Nostalgiaretki Devoniin

Agatha Christien dekkarit kuuluivat vakilukemistooni 11-12-vuotiaana, enkä ole niiden maailmoihin palannut sen jälkeen kuin ehkä satunnaisen tv-katselun muodossa. Siksi oli hauska kokeilla, miltä Neiti Marplen viimeinen juttu (WSOY 1977, suom. Anna-Liisa Laine, engl. Sleeping Murder) tuntuu kolmekymmentä vuotta myöhemmin, kun mittarissa on kymmeniä ellei satoja dekkareita, joiden maailma on kyynistynyt ja raaistunut. Kysymykseni kuuluukin: voinko näin paatuneena lukijana palata tietynlaiseen viattomuuden aikaan, jota Christien dekkarit minulle edustavat?

Teos tuskin referaattia kaipaa; uskon, että kaikki kynnelle kykenevät ovat joko lukeneet teoksen tai nähneet sen tv:stä. Teoksessa eletään 1930-luvun loppua, aikaa, jolloin Elizabeth oli nuori prinsessa ja jolloin siirtomaapolitiikka alkoi tuntua tunkkaiselta ainakin tiedostavissa piireissä. Intia on tarinan alkupiste, jonne nuori Helen Halliday matkustaa mennäkseen naimisiin tuntemansa teefarmarin kanssa. Huikentelevainen Helen ei kuitenkaan vakuutu avio-onnesta, peruu kihlauksensa ja ehtii saada kaksi ihailijaa, toisen meno- ja toisen paluumatkalla valtamerilaivassa. Christie kuvaakin hienosti tuon ajan avioliittomarkkinoita ja nuorten naisten seikkailunhalua: aviomiehen metsästys kaukaisesta siirtomaasta on ollut 1900-luvun alkupuolella monien eteenpäinpyrkivien neitien harrastus.

Dillmouthin uneliaaseen merenrantakylään saapuu parikymmentä vuotta Helenin katoamisen jälkeen nuori rouva Gwenda Reed, kaukaa Uudesta Seelannista. Gwenda muistaa varhaisesta lapsuudestaan vain utuisia häivähdyksiä, mutta oudolla tavalla hän on osannut intuitiivisesti valita oikean kylän ja oikean talon tulevaksi asuinpaikakseen. Tuon ajan henkeen Gwendan mies Giles on lähettänyt vaimonsa valitsemaan uutta kotitaloa emämaasta, kun tällä itsellä on vielä liikeasioita hoidettavanaan siirtomaassa. Gwenda on elänyt pienenä Intiassa, lapsena hetken Englannissa ja vanhempiensa kuoltua tädin luona Uudessa Seelannissa. Tämän tyyppinen transnationaali liikkuvuus onkin tyypillistä tuon ajan brittiläisessä kirjallisuudessa. Gwendan meiningistä tulee mieleen myös klassikkokirja Frances Hodgson Burnettin Salainen puutarha, jossa orvoksi jäänyt tyttö palaa Intiasta pelottavaan perintötaloon.

Minusta teos on varsin hurmaava, enkä muistanut sen juonesta paljoa, joten lukukerta oli kuin ensimmäinen. Jännitys tiivistyy sopivasti loppua kohti, tosin tässäkin keskityin enemmän paikalliseen tunnelmaan kuin itse rikoksiin. Luulin, että Dillmouth olisi oikea paikkakunta Devonissa, mutta tänään viisastuin siitäkin, että se oli Christien keksimä fiktionaalinen paikka monelle Miss Marple-tarinalle. Dillmouth tuntuu poikkeuksellisen takapajuiselta ja konservatiiviselta tuppukylältä, jossa jokaisen talon asukkaisto muistetaan 50 vuoden säteellä. Alueella on jo tuossa vaiheessa alkeellista turismia, jota pyörittää lipevän opportunistinen J.J. Allflick kansaa ärsyttävine narsissinkeltaisine busseineen. Dillmouthiin ei toivottaisi kuin vakavamielisiä Miss Marplen kaltaisia vieraita asumaan hiljaisissa pensionaateissa.

Parasta kirjassa oli lapsuuden muistojen aktivoitumisen kuvaaminen, jolloin Gwenda ymmärrettävistä syistä pelkää menettävänsä järkensä. Christie on taidokas kuvaamaan varhaislapsuuden kokemusten vaikutusta aikuisiässä, erityisesti sitä ihmettä, kun ihminen yhtäkkiä muistaa alas painettuja asioita pilkuntarkasti.

Voin tämän positiivisen paluukokemuksen jälkeen harkita ainakin kaikkien aikojen Christie-suosikkini, Idän pikajunan arvoituksen, hankkimista käsiini. Jostain syystä lapsena pidin juuri enemmän Poirot’sta kuin Marplesta etsivähahmona.

Olen matkaillut Britanniassa melko laajalti, mutta Devon ja Cornwall ovat minulle tuntemattomia seutuja. Devonin kreivikunnan nykymeininkiä on tullut äskettäin seurattua erittäin oudon tositeeveesarjan kautta. Yle Areenalla pyörii brittisarja Seksitautien klinikalla, joista osa on filmattu Exeterin kaupungissa ja sen lähiseuduilla Devonissa. Devonin maaseudun sukupuolitautihaasteet tulivat sarjan kautta esille varsin kattavalla tavalla. Paikalliset sairaanhoitajat tekevät mm. yllätyshyökkäyksiä nuorten viljelijöiden bileisiin, joissa vaimonetsintämeininki tuntui railakkaammalta kuin Maajussille morsian-sarjassa. Toisaalta nuorten viljelijämiesten ujous ja tietämättömyys taudeista tuntui aidolta, ja erilaisten nuorten maailmat sielläkin saattavat olla valovuosien päässä toisistaan. Tv-sarjaa suosittelen vain ronskin huumorintajun omaaville – se on sen verran tiukkaa tavaraa, etten usko sille tulevan suomalaista vastinetta lähiaikoina. Miss Marplen ystävät eivät ehkä tuon sarjan lähikuvista nauti.

 

Osta lemmenomena!

Voitin kilpailusta Timo Sandbergin 1920-luvun Lahteen sijoittuvan uutuusdekkarin Häränsilmä (Karisto, 2015), ja lähestyin tekstiä avoimin mielin, vaikka pikkuhiljaa nämä välisuomalaisiin kaupunkeihin sijoittuvat nostalgiapläjäykset alkavat väsyttää. Olennaista kiinnostuksen heräämisessä oli 1920-luku, eli Sandbergin dekkareita on kehuttu myös historiallisina romaaneina. Teossarjan ensimmäinen osa, Mustamäki, voitti Vuoden johtolanka-palkinnon vuonna 2014, ja erityistä huomiota palkintoraati keskitti psykologiseen syvyyteen ja lapsinäkökulman tarkkuuteen.

