan kanssa tyyppien kanssa, joita en tiennyt ennen olevan olemassa. Molemmat hyviä ja rakkaita. Kummallakin selvästi eri motiivit.

lempi_ei_ole_leikin_asia-gavalda_anna-25573791-1402779097-frntlLempi ei ole leikin asia ei edes ollut parin tunnin läpihuutoviihdekirja, eikä arvioni siitä saavuta sitä pohdinnan tasoa, jonka haluaisin saavuttaa oudosta, genrerajoja rikkovasta romaanista. Teos on kirjoitettu nykynuorten puhekielellä ja siinä tavoitellaan fiksun, mutta huonosta itsetunnosta kärsivän koulupudokkaan perspektiiviä.

Tapasin sivujen välissä Billien ja Franckin, erittäin epätodennäköisen pariskunnan (julkihomon ja työväenluokkaisen pissiksen), josta toinen oli loukkaantunut patikointiretkellä vuorilla. Billyn yrittäessä puhaltaa elämää Franckin sieluun ja nukkuvaan penikseen hän käy läpi noin viiden-kymmenen vuoden omituisen ystävyyden historiaa. Takana on hylkäämiskokemuksia, lapsiin kohdistuvaa väkivaltaa, asumista asuntovaunuissa alueella, jolla piti osoittaa porvarillisuuttaan, koulukiusaamista, psyykkisiä ongelmia ja kaapista ulos tulon tuskaa.

Billie on tyyppi, jonka kaikki odottivat päätyvän viiden aviottoman lapsen narkkiäidiksi, mutta hän lopulta rikkoi luokka- ja menestysrajan ja päätyy kiireiseksi yrittäjäksi. Billiellä ei silti ole helppoa, ja vielä vähemmän helppoa on Franckilla, jonka fasistisen isän väkivalta on lyönyt syvemmän jäljen häneen kuin Billien äitipuolen arkiset läpsäykset tähän. Billie oppii huomaamaan, ettei kaikki elämän kärsimys liity köyhyyteen ja puutteeseen, vaan ns. hyvissäkin perheissä käydään tukevien seinien sisällä läpi samanlaisia kärsimysnäytelmiä kuin asuntovaunupuistossa.

Kaiken tämän Gavalda onnistuu tiivistämään draamalliseen formaattiin, joka rakentuu Alfred de Musetin näytelmän harjoitusten ympärille – kokemus, joka sai Billien ensi kertaa elämässä tajuamaan kykevänsä johonkin. Billie ja Franck onnistuvat dialogissaan niin huikeasti, että heitä pyydetään esittämään se muillekin koululuokille, mutta Billie ei halua pilata ainutta hyvää muistoaan koulusta. Oikeastaan teos kertookin pitkälti oma-arvontunnosta ja itsensä kunnioittamisesta – siitä, kuinka ovimattona olemisesta voi irtisanoutua tietoisten, mutta kipeiden vaiheiden kautta. Billyn herääminen tiivistyy mm. seuraavaan havaintoon: ”Koko elämäni kaikki se paska on kuin pilalle mennyt tatuointi: jos ei irrota koko kättä, sitä kantaa mukanaan, kunnes madot sen syövät.” 

Pidin kirjasta hervottomasti alkuosan käynnistysvaikeuksien jälkeen. Kielellisesti teos ei ole helppo, mutta käännöksen haasteet on selätetty hienosti. Parasta siinä oli yhteiskunnallinen analyysi, joka on tehty ilkikurisen humoristisesti, mutta samalla vakuuttavasti. Tässä näytetään, ei selitetä. Nuorten elämä yhdessä ja erikseen muodostuu erikoisiksi ”tuotantokausiksi”, joita Gavalda taidokkaasti tiivistää, zoomaa ja pikakelaa. Teos saattaa yllättää Gavalda-fanit erilaisella otteella – se ei ehkä ole samantyyppistä lohtukirjallisuutta kuin aiemmat teokset, mutta juuri siksi se kannattaa lukea.

