Huumeruiskut hiekkalaatikolla

vaskivuorentie20Mathias Rosenlundin omaelämäkerrallinen Vaskivuorentie 20 (Schildts&Söderströms, 2013, suom. Ulrika Enckell) on kirja, jonka olisin halunnut lukea heti sen julkaisun jälkeen, sillä kuulin siitä positiivista pöhinää suomenruotsalaisilta kavereilta. Näin myös pari miehen tv-haastattelua, jotka vakuuttivat edelleen, että tulossa olisi järisyttävä, jopa käänteentekevä lukukokemus. Teos onkin ollut hyvin kierrossa Tampereen kirjastoissa, ja huvittunut olin siitä, että se löytyi ainakin Metso-kirjastosta taloustieteen hyllystä asianimekkeellä ”Raha”.

Ehkä sitten kolmikymppisen kirjoittama esikoisteos ei kelpaa muistelmaksi, tai sitten teoksen päätyminen taloustieteen osastolle on kirjaston hierarkiassa arvon ylennys. Samalla tavalla kuin esimerkiksi Susanna Alakosken teoksia luetaan Ruotsissa sosiaalipolitiikan kursseilla yliopistossa, tälläkin teoksella on selkeä akateeminen arvo. Teos ei ole perinteinen omaelämäkerta, vaan pikemminkin pitkä essee köyhyyden periytymisestä ja häilyvästä identiteetistä kahden toisilleen vieraan maailman välillä. Vielä enemmän kuin puhtaasta rahasta teos kertoo nuorten selviytymisestä murenevassa hyvinvointivaltiossa, erityisesti sellaisten nuorten, joita mielenterveyden ongelmat koskettavat, kuntoutujina tai läheisinä. Toivoisin teosta kurssikirjaksi en pelkästään taloustieteisiin ja sosiaalipolitiikkaan, vaan myös psykiatriaan ja hoitotieteisiin. Kysymyksenä onkin, miten sellainen nuori perhe voi selviytyä, jossa toinen vanhemmista on vakavasta masennuksesta kuntoutuva avohuollon potilas. Kysymys on eri kuin jos molemmat vanhemmat olisivat työttömiä tai kyseessä olisi pienituloinen yksinhuoltajaperhe. Näillä ongelmilla on yhtymäkohtia, mutta ajankäytön ja arjen hallinnan suhteen Mathiaksen tarina on erityinen.

Mathias muutti nuorena sivarina Vaasasta Helsinkiin, rakastui ja sai pian kuulla tulevansa isäksi. Perhe muutti halvemman asumisen perässä Vantaan Myyrmäkeen. Mathias pääsi opiskelemaan kirjallisuustiedettä, mutta vaimo sairastui synnytyksen jälkeiseen masennukseen ja sai pian diagnoosin kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä. Toinen lapsi syntyi muutaman vuoden päästä ja pariskunnalla oli onnellisiakin aikoja. Vielä opintojen alkuvaiheessa Mathias pystyi helpommin luovimaan opintojen ja perhevelvoitteiden välillä, mutta vaimon sairaus hidasti opiskelun tahtia ja pian alkoivat opintotukien takaisinmaksun uhkahelvetti ja hanttihommat. Vielä pelkkiä opintoja suorittavana hän pystyi joustamaan aikatauluissaan ja hoitamaan lapset vaimon voimien ollessa vähissä, mutta siirryttyään tekemään keikkatöitä nollasopimuksella tätä joustonvaraa ei enää ollut. Ongelmat kasaantuivat ja kärjistyivät ja pian parisuhde alkoi ymmärrettävästi rakoilla.