Häränsilmän poliisisankari on etsiväkonstaapeli Otso Kekki, joka on päässyt etenemään urallaan, vaikka tulee vasemmistolaisesta perheestä. Kekki on jo keski-ikää lähenevä poikamies, joka on niin omistautunut työlleen, että hänelle riittää kevyempi kyläilysuhde ilman vastuuta. Töissään hän on oppinut luovimaan poliittisten jännitteiden välillä, ja yllätyksekseen hänet pestataan ratkomaan erään porvarismielisen kollegan murhaa. Kansalaissodan jälkeinen ilmapiiri Lahdessa on edelleen täynnä epäluottamusta, eikä työväenluokasta ponnistaneen poliisin asema ole ”omienkaan” parissa aina mukava. Köyhä kansa vihaa edelleen syvästi lahtareita, ja monissa perheissä on kipeitä muistoja vankileireiltä.

Poliisimurhan ratkaisu ei lopulta kiinnostanut minua teoksessa paljoa, vaan luin teosta todellakin historiallisena romaanina nauttien ajan hengen tarkasta kuvauksista ja arkisista oivalluksista. Sandberg kuvaa Reunanpalstan asuinalueen arkea eri-ikäisten avainhenkilöiden näkökulmasta. Kekin venäläisen naisystävä Veran naapurustoon mahtuu monenmoista kohtaloa, mutta kaikkia yhdistää taistelu syöpäläisiä vastaan. Kekkiä itseään alkavat Veran sängyn luteet häiritä niin, että puuhaa rakastetulleen uuden terässängyn paikalliselta tehtaalta. Hankinta herättää naapurustossa hupia ja närkästystä, sillä monien mielestä venäläisillä ei ole muuhun aikaakaan kuin makoiluun. Teos alkaa syyhyttävissä merkeissä ja syöpäläisasiaan palataan läpi tarinan. Kauheimpia ovat tässä vieraat, jotka avoimesti nyppivät saivareitaan kyläpaikan lattialle.

Otson ja Veran rakkaustarina on kiinnostavan omituinen – siinä kohtaavat kaksi jo elämää nähnyttä, omapäistä tapausta, joille oma tila on ensisijaisen tärkeää. Veran sopeutumisvaikeudet tuntuvat aidoilta, vaikka hän saakin naapurin nuorilta hyväksyntää. Veran kautta teoksessa avautuu kiertävien sirkusten eksoottinen maailma, onhan hänkin päätynyt Suomeen sirkusjunassa. Vera on salamyhkäinen hahmo, jonka kirjailija jättää luultavasti tarkoituksella ”avoimeksi kirjaksi”, jotta lukijan mielenkiinto säilyisi seuraavaan osaan. Jos monikulttuuristen suhteiden arki on nykyäänkin usein haasteellista, tässä haasteet alkavat jo yhteisen kielen vähyydestä. Vahvoja tunteita on molemmin puolin, mutta samalla he ovat muukalaisia toisilleen.

Minua kiehtoivat eniten sirkuksen ja torielämän kuvaukset – tässä maistetaan mm. ensi kertaa ”lemmenomenaa”, jota kansa ei osaa syödä sotkematta ja jonka maku tuntuu monista käsittämättömältä. ”Tomatou” on sen virallinen nimi, mutta sillä se ei mene kaupaksi. Lahden läheisyys itärajaa ja sen karjalaisten ja emigranttien läsnäolo kaupunkikuvassa antavat tarinalle myös kosmopoliittia twistiä. Toisena suurhankkeena on radiomastojen rakennus saksalaisella johdolla ja suomalaisen luterilaisuuden aiheuttama kulttuurishokki: saksalaiset pomot ovat menettää hermonsa, kun poliisi tulee kuulustelemaan heitä sabattirauhan rikkomisesta.

Hurjimmat väännöt käydään kieltolain noudattamisesta, mihin rikosvyyhtikin keskittyy. Kirjan nimi liittyy metsälampeen, jonka rannalla päivystää paikallinen humu-ukkojen leiri ja jonne muuten kiltit perheenisätkin pahoina päivinään eksyvät. Viinan kirot syvenevät aikana, jolloin tarjolla on vain kotipolttoista pirtua. Viinaa myydään kanistereittain, ja sitä piilotellaan omituisiin paikkoihin, esim. pianoiden sisälle. Minusta tässä oli hyvää muistutusta kieltolakimentaliteetin konkreettisista seurauksista kansaan, joka ei kuitenkaan osaisi olla juomatta. Tavallaan tässä käydyn keskustelun voisi siirtää kokonaisena nykypäivään, eli kysyä kuuluu, mitä tapahtuu, kun alkoholin valmistus ja myynti siirtyy kokonaan lain ulkopuolelle, ja kun sen nauttiminen tapahtuu vielä epäsosiaalisimmissa oloissa kuin nykyään.

Kaiken kaikkiaan teoksessa oli roppakaupalla realismia ja iso kauhallinen romantiikkaakin. Jos Mustamäessä yhteisöä seurattiin lasten silmin, Häränsilmässä on valppaita nuoria kertojia, kuten Eliisa, joka käy lukemassa ääneen F.E.Sillanpäätä naapurin sodassa kasvonsa menettäneelle miehelle. Eliisan veli Ismo riiustelee salaa tehtaanjohtajan tytärtä Siljaa, joka puolestaan karkaa iltaisin ”väärälle puolelle” työväenyhdistyksen tansseihin. Tässä eletään arkea, jossa miltei jokainen arkinen teko on jollain tasolla poliittisesti koodattua, ja luokkarajojen ylitys voi olla jopa hengenvaarallista. Nuoret tekevät myös tarkkoja havaintoja vanhemmistaan ja heidän ikäluokastaan, jopa heidän seksielämästään, joka luonnollisesti on ällöä.

Uskon teoksen palvelevan monenlaisia lukijoita; tyylillisesti löysin tästä yhtymäkohtia Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjaan. Nais-ja lapsinäkökulmat ovat tässä dekkariksi vahvoja, samoin sosiaalinen historia. Ra’an väkivallan puutteesta annan extrapisteitä, mutta dekkarin juonelta olisin odottanut enemmän ”kierroksia”. Tulen lukemaan Mustamäen ymmärtääkseni sarjaa syvemmin ja odotan jo seuraavaa osaa.

Kauhugalleriana taloyhtiö

Muuttorumban keskellä olen voinut keskittyä vain dekkareihin, ja Seppo Jokisen Viha on paha vieras (Karisto, 2007) sopi tunnelmiin, kertoihan teos riivatusta kerrostalosta, yleisavaimista ja asunnoissa ilman lupaa hiippailevista kyttänaapureista, jotka tekevät asumisesta helvettiä. Komisario Koskisen kinkkinen keissi sattui tällä kertaa Tesomalle, eli väärälle puolelle koskea, lähiöön, jonne olen jalkautunut vain kerran. Maamerkit eivät ostaria lukuunottamatta olleet tuttuja, joten paljon jäi mielikuvituksen varaan. Keissi muistutti myös lähiön viimeaikaisesta rikosvyyhdistä, jota selvitettäessä on pyritty tavoittamaan kaikki lähialueen keski-ikäiset miehet kuulusteltaviksi ja dna-testejä varten.