Papin lapset pahimpia

Laulajainen linnutViikonlopun autistinen kirjanpoistosessio palkittiin lopulta varsinaisella helmellä. Leena Laulajaisen teos Lumilinnut (Tammi, 2001) oli se nuortenkirja, joka ilahdutti tätilukijaa poikkeuksellisella voimalla. En ollut aivan varma, oliko kyseessä nuortenkirja vai nostalginen tyttökirja ikinuorille seitsemänkymppisille. Ikäryhmään takertuminen ei kuitenkaan tee tälle historialliselle romaanille oikeutta. Nuoret ovat aina nuoria, ja lopulta tässäkin teoksessa käsitellään hyvin samantyyppisiä kysymyksiä kuin mitä nykynuoret kohtaavat, tosin eri kielellä.

Lumilinnut vie lukijansa fiktiiviselle Kyläsalmen paikkakunnalle Savon ja Pohjanmaan rajamaille 1950-luvun puoleenväliin. Päähenkilö Laura asuu viikot pikkuveljensä Veli-Matin kanssa kortteeria puutalon yläkerrassa. Laura on vastuussa koulutehtäviensä lisäksi pikkuveljen ruokkimisesta ja perään katsomisesta. Laura itse on melko järkevä, jalat maassa pysyvä nuori, mutta hänen kaveripiiriinsä kuuluu levottomampia tapauksia. Neli-viisitoistavuotiailla on jo riiuuhommat täydessä käynnissä, eikä huvituksista kieltäydytä ennen rippikoulun käyntiä. Meikkaaminen on körttiläispaikkakunnalla synti, mutta kaikki tytöt meikkaavat jossain vaiheessa salaa. Osa tytöistä ja pari poikaakin tulevat vielä kouluun körttipuvuissa.

Romaanissa seurataan Lauran elämää noin kahden vuoden ajan, 14-16-vuotiaana. Laura ehtii saada useamman ihailijan, ensisuudelmansa ja suht vastuullisen kesätyön verovirkailijana kunnantalolla. Lauran paras ystävä, papin tytär Irina, rakastuu kohtalokkaasti kommunistin poikaan Larkaan. Paikkakunnan poliittisia ja uskonnollisia jännitteitä käsitellään nuorten näkökulmasta raikkaasti ja rajoja rikkovasti. Kyläsalmi on myös kiinnostavalla tavalla monikulttuurinen paikalle muuttaneiden evakkojen ja inkeriläisten muodossa. Yhteyksiä vaalitaan myös Saksaan ja Italiaan. Maailma on nuorten elämässä jatkuvasti kylässä.

Teos oli yllättävän jännittävä ja temaattisesti monipuolinen. Juoni keskittyi rakastumisten lisäksi psyykkisiin ongelmiin, pikkurikollisuuteen ja kotoa karkaamiseen. Poikien alkoholin ja tupakan kuluttaminen on tässä väistämätöntä arkea, johon kellään ei ole aikaa puuttua. Pojat rakentavat paheiden luolansa koulun siivouskomeroon, ja eräs tytöistä varastaa uhmapäissään auton. Minusta teos onnistuu erinomaisesti valottamaan entisajan ongelmien samankaltaisuutta tämän päivän kanssa – tosin silloin psyykkinen oireilu oli leimaavampaa kuin nykyään eikä ollut lastensuojelua, joka olisi puuttunut perjantai-illan kaljoitteluun. Teos voisikin parhaimmassa tapauksessa toimia siltana tämän päivän nuorten ja heidän iso- tai isoisovanhempiensa maailmojen välillä. Ainakin se onnistuu erinomaisesti purkamaan myyttiä, että entisaikoina olisi kaikki ollut paremmin tai että nykynuoriso olisi entisaikoihin verrattuna piloilla.

Teoksessa oli samanlaisia tunnelmia kuin tänne aiemmin arvioimassani Metropoliitta Panteleimonin dekkarissa Murha näyttämöllä (Myllylahti, 2013). Tosin pohjoissavolaisen pikkupaikkakunnan jännitteet tulivat mielestäni tässä tarkemmin ja monisyisemmin käsiteltyä. Olen kiinnostunut etsimään käsiini myös sarjan muut osat Sinisen soittorasian (1998) ja Keltaisen sateenvarjon (2002). Kirjailijan tuotantoa googlatessani huomaan myös, että olen aikoinaan lukenut lapsilleni jonkun hänen lastenkirjansa, ainakin Alvar Avaruusjänis-teoksia. Kyseessä on siis legendaarinen lasten- ja nuortenkirjallisuuden moniottelija.