Kun itse elin yksinhuoltajana Vantaan Koivukylän tornissa ja vastaavasti poistin hiekkalaatikolta huumeruiskuja ja puoliksi syötyjä diapam-liuskoja, mielessäni olivat hyvin samansuuntaiset kysymykset kuin Mathiaksella. Olin eronnut kahdesti vastaavasti kuormittavista suhteista, mutta olin palkkatyössä tutkijana. Palkkani riitti juuri ja juuri HOAS:in halvimpaan perheasuntoon. Talossamme ei asunut ainuttakaan muuta kantasuomalaista perhettä, mutta kymmeniä aasialaisia ja afrikkalaisia (joista osasta tuli elinikäisiä ystäviä). Kävin työpsykologilla puhumassa jaksamisestani ja toimeentuloluukulla kysymässä harkinnanvaraista apua äkillisiin menoihin. Yleensä tukea ei voitu myöntää, sillä elämäntapani oli heidän normiensa mukaan käsittämätön. Nousujohteiseen tutkijanuraani kun kuuluivat säännölliset seminaari- ja konferenssimatkat ympäri maata ja maailmaa, ja jouduin kuljettelemaan lapsia kaukana asuville kavereille ja sukulaisille harva se viikko. Ainoana vaihtoehtona olisi ollut työstä luopuminen ja jääminen rehellisesti yhteiskunnan tuille. Laskeskelin, että kotiin jääminen olisi todella kannattanut  – tai olisin voinut etsiä helpompaa työtä. joka ei olisi vaatinut omistautumista. Mathias Rosenlund kysyykin teoksessaan, kuinka on mahdollista, että meille on luotu järjestelmä, jossa työssäkäynti ei kannata.

Kiinnostavinta on analyysi akateemiseen maailmaan ”kuulumisesta” silloin, kun elämässä on toimeentuloon ja terveyteen liittyviä haasteita. Olen kirjoittajaa vuosikymmenen vanhempi ja muistan omiltakin opiskeluajoiltani tapauksia, joiden opinnot jäivät kesken, mutta yliopistomaailma oli tuolloin asteen inhimillisempi. Uskallan väittää, että useampi perheellinen, yksinhuoltaja tai mielenterveysongelmista kärsivä lopulta valmistui, jopa keskellä 90-luvun syvintä lamaa. Opetus oli joustavampaa ja opettajiin oli helpompaa luoda keskusteluyhteys ongelmatilanteissa. Tukea sai vielä silloin 7 vuodeksi, ja senkin jälkeen oli jouston varaa te-toimiston kautta. Itse kuuntelen näinä päivinä fiksujen mielenterveyden ongelmista tervehtyvien nuorten kanssa, ja moni sanoo, ettei uskalla aloittaa yliopisto-opintoja, sillä he pelkäävät tukien mahdollista takaisinmaksua. Rosenlund muistelee tässä opiskelun aloituksen aikoja 10 vuotta sitten; uskoisin, että tilanne on entisestään kiristynyt sen jälkeen ja tuottaa entistä enemmän pudokkaita. Opetus on heikentynyt ja yhä useampi koulutusohjelma lakkautetaan kansantaloudellisesti ”turhana”.

Rosenlund itse on perheensä ensimmäinen yliopisto-opiskelija, joka sai työväenluokkaisilta vanhemmiltaan erilaisen henkisen perimän. Rahan ja vallan huoneisiin pääsemättömyys ei tässä kertomuksessa kuitenkaan johdu ensisijaisesti työväenluokkaisuudesta, vaan elämäntilanteen aiheuttamasta köyhyydestä. Kenties, jos Mathias ei olisi perustanut perhettä 21-vuotiaana ja olisi jatkanut opintojaan huolettomana sinkkuna, hän ei olisi koskaan kysynyt itseltään näitä kysymyksiä, joita hän kysyy nyt. ”On olemassa erityisiä huoneita, jotka tuntuvat suoltavan rahaa melkein automaattisesti, mutta minulla ei ole niihin asiaa”, hän toteaa.