Viha on paha vieras on hyvin rajattu, tiivistahtinen dekkari, jossa pysytään ajallisesti parin viikon tapahtumissa (myöhemmissä jaksoissa, mm. Hervantalainen ja Mustat sydämet, juoni on monimutkaisempi). Taloyhtiön karut tapahtumat ylittävät kansallisen uutiskynnyksen, sillä kahdesta kuolemasta epäillään naapurustoon kuuluvaa sarjamurhaajaa. Kauhun ilmapiiri tiivistyy, kun paikallisen ostarin mainoskyltistä löydetään hirtetty Anne-nukke. Asunnoista löydetään uhkaavia merkkejä, kuten hirttosilmukoita ja myrkytettyjä viinipulloja. Kauhu rakentuu sille arkiselle epäilylle, että kotona lymyilee joku. Ihmisarkojen kiikaristalkkaajien ja ylivilkkaiden aa-kerholaisten viidakossa kukaan naapuri ei ole täysin rentoutunut. Jo ennen murhia taloyhtiössä on vallinnut kauhun tasapaino. Dekkari herättääkin meidät lähiöasukit tutkimaan ympäristöämme uusin silmin. Kuka on sinun tuntematon stalkkaajasi? Vai asuuko sinussakin klassinen kerrostalokyttä odottamassa kukkaan puhkeamistaan?

Toinen ulottuvuus liittyy tässä maahanmuuttoon ja sen vastavoimaan, äärioikeistolaisten nuorten miesten kodinturvainnostukseen. Taloyhtiön albaaniperhettä epäillään tekaistusta identiteetistä, eli heidän uskotaan olevan serbejä ja sotarikollisia. Huoltomiehenä työskentelevän ”Matin” eli Markafatin on käytävä iltaisin myös pizzanpaistossa elättääkseen kielitaidottomat vanhempansa. Miehen kotiinpaluu metsäpolkuja yömyöhään osoittautuu haasteelliseksi Suomileijona-nuorten ottaessa oikeuden omaan käsiinsä. Jokisen kuvaama lähiöiden monikulttuuriset kohtaamiset ovat usein karuja, ja tässäkin keskityttiin enemmän suomalaisten tietämättömyyteen kuin perheen sisäiseen universumiin.

Pidin teoksessa juonen asetelmasta ja lopputuleman totaalisesta yllätyksestä. Luen komisario Koskisen seikkailuja mielelläni harvakseltaan, sillä tamperelaisten poliisien tietyt manerismit voisivat lukumaratonina tulla kurkusta ulos. Tässäkin partiolla on tapana herkutella Tapolan mustalla makkaralla autossa ainakin silloin, kun Sorinkadun ruokalassa on kasvisruokapäivä. Kirjasta sai taas täyden annoksen Pate Mustajärveä ja lätkää. Kuvittelin myös hermoheikolle, viinaanmenevälle tarjoilija Kreeta Horsmalalle ”Tampere-tukan”, eli tummaksi värjätyn sivuilta lyhyen, takaa pitkän kerroskampauksen, johon kuuluu muutama shokkivärinen raita (neonpinkki, oranssi tai violetti).

Koska olen lukenut kaikki Jokis-dekkarini väärässä järjestyksessä (tämä on kenties neljäs), joudun joka kerta aloittamaan ihmismosaiikin rakentamisen alusta. Onneksi perushahmot, eli läheiset työkaverit, Koskisen poika ja eksä pysyvät samoina. Samoin samana pysyy Koskisen intohimoinen pyöräilyharrastus, joka tässä fanituksen vaiheessa alkaa saada päässäni jo koomisia muotoja. Paikkojen ja reittien kuvaus on Jokisella niin tarkkaa, että yrittäjähenkinen kirjablogisti voisi jo aloittaa Sakari Koskis-turistipyöräilyt fiktiivisillä murhapaikoilla. Onneksi se yrittäjä en ole minä.

Elämän paska on huono tatska

Minulla oli tänään pari tuntia tapettavana pakkaspäivänä eri roudauksien välillä, joten jalkauduin ensi kertaa Nekalan kirjastoon ja luin siellä kaunokirjallisen teoksen. Kyseessä oli ensivisiittini ko. kulttuurilaitokseen ja visiitin perimmäinen tarkoitus oli saada selville, onko heillä kierrätyshyllyä, jonne dumpata teoksia nyt ja tulevaisuudessa. Oli. Huokaus ja helpotus. Nauttikaa myös kaakeliuunikirjaston ainutlaatuisista tunnelmista. Ko. kirjasto sijaitsee 50-lukulaisen koulun alakerrassa ja siellä on parhaan mukaan yritetty vaalia ajan henkeä. Fiftarimeininki on muutenkin kevään teemani, joten siitä kaikki ilo irti!

Valitsin pitkäksi taukolukemiseksi Anna Gavaldan teoksen Lempi ei ole leikin asia (Gummerus, Helsinki 2013, suom. Lotta Toivanen). Gavaldan tuotannosta olen lukenut lähes kaiken suomennetun ja ihastuin erityisesti alkuvaiheen höyhenenkeveisiin ihmissuhdepohdintoihin, tyyliin Viiniä keittiössä. Koin vapautusta siksi, että huomasin, että niinkin banaalien keskiluokkaisten heteroiden erokipuilujen äärelle voi rakentaa suht älykästä keskustelua. Gavalda on ollut minulle rakkaampi ranskalainen nykykirjailija kuin Katherine Pancol, jonka hahmoihin samastuminen on ollut voimakkaampaa. Olen todella pitänyt Gavaldan tyylikkään lakonisesta kirjoitustyylistä ja omanlaisestaan minimalismista. Pancolin seurassa matkustan minuuteni syvyyksiin ja Gavaldan kanssa tyyppien kanssa, joita en tiennyt ennen olevan olemassa. Molemmat hyviä ja rakkaita. Kummallakin selvästi eri motiivit.

Lempi ei ole leikin asia ei edes ollut parin tunnin läpihuutoviihdekirja, eikä arvioni siitä saavuta sitä pohdinnan tasoa, jonka haluaisin saavuttaa oudosta, genrerajoja rikkovasta romaanista. Teos on kirjoitettu nykynuorten puhekielellä ja siinä tavoitellaan fiksun, mutta huonosta itsetunnosta kärsivän koulupudokkaan perspektiiviä.