Suoraa puhetta kiusaamisesta

PaperisudetNuortenkirjasessio jatkuu. Eilen UKM-semifinaalia katsellessani luin myös Maria Aution romaania Paperisudet (Karisto, 2005), sillä muut biisit eivät säväyttäneet kuin Shavan ”Ostarilla”. Tämä teos sijoittuu Lappiin, anonyymille paikkakunnalle, joka hieman muistuttaa Rovaniemeä. Teoksessa on kaksi päähenkilöä, ysiluokkalaiset Salla ja Aletta, jotka molemmat kärsivät kiusaamisesta ja ulkopuolisuuden tunteesta. Aletta on vastikään muuttanut etelästä Lappiin isänsä kanssa, eikä edes osaa sanoa ”sie” tai ”mie”. Salla on pitkään ollut kiusattu vääränlaisine vaatteineen ja nörtin piirustusharrastuksensa vuoksi. Ainoana henkireikänä hänelle on susien piirtäminen – salaisuus, josta hän ei voi kertoa kenellekään, sillä se lisäisi friikin mainetta.

Itse kiusaamiskertomus on hyvin arkinen, ei kovin melodramaattinen, mutta taatusti sellainen, johon moni voi samastua. Tyttöjen kaverikuviot ovat häilyväisiä. Välillä Salla kokee jo pääsevänsä ”piireihin” Tuuliviiriksi nimittämänsä luokkakaverin kautta, mutta tämä valitettavasti käyttää vain tyttöä hyväkseen saadakseen entisen bestiksensä mustasukkaiseksi. Aletta reagoi kiusaamiseen rankemmin karkaamalla kotoa. Karkupaikka on persoonallinen, ja lopulta Salla onnistuu löytämään ystävänsä kännyn kuuluvuuspiirin ulkopuolelta. Teos valottaa kiinnostavalla tavalla myös Lapin syrjäseudun nuorten elämää ja halua olla yhteyksissä muun maailman kanssa.

Paperisudet on sen tyyppinen nuortenkirja, joka ei välttämättä kolahda nelikymppiselle tädille, vaan sen arvioijana toimivat paremmin nuoret itse. Minusta koulumaailmaan liittyvä kuvaus oli jotenkin vaisua, mutta kilttien ja kiusattujen tyttöjen salaiset maailmat yllättävät. Perhekuviot eivät myöskään ole tuikitavallisia ja sivutaan tässä myös samaan sukupuoleen rakastumisen herkkää teemaa. Sallan äidin välinpitämätön puuttumattomuus kiusaamiseen hämmentää, kun sen merkit tulevat jo kotiovelle haisevina viesteinä.

Kansikuva on herkkä ja onnistunut – maalaus on Graham Deanin teos Cradlesong. brittiläistä nykytaidetta.

 

Savonlinnan nuori Werther

Mörö 2Nuortenkirjoja lähdössä kirppikselle iso kasa, hinnoittelu enimmäkseen 50 centtiä. Luultavasti siirtyvät sieltä kirjaston kierrätyskoriin, ja täytyykin varmistaa, että tulevassa Nekalan lähikirjastossamme on sellainen. Mari Mörö on ollut mielessäni kirjoittamisen opettajana, sillä haluaisin hamassa tulevaisuudessa hänen kursseilleen. Tämän vuoden Mörönperän kesäkurssit ovat jo täynnä, mutta aina voi haaveilla tulevista vuosista. Kirjailijalla on komeat kotisivut ja erityisesti hänen uransa puutarhurina inspiroi – missäpä muualla luovuus saisi tulta alleen kuin hyvin hoidetussa, eksoottisessa puutarhassa: http://www.marimoro.fi/