Minulla olisi raakoja ratkaisuja tarjottavana lapsiperheille, jotka kamppailevat köyhyyden kanssa. Rosenlund kysyy tässä, voiko lasta päästää elokuviin, jos tilillä on vain 20 euroa. Hyväsydämiset, keskiluokkaiset vanhemmat tekevät niin, sillä pelkäävät lastensa syrjäytymistä. Itse olen ollut superkiltti ja ostanut kaikenlaista turhaa varastaen laskuista, jotka ovat sitten siirtyneet ulosottoon. Tunnen pientuloisia vanhempia, jotka ovat selättäneet köyhyyttään edes vähän kieltämällä lapsilta lähestulkoon kaiken kuluttamisen. Tunnen sankareita, jotka pyöräilevät kaupungin toiselle laidalle ostamaan LIDL:istä kymmenen centtiä halvempia maitopurkkeja kuin lähikaupasta ja myös niitä, joilla riittää pokaa viedä lapsi syntymäpäiväkutsuille ilman lahjaa. Tunnen myös perheitä, jotka eivät koskaan käy missään kotikaupunkinsa ulkopuolella. Tunnen läpikotaisin maailmankuvan, jossa elämän ainoat koordinaatit keskittyvät KELA:n, sossun ja te-toimiston pyhään kolminaisuuteen, ja jossa lapsia kasvatetaan elämään etuuksien varassa, sillä parempaa tulevaisuutta ei ole näkyvissä horisontissa. Koska työväenluokkaiset työt vähenevät, uusi työväenluokka on jo valmiiksi syrjäytettyä. Rosenlund kirjoittaa akateemisesta köyhyydestä, joka sekin voi luisua ainakin rahallisesti vastaaville urille. Kaikki köyhät päätyvät syömään samoja 19 centin makaroneja, sillä spelttipasta on kymmenen kertaa kalliimpaa.

Teoksen kirjoittaminen on vaatinut kirjoittajaltaan suurta rohkeutta, mutta myös armollisuutta ja anteeksiantoa itselle ja muille. Oikeastaan teksti ei tunnu kolmikymppisen kirjoittamalta, vaan vanhan sielun, joka on jo nähnyt koko inhimillisyyden kirjon ja osaa valmistautua mihin tahansa johtuen syvästä elämänkokemuksestaan. Itsekin olen yrittänyt kirjoittaa omaa köyhyyskertomustani siitä asti, kun muutin Koivukylän torniin, mutta en ole koskaan kyennyt saattamaan sitä loppuun. Se ei johdu sanojen puutteesta, vaan fyysisestä pahoinvoinnista – tämäntyyppinen köyhyyden kierre kun on etova asia. Siksi ihailen Mathias Rosenlundia miehenä, joka on kirjoittanut itsensä kirjailijoiden luokkaan, ”niiden luokkaan, jotka todistavat kertomuksillaan”.

 

 

 

Mainokset

2 kommenttia artikkeliin ”Huumeruiskut hiekkalaatikolla

  1. Nousen nyt seisomaan ja taputan kirjoituksellesi. Pitkään ja hartaasti. Encore.

    Tämä vaikuttaa olevan teos, joka pitäisi määrätä pakolliseksi luettavaksi poliitikoille. Aiemmin olen jo määrännyt heille juurikin mainitsemasi Alakosken Köyhän lokakuun. On todellisuuksia ja toisia todellisuuksia. Niin kauan kuin ne ovat täysin erillään toisistaan ilman edes minkäänlaista vuoropuhelusiltaa pahoinvointi lisääntyy ja saa aikaan pahaa jälkeä.

    Kiitän erityisesti sinun rohkeuttasi tuoda mukaan myös omat kokemuksesi. Kiitos.

  2. Kiitos sinulle Omppu lukemisesta! Kyllä ne Britannian lapsiköyhyyden luvutkin herättävät huolta. Siellä tosin on enemmän aktivismia, jopa tasolla ”raising hell”. Täällä ollaan aika kuutamolla, ja tämäkin blogitekstini on suurimmalle osalle omista kavereistani täysin vieras todellisuus, jopa niille, jotka vierailivat aikoinaan luonani Koivukylässä :).

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s