Tapasin sivujen välissä Billien ja Franckin, erittäin epätodennäköisen pariskunnan (julkihomon ja työväenluokkaisen pissiksen), josta toinen oli loukkaantunut patikointiretkellä vuorilla. Billyn yrittäessä puhaltaa elämää Franckin sieluun ja nukkuvaan penikseen hän käy läpi noin viiden-kymmenen vuoden omituisen ystävyyden historiaa. Takana on hylkäämiskokemuksia, lapsiin kohdistuvaa väkivaltaa, asumista asuntovaunuissa alueella, jolla piti osoittaa porvarillisuuttaan, koulukiusaamista, psyykkisiä ongelmia ja kaapista ulos tulon tuskaa.

Billie on tyyppi, jonka kaikki odottivat päätyvän viiden aviottoman lapsen narkkiäidiksi, mutta hän lopulta rikkoi luokka- ja menestysrajan ja päätyy kiireiseksi yrittäjäksi. Billiellä ei silti ole helppoa, ja vielä vähemmän helppoa on Franckilla, jonka fasistisen isän väkivalta on lyönyt syvemmän jäljen häneen kuin Billien äitipuolen arkiset läpsäykset tähän. Billie oppii huomaamaan, ettei kaikki elämän kärsimys liity köyhyyteen ja puutteeseen, vaan ns. hyvissäkin perheissä käydään tukevien seinien sisällä läpi samanlaisia kärsimysnäytelmiä kuin asuntovaunupuistossa.

Kaiken tämän Gavalda onnistuu tiivistämään draamalliseen formaattiin, joka rakentuu Alfred de Musetin näytelmän harjoitusten ympärille – kokemus, joka sai Billien ensi kertaa elämässä tajuamaan kykevänsä johonkin. Billie ja Franck onnistuvat dialogissaan niin huikeasti, että heitä pyydetään esittämään se muillekin koululuokille, mutta Billie ei halua pilata ainutta hyvää muistoaan koulusta. Oikeastaan teos kertookin pitkälti oma-arvontunnosta ja itsensä kunnioittamisesta – siitä, kuinka ovimattona olemisesta voi irtisanoutua tietoisten, mutta kipeiden vaiheiden kautta. Billyn herääminen tiivistyy mm. seuraavaan havaintoon: ”Koko elämäni kaikki se paska on kuin pilalle mennyt tatuointi: jos ei irrota koko kättä, sitä kantaa mukanaan, kunnes madot sen syövät.” 

Pidin kirjasta hervottomasti alkuosan käynnistysvaikeuksien jälkeen. Kielellisesti teos ei ole helppo, mutta käännöksen haasteet on selätetty hienosti. Parasta siinä oli yhteiskunnallinen analyysi, joka on tehty ilkikurisen humoristisesti, mutta samalla vakuuttavasti. Tässä näytetään, ei selitetä. Nuorten elämä yhdessä ja erikseen muodostuu erikoisiksi ”tuotantokausiksi”, joita Gavalda taidokkaasti tiivistää, zoomaa ja pikakelaa. Teos saattaa yllättää Gavalda-fanit erilaisella otteella – se ei ehkä ole samantyyppistä lohtukirjallisuutta kuin aiemmat teokset, mutta juuri siksi se kannattaa lukea.

Papin lapset pahimpia

Viikonlopun autistinen kirjanpoistosessio palkittiin lopulta varsinaisella helmellä. Leena Laulajaisen teos Lumilinnut (Tammi, 2001) oli se nuortenkirja, joka ilahdutti tätilukijaa poikkeuksellisella voimalla. En ollut aivan varma, oliko kyseessä nuortenkirja vai nostalginen tyttökirja ikinuorille seitsemänkymppisille. Ikäryhmään takertuminen ei kuitenkaan tee tälle historialliselle romaanille oikeutta. Nuoret ovat aina nuoria, ja lopulta tässäkin teoksessa käsitellään hyvin samantyyppisiä kysymyksiä kuin mitä nykynuoret kohtaavat, tosin eri kielellä.

Lumilinnut vie lukijansa fiktiiviselle Kyläsalmen paikkakunnalle Savon ja Pohjanmaan rajamaille 1950-luvun puoleenväliin. Päähenkilö Laura asuu viikot pikkuveljensä Veli-Matin kanssa kortteeria puutalon yläkerrassa. Laura on vastuussa koulutehtäviensä lisäksi pikkuveljen ruokkimisesta ja perään katsomisesta. Laura itse on melko järkevä, jalat maassa pysyvä nuori, mutta hänen kaveripiiriinsä kuuluu levottomampia tapauksia. Neli-viisitoistavuotiailla on jo riiuuhommat täydessä käynnissä, eikä huvituksista kieltäydytä ennen rippikoulun käyntiä. Meikkaaminen on körttiläispaikkakunnalla synti, mutta kaikki tytöt meikkaavat jossain vaiheessa salaa. Osa tytöistä ja pari poikaakin tulevat vielä kouluun körttipuvuissa.

Romaanissa seurataan Lauran elämää noin kahden vuoden ajan, 14-16-vuotiaana. Laura ehtii saada useamman ihailijan, ensisuudelmansa ja suht vastuullisen kesätyön verovirkailijana kunnantalolla. Lauran paras ystävä, papin tytär Irina, rakastuu kohtalokkaasti kommunistin poikaan Larkaan. Paikkakunnan poliittisia ja uskonnollisia jännitteitä käsitellään nuorten näkökulmasta raikkaasti ja rajoja rikkovasti. Kyläsalmi on myös kiinnostavalla tavalla monikulttuurinen paikalle muuttaneiden evakkojen ja inkeriläisten muodossa. Yhteyksiä vaalitaan myös Saksaan ja Italiaan. Maailma on nuorten elämässä jatkuvasti kylässä.

Teos oli yllättävän jännittävä ja temaattisesti monipuolinen. Juoni keskittyi rakastumisten lisäksi psyykkisiin ongelmiin, pikkurikollisuuteen ja kotoa karkaamiseen. Poikien alkoholin ja tupakan kuluttaminen on tässä väistämätöntä arkea, johon kellään ei ole aikaa puuttua. Pojat rakentavat paheiden luolansa koulun siivouskomeroon, ja eräs tytöistä varastaa uhmapäissään auton. Minusta teos onnistuu erinomaisesti valottamaan entisajan ongelmien samankaltaisuutta tämän päivän kanssa – tosin silloin psyykkinen oireilu oli leimaavampaa kuin nykyään eikä ollut lastensuojelua, joka olisi puuttunut perjantai-illan kaljoitteluun. Teos voisikin parhaimmassa tapauksessa toimia siltana tämän päivän nuorten ja heidän iso- tai isoisovanhempiensa maailmojen välillä. Ainakin se onnistuu erinomaisesti purkamaan myyttiä, että entisaikoina olisi kaikki ollut paremmin tai että nykynuoriso olisi entisaikoihin verrattuna piloilla.