Nuortenromaanissa Kolmen ruudun kalifi (WSOY, 1996) tapaamme 16-vuotiaan Jussi-Pekka Markkasen, joka muuttaa Jyväskylästä Savonlinnaan taidelukioon. Eletään syvää lama-aikaa, mutta se ei varsinaisesti näy Jussi-Pekan arjessa, sillä hänen eronneilla vanhemmillaan on varaa tarjota ainokaiselleen itsenäinen asuminen toisessa kaupungissa. Nuoren miehen sopeutuminen naisvaltaiseen kouluun ei suju kommelluksitta, mutta huumori pelastaa piinallisimmistakin tilanteista kotibileissä. Alkoholia ja seksiä on tarjolla taidekoulun harvoille pojille joka nurkan takana, mutta lopulta Jussi-Pekka vaikuttaa melko kunnolliselta nuorelta Wertheriltä. Kerran hän oksentaa bileissä ikkunasta naapurin mersun konepellille ja samalla menettää poikuutensa täysikäiselle Titalle, joka ei kuitenkaan ole täyspäinen. Pelko ”seksiruton” puhkeamisesta on aitoa, ja muistuttaa minua viime aikoina seuraamastani brittiläisestä seksiklinikka-tositeeveeohjelmasta. Valistus kultaisella 90-luvulla tosin oli hatarampaa kuin tuossa ohjelmassa.

Kirjassa minua ilahduttivat erityisesti nuorten miesten talousvinkit, joita aion kokeilla lähitulevaisuudessa. Sukkien liottaminen pyykkipulverivedessä ja pulverin jämien suihkuttaminen kuulostaa toimivalta pikkupyykiltä, samoin imurin korvaaminen maalarinteipillä mattoja puhdistettaessa. Pojat askartelevat myös kimppakämppäänsä joulutähden sulattamalla Edam-juuston vahaa. Arjen pienet ihmeet ja selviytymisen kokemukset tuntuvat elämänmakuisilta. Satunnaisten kännisekoilujen lomasta piirtyy kuva toiveikkaasta ja kekseliäästä nuoresta miehestä, joka tarkkailee maailmaa ja läheisiään piinallisen rehellisesti.

Irtiotto äidistä, joka värjää kuontaloaan punajuuren värillä ja lähtee lomautuksen jälkeen opiskelemaan puusepäksi, tuntuu varsinkin koomiselta teemalta. Poika näkee äitinsä olevan elinikäisen terapian tarpeessa ja hän maksaisi mielellään tälle psykodraamakursseja teemalla ”Kuka minä olen?”. Äiti ja äidin uusi miesystävä ällöttävät Jussi-Pekkaa teinimäisellä kuhertelullaan, mutta kantaa suhde jotain hedelmää: pariskunnan yhteen muutettua poika saa täyden varustelun opiskelijakämppäänsä, onhan aikuisilla ihmisiä kaikkia kodin varusteita kaksi kappaletta. Ennen lukioon siirtymistä poika on asunut enemmän mummollaan, johon suhde on lämpimämpi. Teoksessa harrastetaan vielä perinteistä kirjeenvaihtoa sekä mummon että kotiin jääneiden kavereiden kanssa.

Päähenkilön rakkain taiteenlaji on sarjakuva, ja lempihahmona on nokkaeläin, joka tilittää ovelasti sekoilujaan ja rakkaushuoliaan. Teoksessa tehdään paljon taidetta ja retkeillään taidemuseoissa. Opettajahahmot ovat yhtä boheemeja kuin opiskelijatkin. Savonlinnan taidelukion historiikkinakin teos voisi toimia, ainakin paikallisuuden tuntu on vahva. Teos varmasti puhuttelee yhtä lailla nuoria miehiä ja naisia, ja erityisesti ”erilaisia nuoria”, jotka haaveilevat itsenäistymisestä jo varhaisessa vaiheessa. Kielellisesti teos oli oivaltava ylittäen arkisen puheen ja stereotyyppisen teinikielen. Uskon, että teosta luetaan edelleen, vaikka nykyajan nuorisoa saattavat huvittaa puhelinkopista soitetut puhelut ja paperikirjeet.