Tunturilta kuolemanlaaksoon

Tunturi IslantiIslantilainen Frida Á Sigurdardóttir (1940-2010) voitti Pohjoismaisen kirjallisuuspalkinnon teoksellaan Kun yö kuluu (Gummerus, 1992, suom. Juha Peura), ja siksi teos löytyy myös suomen kielellä. Omassa hyllyssäni se on venynyt ainakin vuosikymmenen lukemattomana ja lähtee tänään uuteen kotiin.

Teoksessa on hyvin matrilineaarinen suku, joka on kotoisin jostain Länsivuonoilta, mutta kaikki ovat siirtyneet pääkaupunkiseudulle maaseudun kurjistuessa ja tyhjentyessä. Kertoja on keski-ikäinen entinen kirjailijanalku, nykyinen mainosnainen Nína, joka saattohoitaa tajutonta äitiään reykjavíkiläisessä sairaalassa. Äidin vuoteen vierellä käy hyvästejään heittämässä myös muuta sukua ja ystäviä, myös laitapuolen kulkijoita, joita tällä oli tapana pelastaa kuivaan ja lämpimään avokätisesti. Nína on nuorempana antanut piutpaut kansantaruille, mytologialle ja luonnonuskolle, mutta äidin sängyn reunalla vanhat muistot toisenlaisesta tiedosta ja muistista aktivoituvat. Hän käy päänsisäistä kamppailua sukunsa naisten eriävien todellisuuksien välillä, kadottaen välillä otteen omaan nykyisyyteensä.

Teoksen idea on kiinnostava, mutta Sigurdardóttirin kirjoitustyyli on sekava. 80-lukulainen elliptinen postmodernistinen tyyli on takuulla aikanaan hurmannut, mutta tänä päivänä tuntuu hieman tekotaiteelliselta. Vaikka teoksen lopussa tarjotaan sukutaulu naisten sukulaisuussuhteiden ymmärtämiseksi, se ei paljoa lämmitä viittaussuhteiden kaaoksessa. Suvun alkuäiti on Sunneva-niminen nainen, jonka muinaista shaalia kierrätetään naiselta toiselle. Kertoja-Nína on viidennen polven vesa, jolla on seitsemän sisarusta, joista viisi on elossa. Kuoleva äiti-Thordís on kokenut suurimman elintasohypyn siirtyessään avotulen ääreltä mikroaaltouuniaikaan. Nína ja sisarukset ovat kaupunkilaisia ammattilaisia, mutta vanhemmat sisarukset ovat Nínalle kateellisia tämän saamasta paremmasta koulutuksesta ja boheemista elämäntyylistä, johon kuuluu runsas matkustelu ja avioeron jälkeinen miesten kierrätys. Sisarusten mukaan Nína on hylännyt suvun perinnön ja maalaiset juuret. Eritoten he pelkäävät, että uhmakas nainen tulee kirjoittamaan heidän arvokkaista legendoistaan dekadentin ”tanskalaisen romaanin.”

Nínan elämän senhetkinen suurin vääntö on Marta-siskon kanssa, joka on vankka sosialisti. Marta syyttää sisartaan siitä, ettei tämä koskaan ymmärtänyt äitiä, joka joutui vanhoilla päivillään elättämään itseään siivoojana ja sisäkkönä. Marta kokee itse olevansa uskollinen suvun työväenluokkaisille juurille ja näin surijana korkeammalla tasolla. Martan työväenliikkeessä siskot ja veljet ovat samanarvoisia, kun taas Nináa syytetään sotaisasta, katkerasta feminismistä. Mutta Niná on yrittänyt parhaansa käydä sukkaa kutovien ”kohdunpalvojien” kokouksissa, joissa hänen Armanin housupukuaan katsottiin syrjäkarein, eikä pääse näihin piireihin mukaan, koska on liian trendikäs ja liian kaupallisella alalla. Sisarusten välinen riita äidin kuolinvuoteella lopulta tiivistyy kysymykseen arvokkaasta saalista: Martan mielestä hänen kuuluisi olla saalin kantaja, vaikka äiti on viimeisillä voimillaan ojentanut sen Nínalle, joka ei sitä tarpeeksi arvosta.

Teoksen avainkertomus sijoittuu Nínan nuoruuteen ja retkeen suvun synnyinsijoille. Veljensä ja poikaystävänsä seurassa hän näki ensimmäisen ja ainoan kerran mystisiä näkyjä konjakkihumalassa tunturin rinteellä, ja siitä mielenmaisemasta hän ammentaa aineksia surutyöhön. Erityisesti rivien välissä tuoksuvat huumaavat tunturiyrtit, joiden keräämisessä vanhemmat polvet ovat ammattilaisia. Teos tiivistää n. 200 sivuun yli sadan vuoden sukuhistorian ja maan nousun kehitysmaasta hyvinvoinnin huippumaaksi ja on tunnelmiltaan aistivoimaisen intensiivinen. En suosittelisi tätä sisäänheitoksi islantilaiseen kirjallisuuteen, mutta sitä enemmän tunteville ja maassa reissanneille teos avautuu varmasti paremmin.

Tästä seuraava ”issikkarastini” onkin sitten Laxnessin Salka Valka, jossa olen jo riemullisesti puolessavälissä, mutta joka järeänä klassikkona ei ole luettavissa bussimatkoilla tai unta odotellessa. Laxnessin henki tuntuu kyllä vahvasti tämän päivän kirjallisuudessakin, ja mielestäni juuri enemmän naisten kuin miesten kirjoittamassa (miesten kirjoissa on ollut enemmän irtiottoa kansantaruista ja mytologioista, vrt. esim. Hallgrímur Helgason: 101 Reykjavik). Ja mikäs siinä, takuulla islantilainen mytologia on aihe, joka ei koskaan tyhjennä itseään.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s