Teoksessa oli samanlaisia tunnelmia kuin tänne aiemmin arvioimassani Metropoliitta Panteleimonin dekkarissa Murha näyttämöllä (Myllylahti, 2013). Tosin pohjoissavolaisen pikkupaikkakunnan jännitteet tulivat mielestäni tässä tarkemmin ja monisyisemmin käsiteltyä. Olen kiinnostunut etsimään käsiini myös sarjan muut osat Sinisen soittorasian (1998) ja Keltaisen sateenvarjon (2002). Kirjailijan tuotantoa googlatessani huomaan myös, että olen aikoinaan lukenut lapsilleni jonkun hänen lastenkirjansa, ainakin Alvar Avaruusjänis-teoksia. Kyseessä on siis legendaarinen lasten- ja nuortenkirjallisuuden moniottelija.

Suoraa puhetta kiusaamisesta

Nuortenkirjasessio jatkuu. Eilen UKM-semifinaalia katsellessani luin myös Maria Aution romaania Paperisudet (Karisto, 2005), sillä muut biisit eivät säväyttäneet kuin Shavan ”Ostarilla”. Tämä teos sijoittuu Lappiin, anonyymille paikkakunnalle, joka hieman muistuttaa Rovaniemeä. Teoksessa on kaksi päähenkilöä, ysiluokkalaiset Salla ja Aletta, jotka molemmat kärsivät kiusaamisesta ja ulkopuolisuuden tunteesta. Aletta on vastikään muuttanut etelästä Lappiin isänsä kanssa, eikä edes osaa sanoa ”sie” tai ”mie”. Salla on pitkään ollut kiusattu vääränlaisine vaatteineen ja nörtin piirustusharrastuksensa vuoksi. Ainoana henkireikänä hänelle on susien piirtäminen – salaisuus, josta hän ei voi kertoa kenellekään, sillä se lisäisi friikin mainetta.

Itse kiusaamiskertomus on hyvin arkinen, ei kovin melodramaattinen, mutta taatusti sellainen, johon moni voi samastua. Tyttöjen kaverikuviot ovat häilyväisiä. Välillä Salla kokee jo pääsevänsä ”piireihin” Tuuliviiriksi nimittämänsä luokkakaverin kautta, mutta tämä valitettavasti käyttää vain tyttöä hyväkseen saadakseen entisen bestiksensä mustasukkaiseksi. Aletta reagoi kiusaamiseen rankemmin karkaamalla kotoa. Karkupaikka on persoonallinen, ja lopulta Salla onnistuu löytämään ystävänsä kännyn kuuluvuuspiirin ulkopuolelta. Teos valottaa kiinnostavalla tavalla myös Lapin syrjäseudun nuorten elämää ja halua olla yhteyksissä muun maailman kanssa.

Paperisudet on sen tyyppinen nuortenkirja, joka ei välttämättä kolahda nelikymppiselle tädille, vaan sen arvioijana toimivat paremmin nuoret itse. Minusta koulumaailmaan liittyvä kuvaus oli jotenkin vaisua, mutta kilttien ja kiusattujen tyttöjen salaiset maailmat yllättävät. Perhekuviot eivät myöskään ole tuikitavallisia ja sivutaan tässä myös samaan sukupuoleen rakastumisen herkkää teemaa. Sallan äidin välinpitämätön puuttumattomuus kiusaamiseen hämmentää, kun sen merkit tulevat jo kotiovelle haisevina viesteinä.

Kansikuva on herkkä ja onnistunut – maalaus on Graham Deanin teos Cradlesong. brittiläistä nykytaidetta.

 

Savonlinnan nuori Werther

Nuortenkirjoja lähdössä kirppikselle iso kasa, hinnoittelu enimmäkseen 50 centtiä. Luultavasti siirtyvät sieltä kirjaston kierrätyskoriin, ja täytyykin varmistaa, että tulevassa Nekalan lähikirjastossamme on sellainen. Mari Mörö on ollut mielessäni kirjoittamisen opettajana, sillä haluaisin hamassa tulevaisuudessa hänen kursseilleen. Tämän vuoden Mörönperän kesäkurssit ovat jo täynnä, mutta aina voi haaveilla tulevista vuosista. Kirjailijalla on komeat kotisivut ja erityisesti hänen uransa puutarhurina inspiroi – missäpä muualla luovuus saisi tulta alleen kuin hyvin hoidetussa, eksoottisessa puutarhassa: http://www.marimoro.fi/

Nuortenromaanissa Kolmen ruudun kalifi (WSOY, 1996) tapaamme 16-vuotiaan Jussi-Pekka Markkasen, joka muuttaa Jyväskylästä Savonlinnaan taidelukioon. Eletään syvää lama-aikaa, mutta se ei varsinaisesti näy Jussi-Pekan arjessa, sillä hänen eronneilla vanhemmillaan on varaa tarjota ainokaiselleen itsenäinen asuminen toisessa kaupungissa. Nuoren miehen sopeutuminen naisvaltaiseen kouluun ei suju kommelluksitta, mutta huumori pelastaa piinallisimmistakin tilanteista kotibileissä. Alkoholia ja seksiä on tarjolla taidekoulun harvoille pojille joka nurkan takana, mutta lopulta Jussi-Pekka vaikuttaa melko kunnolliselta nuorelta Wertheriltä. Kerran hän oksentaa bileissä ikkunasta naapurin mersun konepellille ja samalla menettää poikuutensa täysikäiselle Titalle, joka ei kuitenkaan ole täyspäinen. Pelko ”seksiruton” puhkeamisesta on aitoa, ja muistuttaa minua viime aikoina seuraamastani brittiläisestä seksiklinikka-tositeeveeohjelmasta. Valistus kultaisella 90-luvulla tosin oli hatarampaa kuin tuossa ohjelmassa.

Kirjassa minua ilahduttivat erityisesti nuorten miesten talousvinkit, joita aion kokeilla lähitulevaisuudessa. Sukkien liottaminen pyykkipulverivedessä ja pulverin jämien suihkuttaminen kuulostaa toimivalta pikkupyykiltä, samoin imurin korvaaminen maalarinteipillä mattoja puhdistettaessa. Pojat askartelevat myös kimppakämppäänsä joulutähden sulattamalla Edam-juuston vahaa. Arjen pienet ihmeet ja selviytymisen kokemukset tuntuvat elämänmakuisilta. Satunnaisten kännisekoilujen lomasta piirtyy kuva toiveikkaasta ja kekseliäästä nuoresta miehestä, joka tarkkailee maailmaa ja läheisiään piinallisen rehellisesti.

