Osta lemmenomena!

haransilmaVoitin kilpailusta Timo Sandbergin 1920-luvun Lahteen sijoittuvan uutuusdekkarin Häränsilmä (Karisto, 2015), ja lähestyin tekstiä avoimin mielin, vaikka pikkuhiljaa nämä välisuomalaisiin kaupunkeihin sijoittuvat nostalgiapläjäykset alkavat väsyttää. Olennaista kiinnostuksen heräämisessä oli 1920-luku, eli Sandbergin dekkareita on kehuttu myös historiallisina romaaneina. Teossarjan ensimmäinen osa, Mustamäki, voitti Vuoden johtolanka-palkinnon vuonna 2014, ja erityistä huomiota palkintoraati keskitti psykologiseen syvyyteen ja lapsinäkökulman tarkkuuteen.

Häränsilmän poliisisankari on etsiväkonstaapeli Otso Kekki, joka on päässyt etenemään urallaan, vaikka tulee vasemmistolaisesta perheestä. Kekki on jo keski-ikää lähenevä poikamies, joka on niin omistautunut työlleen, että hänelle riittää kevyempi kyläilysuhde ilman vastuuta. Töissään hän on oppinut luovimaan poliittisten jännitteiden välillä, ja yllätyksekseen hänet pestataan ratkomaan erään porvarismielisen kollegan murhaa. Kansalaissodan jälkeinen ilmapiiri Lahdessa on edelleen täynnä epäluottamusta, eikä työväenluokasta ponnistaneen poliisin asema ole ”omienkaan” parissa aina mukava. Köyhä kansa vihaa edelleen syvästi lahtareita, ja monissa perheissä on kipeitä muistoja vankileireiltä.

Poliisimurhan ratkaisu ei lopulta kiinnostanut minua teoksessa paljoa, vaan luin teosta todellakin historiallisena romaanina nauttien ajan hengen tarkasta kuvauksista ja arkisista oivalluksista. Sandberg kuvaa Reunanpalstan asuinalueen arkea eri-ikäisten avainhenkilöiden näkökulmasta. Kekin venäläisen naisystävä Veran naapurustoon mahtuu monenmoista kohtaloa, mutta kaikkia yhdistää taistelu syöpäläisiä vastaan. Kekkiä itseään alkavat Veran sängyn luteet häiritä niin, että puuhaa rakastetulleen uuden terässängyn paikalliselta tehtaalta. Hankinta herättää naapurustossa hupia ja närkästystä, sillä monien mielestä venäläisillä ei ole muuhun aikaakaan kuin makoiluun. Teos alkaa syyhyttävissä merkeissä ja syöpäläisasiaan palataan läpi tarinan. Kauheimpia ovat tässä vieraat, jotka avoimesti nyppivät saivareitaan kyläpaikan lattialle.

Otson ja Veran rakkaustarina on kiinnostavan omituinen – siinä kohtaavat kaksi jo elämää nähnyttä, omapäistä tapausta, joille oma tila on ensisijaisen tärkeää. Veran sopeutumisvaikeudet tuntuvat aidoilta, vaikka hän saakin naapurin nuorilta hyväksyntää. Veran kautta teoksessa avautuu kiertävien sirkusten eksoottinen maailma, onhan hänkin päätynyt Suomeen sirkusjunassa. Vera on salamyhkäinen hahmo, jonka kirjailija jättää luultavasti tarkoituksella ”avoimeksi kirjaksi”, jotta lukijan mielenkiinto säilyisi seuraavaan osaan. Jos monikulttuuristen suhteiden arki on nykyäänkin usein haasteellista, tässä haasteet alkavat jo yhteisen kielen vähyydestä. Vahvoja tunteita on molemmin puolin, mutta samalla he ovat muukalaisia toisilleen.

Minua kiehtoivat eniten sirkuksen ja torielämän kuvaukset – tässä maistetaan mm. ensi kertaa ”lemmenomenaa”, jota kansa ei osaa syödä sotkematta ja jonka maku tuntuu monista käsittämättömältä. ”Tomatou” on sen virallinen nimi, mutta sillä se ei mene kaupaksi. Lahden läheisyys itärajaa ja sen karjalaisten ja emigranttien läsnäolo kaupunkikuvassa antavat tarinalle myös kosmopoliittia twistiä. Toisena suurhankkeena on radiomastojen rakennus saksalaisella johdolla ja suomalaisen luterilaisuuden aiheuttama kulttuurishokki: saksalaiset pomot ovat menettää hermonsa, kun poliisi tulee kuulustelemaan heitä sabattirauhan rikkomisesta.

Hurjimmat väännöt käydään kieltolain noudattamisesta, mihin rikosvyyhtikin keskittyy. Kirjan nimi liittyy metsälampeen, jonka rannalla päivystää paikallinen humu-ukkojen leiri ja jonne muuten kiltit perheenisätkin pahoina päivinään eksyvät. Viinan kirot syvenevät aikana, jolloin tarjolla on vain kotipolttoista pirtua. Viinaa myydään kanistereittain, ja sitä piilotellaan omituisiin paikkoihin, esim. pianoiden sisälle. Minusta tässä oli hyvää muistutusta kieltolakimentaliteetin konkreettisista seurauksista kansaan, joka ei kuitenkaan osaisi olla juomatta. Tavallaan tässä käydyn keskustelun voisi siirtää kokonaisena nykypäivään, eli kysyä kuuluu, mitä tapahtuu, kun alkoholin valmistus ja myynti siirtyy kokonaan lain ulkopuolelle, ja kun sen nauttiminen tapahtuu vielä epäsosiaalisimmissa oloissa kuin nykyään.

Kaiken kaikkiaan teoksessa oli roppakaupalla realismia ja iso kauhallinen romantiikkaakin. Jos Mustamäessä yhteisöä seurattiin lasten silmin, Häränsilmässä on valppaita nuoria kertojia, kuten Eliisa, joka käy lukemassa ääneen F.E.Sillanpäätä naapurin sodassa kasvonsa menettäneelle miehelle. Eliisan veli Ismo riiustelee salaa tehtaanjohtajan tytärtä Siljaa, joka puolestaan karkaa iltaisin ”väärälle puolelle” työväenyhdistyksen tansseihin. Tässä eletään arkea, jossa miltei jokainen arkinen teko on jollain tasolla poliittisesti koodattua, ja luokkarajojen ylitys voi olla jopa hengenvaarallista. Nuoret tekevät myös tarkkoja havaintoja vanhemmistaan ja heidän ikäluokastaan, jopa heidän seksielämästään, joka luonnollisesti on ällöä.

Uskon teoksen palvelevan monenlaisia lukijoita; tyylillisesti löysin tästä yhtymäkohtia Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjaan. Nais-ja lapsinäkökulmat ovat tässä dekkariksi vahvoja, samoin sosiaalinen historia. Ra’an väkivallan puutteesta annan extrapisteitä, mutta dekkarin juonelta olisin odottanut enemmän ”kierroksia”. Tulen lukemaan Mustamäen ymmärtääkseni sarjaa syvemmin ja odotan jo seuraavaa osaa.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s