Nostalgiaretki Devoniin

Neiti Marple viimeinenAgatha Christien dekkarit kuuluivat vakilukemistooni 11-12-vuotiaana, enkä ole niiden maailmoihin palannut sen jälkeen kuin ehkä satunnaisen tv-katselun muodossa. Siksi oli hauska kokeilla, miltä Neiti Marplen viimeinen juttu (WSOY 1977, suom. Anna-Liisa Laine, engl. Sleeping Murder) tuntuu kolmekymmentä vuotta myöhemmin, kun mittarissa on kymmeniä ellei satoja dekkareita, joiden maailma on kyynistynyt ja raaistunut. Kysymykseni kuuluukin: voinko näin paatuneena lukijana palata tietynlaiseen viattomuuden aikaan, jota Christien dekkarit minulle edustavat?

Teos tuskin referaattia kaipaa; uskon, että kaikki kynnelle kykenevät ovat joko lukeneet teoksen tai nähneet sen tv:stä. Teoksessa eletään 1930-luvun loppua, aikaa, jolloin Elizabeth oli nuori prinsessa ja jolloin siirtomaapolitiikka alkoi tuntua tunkkaiselta ainakin tiedostavissa piireissä. Intia on tarinan alkupiste, jonne nuori Helen Halliday matkustaa mennäkseen naimisiin tuntemansa teefarmarin kanssa. Huikentelevainen Helen ei kuitenkaan vakuutu avio-onnesta, peruu kihlauksensa ja ehtii saada kaksi ihailijaa, toisen meno- ja toisen paluumatkalla valtamerilaivassa. Christie kuvaakin hienosti tuon ajan avioliittomarkkinoita ja nuorten naisten seikkailunhalua: aviomiehen metsästys kaukaisesta siirtomaasta on ollut 1900-luvun alkupuolella monien eteenpäinpyrkivien neitien harrastus.

Dillmouthin uneliaaseen merenrantakylään saapuu parikymmentä vuotta Helenin katoamisen jälkeen nuori rouva Gwenda Reed, kaukaa Uudesta Seelannista. Gwenda muistaa varhaisesta lapsuudestaan vain utuisia häivähdyksiä, mutta oudolla tavalla hän on osannut intuitiivisesti valita oikean kylän ja oikean talon tulevaksi asuinpaikakseen. Tuon ajan henkeen Gwendan mies Giles on lähettänyt vaimonsa valitsemaan uutta kotitaloa emämaasta, kun tällä itsellä on vielä liikeasioita hoidettavanaan siirtomaassa. Gwenda on elänyt pienenä Intiassa, lapsena hetken Englannissa ja vanhempiensa kuoltua tädin luona Uudessa Seelannissa. Tämän tyyppinen transnationaali liikkuvuus onkin tyypillistä tuon ajan brittiläisessä kirjallisuudessa. Gwendan meiningistä tulee mieleen myös klassikkokirja Frances Hodgson Burnettin Salainen puutarha, jossa orvoksi jäänyt tyttö palaa Intiasta pelottavaan perintötaloon.

Minusta teos on varsin hurmaava, enkä muistanut sen juonesta paljoa, joten lukukerta oli kuin ensimmäinen. Jännitys tiivistyy sopivasti loppua kohti, tosin tässäkin keskityin enemmän paikalliseen tunnelmaan kuin itse rikoksiin. Luulin, että Dillmouth olisi oikea paikkakunta Devonissa, mutta tänään viisastuin siitäkin, että se oli Christien keksimä fiktionaalinen paikka monelle Miss Marple-tarinalle. Dillmouth tuntuu poikkeuksellisen takapajuiselta ja konservatiiviselta tuppukylältä, jossa jokaisen talon asukkaisto muistetaan 50 vuoden säteellä. Alueella on jo tuossa vaiheessa alkeellista turismia, jota pyörittää lipevän opportunistinen J.J. Allflick kansaa ärsyttävine narsissinkeltaisine busseineen. Dillmouthiin ei toivottaisi kuin vakavamielisiä Miss Marplen kaltaisia vieraita asumaan hiljaisissa pensionaateissa.

Parasta kirjassa oli lapsuuden muistojen aktivoitumisen kuvaaminen, jolloin Gwenda ymmärrettävistä syistä pelkää menettävänsä järkensä. Christie on taidokas kuvaamaan varhaislapsuuden kokemusten vaikutusta aikuisiässä, erityisesti sitä ihmettä, kun ihminen yhtäkkiä muistaa alas painettuja asioita pilkuntarkasti.

Voin tämän positiivisen paluukokemuksen jälkeen harkita ainakin kaikkien aikojen Christie-suosikkini, Idän pikajunan arvoituksen, hankkimista käsiini. Jostain syystä lapsena pidin juuri enemmän Poirot’sta kuin Marplesta etsivähahmona.

Olen matkaillut Britanniassa melko laajalti, mutta Devon ja Cornwall ovat minulle tuntemattomia seutuja. Devonin kreivikunnan nykymeininkiä on tullut äskettäin seurattua erittäin oudon tositeeveesarjan kautta. Yle Areenalla pyörii brittisarja Seksitautien klinikalla, joista osa on filmattu Exeterin kaupungissa ja sen lähiseuduilla Devonissa. Devonin maaseudun sukupuolitautihaasteet tulivat sarjan kautta esille varsin kattavalla tavalla. Paikalliset sairaanhoitajat tekevät mm. yllätyshyökkäyksiä nuorten viljelijöiden bileisiin, joissa vaimonetsintämeininki tuntui railakkaammalta kuin Maajussille morsian-sarjassa. Toisaalta nuorten viljelijämiesten ujous ja tietämättömyys taudeista tuntui aidolta, ja erilaisten nuorten maailmat sielläkin saattavat olla valovuosien päässä toisistaan. Tv-sarjaa suosittelen vain ronskin huumorintajun omaaville – se on sen verran tiukkaa tavaraa, etten usko sille tulevan suomalaista vastinetta lähiaikoina. Miss Marplen ystävät eivät ehkä tuon sarjan lähikuvista nauti.

 

Advertisements

2 kommenttia artikkeliin ”Nostalgiaretki Devoniin

  1. Blogissasi on aina ilo vierailla! Miten osaatkin yhdistää neiti Marplen ja räväkän kuuloisen tosi-tv-sarjan näin hersyvästi!

    Kyseinen Christien kirja on lukematta. Nuorena välttelin sitä, koska en halunnut neiti Marplen kuolevan, enkä tiedä käykö niin. Tuo kannen kuvakin hirvitti. Idän pikajuna kestää toisenkin lukukerran, sen olen kuitenkin kokeillut.

  2. Kiitos Elina kommentistasi! Mulla on kirjoihin joku outo maantieteellinen fiksaatio, ja lähestyn niitä usein turistin näkökulmasta, kun juuri nyt ei ole varaa matkustaa. Sen voin paljastaa, ettei Marple kuole. Hän taitaa jäädä eläkkeelle. Itse olen jo sitä ikäluokkaa, että kohta kaikenmoiset kirjalliset teemamatkat alkavat kiinnostaa :).

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s