Irtiotto äidistä, joka värjää kuontaloaan punajuuren värillä ja lähtee lomautuksen jälkeen opiskelemaan puusepäksi, tuntuu varsinkin koomiselta teemalta. Poika näkee äitinsä olevan elinikäisen terapian tarpeessa ja hän maksaisi mielellään tälle psykodraamakursseja teemalla ”Kuka minä olen?”. Äiti ja äidin uusi miesystävä ällöttävät Jussi-Pekkaa teinimäisellä kuhertelullaan, mutta kantaa suhde jotain hedelmää: pariskunnan yhteen muutettua poika saa täyden varustelun opiskelijakämppäänsä, onhan aikuisilla ihmisiä kaikkia kodin varusteita kaksi kappaletta. Ennen lukioon siirtymistä poika on asunut enemmän mummollaan, johon suhde on lämpimämpi. Teoksessa harrastetaan vielä perinteistä kirjeenvaihtoa sekä mummon että kotiin jääneiden kavereiden kanssa.

Päähenkilön rakkain taiteenlaji on sarjakuva, ja lempihahmona on nokkaeläin, joka tilittää ovelasti sekoilujaan ja rakkaushuoliaan. Teoksessa tehdään paljon taidetta ja retkeillään taidemuseoissa. Opettajahahmot ovat yhtä boheemeja kuin opiskelijatkin. Savonlinnan taidelukion historiikkinakin teos voisi toimia, ainakin paikallisuuden tuntu on vahva. Teos varmasti puhuttelee yhtä lailla nuoria miehiä ja naisia, ja erityisesti ”erilaisia nuoria”, jotka haaveilevat itsenäistymisestä jo varhaisessa vaiheessa. Kielellisesti teos oli oivaltava ylittäen arkisen puheen ja stereotyyppisen teinikielen. Uskon, että teosta luetaan edelleen, vaikka nykyajan nuorisoa saattavat huvittaa puhelinkopista soitetut puhelut ja paperikirjeet.

Uuden ajan evankeliumi

Tänään vietetään lukurauhan päivää, ja huolimatta postauksistani aiemmin lukemistani teoksista, en ole tänään jaksanut keskittyä syvälliseen lukemiseen. Lukemista tulevat muutenkin lähiviikkoina hidastamaan muutto ja muut elämän muutokset. Pakkasin taas parisataa nidettä kierrätykseen ja aarteiden joukossa on minulle rakkaan norjalaisen Erlend Loen yhdessä Kim Hiorthöyn kanssa tekemä aikuisten satu Maria & José (LIKE, 2002, suom. Outi Menna).

Paras uutinen kuitenkin on, että olen nyt lukenut Loelta viisi teosta ja lukemattomia suomennettuja on jäljellä kymmenen. Loen tekstit ovat todellisia pahan päivän pelastajia, sen tyyppistä terapeuttista kirjallisuutta, jotka taatusti paistavat pahimpaan risukasaankin. Yleensä Loe-fanit ovat minua nuorempia kaupunkilaishipstereitä, joten olisin erityisen kiinnostunut kuulemaan mitä vanhemmat lukijat hänestä ajattelevat.

Tästä noin viisikymmensivuisesta, isotekstisestä teoksesta puolet ovat kuvia ja varsin hienoja sellaisia. Kuvan ja sanan dialogi on saumatonta ja raivaa tietä näinä päivinä varsin suositun sarjakuvaromaanin genrelle (en muista lukeneeni niitä vielä 90-luvulla – tämä teos on alkuperäisesti vuodelta 1994, vuodelta jolloin vihdoin opin käyttämään tietokonetta, sain ensimmäisen sähköpostiosoitteeni ja ensimmäinen lapseni syntyi).

Teoksen nimestä voi jo päätellä paljon. Tosin norjalais-espanjalaiselle pariskunnalle syntyykin tyttö varsin eriskummallisissa oloissa. Modernia Mariaa kiinnostaa enemmän keskustelu kaukana asuvien nettiystävien kanssa kuin deittailu paikallisten miesten kanssa. Näkökulma tarinassa muistuttaa minua etäisesti Pedro Almodovarin leffoista, varsinkin leffasta Kaikki äidistäni. Tarina on hyvin lempeä ja rakkaudellinen.

Luulisin, että teos voisi ilahduttaa kunnon kristittyjä ja erityisesti vähemmän kunnollisia sellaisia. Minusta teos sopisi erinomaisesti ääneen luettavaksi joulupöydässä. Teos naurattaa makeasti muinakin vuoden päivinä. Mitään kristinuskoa rienaavaa tai pilkkaavaa en kirjasta löytänyt, se on vain spekulatiivista fiktiota siitä, kuinka ilosanoma voitaisiin kertoa nykyihmisille. Teos sopii erinomaisesti esimerkiksi luettavaksi bussimatkalla, ja avautuu varmasti myös niille, jotka lukevat kirjoja harvemmin.

 

Huumeruiskut hiekkalaatikolla

Mathias Rosenlundin omaelämäkerrallinen Vaskivuorentie 20 (Schildts&Söderströms, 2013, suom. Ulrika Enckell) on kirja, jonka olisin halunnut lukea heti sen julkaisun jälkeen, sillä kuulin siitä positiivista pöhinää suomenruotsalaisilta kavereilta. Näin myös pari miehen tv-haastattelua, jotka vakuuttivat edelleen, että tulossa olisi järisyttävä, jopa käänteentekevä lukukokemus. Teos onkin ollut hyvin kierrossa Tampereen kirjastoissa, ja huvittunut olin siitä, että se löytyi ainakin Metso-kirjastosta taloustieteen hyllystä asianimekkeellä ”Raha”.

Ehkä sitten kolmikymppisen kirjoittama esikoisteos ei kelpaa muistelmaksi, tai sitten teoksen päätyminen taloustieteen osastolle on kirjaston hierarkiassa arvon ylennys. Samalla tavalla kuin esimerkiksi Susanna Alakosken teoksia luetaan Ruotsissa sosiaalipolitiikan kursseilla yliopistossa, tälläkin teoksella on selkeä akateeminen arvo. Teos ei ole perinteinen omaelämäkerta, vaan pikemminkin pitkä essee köyhyyden periytymisestä ja häilyvästä identiteetistä kahden toisilleen vieraan maailman välillä. Vielä enemmän kuin puhtaasta rahasta teos kertoo nuorten selviytymisestä murenevassa hyvinvointivaltiossa, erityisesti sellaisten nuorten, joita mielenterveyden ongelmat koskettavat, kuntoutujina tai läheisinä. Toivoisin teosta kurssikirjaksi en pelkästään taloustieteisiin ja sosiaalipolitiikkaan, vaan myös psykiatriaan ja hoitotieteisiin. Kysymyksenä onkin, miten sellainen nuori perhe voi selviytyä, jossa toinen vanhemmista on vakavasta masennuksesta kuntoutuva avohuollon potilas. Kysymys on eri kuin jos molemmat vanhemmat olisivat työttömiä tai kyseessä olisi pienituloinen yksinhuoltajaperhe. Näillä ongelmilla on yhtymäkohtia, mutta ajankäytön ja arjen hallinnan suhteen Mathiaksen tarina on erityinen.

