Elämän paska on huono tatska

SAM_2398Minulla oli tänään pari tuntia tapettavana pakkaspäivänä eri roudauksien välillä, joten jalkauduin ensi kertaa Nekalan kirjastoon ja luin siellä kaunokirjallisen teoksen. Kyseessä oli ensivisiittini ko. kulttuurilaitokseen ja visiitin perimmäinen tarkoitus oli saada selville, onko heillä kierrätyshyllyä, jonne dumpata teoksia nyt ja tulevaisuudessa. Oli. Huokaus ja helpotus. Nauttikaa myös kaakeliuunikirjaston ainutlaatuisista tunnelmista. Ko. kirjasto sijaitsee 50-lukulaisen koulun alakerrassa ja siellä on parhaan mukaan yritetty vaalia ajan henkeä. Fiftarimeininki on muutenkin kevään teemani, joten siitä kaikki ilo irti!

Valitsin pitkäksi taukolukemiseksi Anna Gavaldan teoksen Lempi ei ole leikin asia (Gummerus, Helsinki 2013, suom. Lotta Toivanen). Gavaldan tuotannosta olen lukenut lähes kaiken suomennetun ja ihastuin erityisesti alkuvaiheen höyhenenkeveisiin ihmissuhdepohdintoihin, tyyliin Viiniä keittiössä. Koin vapautusta siksi, että huomasin, että niinkin banaalien keskiluokkaisten heteroiden erokipuilujen äärelle voi rakentaa suht älykästä keskustelua. Gavalda on ollut minulle rakkaampi ranskalainen nykykirjailija kuin Katherine Pancol, jonka hahmoihin samastuminen on ollut voimakkaampaa. Olen todella pitänyt Gavaldan tyylikkään lakonisesta kirjoitustyylistä ja omanlaisestaan minimalismista. Pancolin seurassa matkustan minuuteni syvyyksiin ja Gavaldan kanssa tyyppien kanssa, joita en tiennyt ennen olevan olemassa. Molemmat hyviä ja rakkaita. Kummallakin selvästi eri motiivit.

lempi_ei_ole_leikin_asia-gavalda_anna-25573791-1402779097-frntlLempi ei ole leikin asia ei edes ollut parin tunnin läpihuutoviihdekirja, eikä arvioni siitä saavuta sitä pohdinnan tasoa, jonka haluaisin saavuttaa oudosta, genrerajoja rikkovasta romaanista. Teos on kirjoitettu nykynuorten puhekielellä ja siinä tavoitellaan fiksun, mutta huonosta itsetunnosta kärsivän koulupudokkaan perspektiiviä.

Tapasin sivujen välissä Billien ja Franckin, erittäin epätodennäköisen pariskunnan (julkihomon ja työväenluokkaisen pissiksen), josta toinen oli loukkaantunut patikointiretkellä vuorilla. Billyn yrittäessä puhaltaa elämää Franckin sieluun ja nukkuvaan penikseen hän käy läpi noin viiden-kymmenen vuoden omituisen ystävyyden historiaa. Takana on hylkäämiskokemuksia, lapsiin kohdistuvaa väkivaltaa, asumista asuntovaunuissa alueella, jolla piti osoittaa porvarillisuuttaan, koulukiusaamista, psyykkisiä ongelmia ja kaapista ulos tulon tuskaa.

Billie on tyyppi, jonka kaikki odottivat päätyvän viiden aviottoman lapsen narkkiäidiksi, mutta hän lopulta rikkoi luokka- ja menestysrajan ja päätyy kiireiseksi yrittäjäksi. Billiellä ei silti ole helppoa, ja vielä vähemmän helppoa on Franckilla, jonka fasistisen isän väkivalta on lyönyt syvemmän jäljen häneen kuin Billien äitipuolen arkiset läpsäykset tähän. Billie oppii huomaamaan, ettei kaikki elämän kärsimys liity köyhyyteen ja puutteeseen, vaan ns. hyvissäkin perheissä käydään tukevien seinien sisällä läpi samanlaisia kärsimysnäytelmiä kuin asuntovaunupuistossa.

Kaiken tämän Gavalda onnistuu tiivistämään draamalliseen formaattiin, joka rakentuu Alfred de Musetin näytelmän harjoitusten ympärille – kokemus, joka sai Billien ensi kertaa elämässä tajuamaan kykevänsä johonkin. Billie ja Franck onnistuvat dialogissaan niin huikeasti, että heitä pyydetään esittämään se muillekin koululuokille, mutta Billie ei halua pilata ainutta hyvää muistoaan koulusta. Oikeastaan teos kertookin pitkälti oma-arvontunnosta ja itsensä kunnioittamisesta – siitä, kuinka ovimattona olemisesta voi irtisanoutua tietoisten, mutta kipeiden vaiheiden kautta. Billyn herääminen tiivistyy mm. seuraavaan havaintoon: ”Koko elämäni kaikki se paska on kuin pilalle mennyt tatuointi: jos ei irrota koko kättä, sitä kantaa mukanaan, kunnes madot sen syövät.” 

Pidin kirjasta hervottomasti alkuosan käynnistysvaikeuksien jälkeen. Kielellisesti teos ei ole helppo, mutta käännöksen haasteet on selätetty hienosti. Parasta siinä oli yhteiskunnallinen analyysi, joka on tehty ilkikurisen humoristisesti, mutta samalla vakuuttavasti. Tässä näytetään, ei selitetä. Nuorten elämä yhdessä ja erikseen muodostuu erikoisiksi ”tuotantokausiksi”, joita Gavalda taidokkaasti tiivistää, zoomaa ja pikakelaa. Teos saattaa yllättää Gavalda-fanit erilaisella otteella – se ei ehkä ole samantyyppistä lohtukirjallisuutta kuin aiemmat teokset, mutta juuri siksi se kannattaa lukea.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s