Mathias muutti nuorena sivarina Vaasasta Helsinkiin, rakastui ja sai pian kuulla tulevansa isäksi. Perhe muutti halvemman asumisen perässä Vantaan Myyrmäkeen. Mathias pääsi opiskelemaan kirjallisuustiedettä, mutta vaimo sairastui synnytyksen jälkeiseen masennukseen ja sai pian diagnoosin kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä. Toinen lapsi syntyi muutaman vuoden päästä ja pariskunnalla oli onnellisiakin aikoja. Vielä opintojen alkuvaiheessa Mathias pystyi helpommin luovimaan opintojen ja perhevelvoitteiden välillä, mutta vaimon sairaus hidasti opiskelun tahtia ja pian alkoivat opintotukien takaisinmaksun uhkahelvetti ja hanttihommat. Vielä pelkkiä opintoja suorittavana hän pystyi joustamaan aikatauluissaan ja hoitamaan lapset vaimon voimien ollessa vähissä, mutta siirryttyään tekemään keikkatöitä nollasopimuksella tätä joustonvaraa ei enää ollut. Ongelmat kasaantuivat ja kärjistyivät ja pian parisuhde alkoi ymmärrettävästi rakoilla.

Kun itse elin yksinhuoltajana Vantaan Koivukylän tornissa ja vastaavasti poistin hiekkalaatikolta huumeruiskuja ja puoliksi syötyjä diapam-liuskoja, mielessäni olivat hyvin samansuuntaiset kysymykset kuin Mathiaksella. Olin eronnut kahdesti vastaavasti kuormittavista suhteista, mutta olin palkkatyössä tutkijana. Palkkani riitti juuri ja juuri HOAS:in halvimpaan perheasuntoon. Talossamme ei asunut ainuttakaan muuta kantasuomalaista perhettä, mutta kymmeniä aasialaisia ja afrikkalaisia (joista osasta tuli elinikäisiä ystäviä). Kävin työpsykologilla puhumassa jaksamisestani ja toimeentuloluukulla kysymässä harkinnanvaraista apua äkillisiin menoihin. Yleensä tukea ei voitu myöntää, sillä elämäntapani oli heidän normiensa mukaan käsittämätön. Nousujohteiseen tutkijanuraani kun kuuluivat säännölliset seminaari- ja konferenssimatkat ympäri maata ja maailmaa, ja jouduin kuljettelemaan lapsia kaukana asuville kavereille ja sukulaisille harva se viikko. Ainoana vaihtoehtona olisi ollut työstä luopuminen ja jääminen rehellisesti yhteiskunnan tuille. Laskeskelin, että kotiin jääminen olisi todella kannattanut  – tai olisin voinut etsiä helpompaa työtä. joka ei olisi vaatinut omistautumista. Mathias Rosenlund kysyykin teoksessaan, kuinka on mahdollista, että meille on luotu järjestelmä, jossa työssäkäynti ei kannata.

Kiinnostavinta on analyysi akateemiseen maailmaan ”kuulumisesta” silloin, kun elämässä on toimeentuloon ja terveyteen liittyviä haasteita. Olen kirjoittajaa vuosikymmenen vanhempi ja muistan omiltakin opiskeluajoiltani tapauksia, joiden opinnot jäivät kesken, mutta yliopistomaailma oli tuolloin asteen inhimillisempi. Uskallan väittää, että useampi perheellinen, yksinhuoltaja tai mielenterveysongelmista kärsivä lopulta valmistui, jopa keskellä 90-luvun syvintä lamaa. Opetus oli joustavampaa ja opettajiin oli helpompaa luoda keskusteluyhteys ongelmatilanteissa. Tukea sai vielä silloin 7 vuodeksi, ja senkin jälkeen oli jouston varaa te-toimiston kautta. Itse kuuntelen näinä päivinä fiksujen mielenterveyden ongelmista tervehtyvien nuorten kanssa, ja moni sanoo, ettei uskalla aloittaa yliopisto-opintoja, sillä he pelkäävät tukien mahdollista takaisinmaksua. Rosenlund muistelee tässä opiskelun aloituksen aikoja 10 vuotta sitten; uskoisin, että tilanne on entisestään kiristynyt sen jälkeen ja tuottaa entistä enemmän pudokkaita. Opetus on heikentynyt ja yhä useampi koulutusohjelma lakkautetaan kansantaloudellisesti ”turhana”.

Rosenlund itse on perheensä ensimmäinen yliopisto-opiskelija, joka sai työväenluokkaisilta vanhemmiltaan erilaisen henkisen perimän. Rahan ja vallan huoneisiin pääsemättömyys ei tässä kertomuksessa kuitenkaan johdu ensisijaisesti työväenluokkaisuudesta, vaan elämäntilanteen aiheuttamasta köyhyydestä. Kenties, jos Mathias ei olisi perustanut perhettä 21-vuotiaana ja olisi jatkanut opintojaan huolettomana sinkkuna, hän ei olisi koskaan kysynyt itseltään näitä kysymyksiä, joita hän kysyy nyt. ”On olemassa erityisiä huoneita, jotka tuntuvat suoltavan rahaa melkein automaattisesti, mutta minulla ei ole niihin asiaa”, hän toteaa.

Minulla olisi raakoja ratkaisuja tarjottavana lapsiperheille, jotka kamppailevat köyhyyden kanssa. Rosenlund kysyy tässä, voiko lasta päästää elokuviin, jos tilillä on vain 20 euroa. Hyväsydämiset, keskiluokkaiset vanhemmat tekevät niin, sillä pelkäävät lastensa syrjäytymistä. Itse olen ollut superkiltti ja ostanut kaikenlaista turhaa varastaen laskuista, jotka ovat sitten siirtyneet ulosottoon. Tunnen pientuloisia vanhempia, jotka ovat selättäneet köyhyyttään edes vähän kieltämällä lapsilta lähestulkoon kaiken kuluttamisen. Tunnen sankareita, jotka pyöräilevät kaupungin toiselle laidalle ostamaan LIDL:istä kymmenen centtiä halvempia maitopurkkeja kuin lähikaupasta ja myös niitä, joilla riittää pokaa viedä lapsi syntymäpäiväkutsuille ilman lahjaa. Tunnen myös perheitä, jotka eivät koskaan käy missään kotikaupunkinsa ulkopuolella. Tunnen läpikotaisin maailmankuvan, jossa elämän ainoat koordinaatit keskittyvät KELA:n, sossun ja te-toimiston pyhään kolminaisuuteen, ja jossa lapsia kasvatetaan elämään etuuksien varassa, sillä parempaa tulevaisuutta ei ole näkyvissä horisontissa. Koska työväenluokkaiset työt vähenevät, uusi työväenluokka on jo valmiiksi syrjäytettyä. Rosenlund kirjoittaa akateemisesta köyhyydestä, joka sekin voi luisua ainakin rahallisesti vastaaville urille. Kaikki köyhät päätyvät syömään samoja 19 centin makaroneja, sillä spelttipasta on kymmenen kertaa kalliimpaa.

Teoksen kirjoittaminen on vaatinut kirjoittajaltaan suurta rohkeutta, mutta myös armollisuutta ja anteeksiantoa itselle ja muille. Oikeastaan teksti ei tunnu kolmikymppisen kirjoittamalta, vaan vanhan sielun, joka on jo nähnyt koko inhimillisyyden kirjon ja osaa valmistautua mihin tahansa johtuen syvästä elämänkokemuksestaan. Itsekin olen yrittänyt kirjoittaa omaa köyhyyskertomustani siitä asti, kun muutin Koivukylän torniin, mutta en ole koskaan kyennyt saattamaan sitä loppuun. Se ei johdu sanojen puutteesta, vaan fyysisestä pahoinvoinnista – tämäntyyppinen köyhyyden kierre kun on etova asia. Siksi ihailen Mathias Rosenlundia miehenä, joka on kirjoittanut itsensä kirjailijoiden luokkaan, ”niiden luokkaan, jotka todistavat kertomuksillaan”.

 

 

 

Tunturilta kuolemanlaaksoon

Islantilainen Frida Á Sigurdardóttir (1940-2010) voitti Pohjoismaisen kirjallisuuspalkinnon teoksellaan Kun yö kuluu (Gummerus, 1992, suom. Juha Peura), ja siksi teos löytyy myös suomen kielellä. Omassa hyllyssäni se on venynyt ainakin vuosikymmenen lukemattomana ja lähtee tänään uuteen kotiin.

Teoksessa on hyvin matrilineaarinen suku, joka on kotoisin jostain Länsivuonoilta, mutta kaikki ovat siirtyneet pääkaupunkiseudulle maaseudun kurjistuessa ja tyhjentyessä. Kertoja on keski-ikäinen entinen kirjailijanalku, nykyinen mainosnainen Nína, joka saattohoitaa tajutonta äitiään reykjavíkiläisessä sairaalassa. Äidin vuoteen vierellä käy hyvästejään heittämässä myös muuta sukua ja ystäviä, myös laitapuolen kulkijoita, joita tällä oli tapana pelastaa kuivaan ja lämpimään avokätisesti. Nína on nuorempana antanut piutpaut kansantaruille, mytologialle ja luonnonuskolle, mutta äidin sängyn reunalla vanhat muistot toisenlaisesta tiedosta ja muistista aktivoituvat. Hän käy päänsisäistä kamppailua sukunsa naisten eriävien todellisuuksien välillä, kadottaen välillä otteen omaan nykyisyyteensä.

Teoksen idea on kiinnostava, mutta Sigurdardóttirin kirjoitustyyli on sekava. 80-lukulainen elliptinen postmodernistinen tyyli on takuulla aikanaan hurmannut, mutta tänä päivänä tuntuu hieman tekotaiteelliselta. Vaikka teoksen lopussa tarjotaan sukutaulu naisten sukulaisuussuhteiden ymmärtämiseksi, se ei paljoa lämmitä viittaussuhteiden kaaoksessa. Suvun alkuäiti on Sunneva-niminen nainen, jonka muinaista shaalia kierrätetään naiselta toiselle. Kertoja-Nína on viidennen polven vesa, jolla on seitsemän sisarusta, joista viisi on elossa. Kuoleva äiti-Thordís on kokenut suurimman elintasohypyn siirtyessään avotulen ääreltä mikroaaltouuniaikaan. Nína ja sisarukset ovat kaupunkilaisia ammattilaisia, mutta vanhemmat sisarukset ovat Nínalle kateellisia tämän saamasta paremmasta koulutuksesta ja boheemista elämäntyylistä, johon kuuluu runsas matkustelu ja avioeron jälkeinen miesten kierrätys. Sisarusten mukaan Nína on hylännyt suvun perinnön ja maalaiset juuret. Eritoten he pelkäävät, että uhmakas nainen tulee kirjoittamaan heidän arvokkaista legendoistaan dekadentin ”tanskalaisen romaanin.”

Nínan elämän senhetkinen suurin vääntö on Marta-siskon kanssa, joka on vankka sosialisti. Marta syyttää sisartaan siitä, ettei tämä koskaan ymmärtänyt äitiä, joka joutui vanhoilla päivillään elättämään itseään siivoojana ja sisäkkönä. Marta kokee itse olevansa uskollinen suvun työväenluokkaisille juurille ja näin surijana korkeammalla tasolla. Martan työväenliikkeessä siskot ja veljet ovat samanarvoisia, kun taas Nináa syytetään sotaisasta, katkerasta feminismistä. Mutta Niná on yrittänyt parhaansa käydä sukkaa kutovien ”kohdunpalvojien” kokouksissa, joissa hänen Armanin housupukuaan katsottiin syrjäkarein, eikä pääse näihin piireihin mukaan, koska on liian trendikäs ja liian kaupallisella alalla. Sisarusten välinen riita äidin kuolinvuoteella lopulta tiivistyy kysymykseen arvokkaasta saalista: Martan mielestä hänen kuuluisi olla saalin kantaja, vaikka äiti on viimeisillä voimillaan ojentanut sen Nínalle, joka ei sitä tarpeeksi arvosta.

Teoksen avainkertomus sijoittuu Nínan nuoruuteen ja retkeen suvun synnyinsijoille. Veljensä ja poikaystävänsä seurassa hän näki ensimmäisen ja ainoan kerran mystisiä näkyjä konjakkihumalassa tunturin rinteellä, ja siitä mielenmaisemasta hän ammentaa aineksia surutyöhön. Erityisesti rivien välissä tuoksuvat huumaavat tunturiyrtit, joiden keräämisessä vanhemmat polvet ovat ammattilaisia. Teos tiivistää n. 200 sivuun yli sadan vuoden sukuhistorian ja maan nousun kehitysmaasta hyvinvoinnin huippumaaksi ja on tunnelmiltaan aistivoimaisen intensiivinen. En suosittelisi tätä sisäänheitoksi islantilaiseen kirjallisuuteen, mutta sitä enemmän tunteville ja maassa reissanneille teos avautuu varmasti paremmin.

Tästä seuraava ”issikkarastini” onkin sitten Laxnessin Salka Valka, jossa olen jo riemullisesti puolessavälissä, mutta joka järeänä klassikkona ei ole luettavissa bussimatkoilla tai unta odotellessa. Laxnessin henki tuntuu kyllä vahvasti tämän päivän kirjallisuudessakin, ja mielestäni juuri enemmän naisten kuin miesten kirjoittamassa (miesten kirjoissa on ollut enemmän irtiottoa kansantaruista ja mytologioista, vrt. esim. Hallgrímur Helgason: 101 Reykjavik). Ja mikäs siinä, takuulla islantilainen mytologia on aihe, joka ei koskaan tyhjennä itseään.