Solsidanin nurjempi puoli

ajojahti

Palasin viikonloppuna Liza Marklundin tuotantoon pitkän tauon jälkeen. Aiemmin olen lukenut ehkä kaksi Annika Bengtzon-dekkaria ja ”tositarinaan” perustuneet Uhatut (1995/2002) ja Turvapaikan (2004). Erityisesti ”tositarinoista” suuhun jäi ilkeä piilorasistinen jälkimaku, mutta Bengtzon-sarjaan olen suhtautunut positiivisesti, kelpona laatuviihteenä, jossa on myös vakavampi puoli.

Ajojahti (Otava 2013, suom. Kari Koski) on Bengtzon-sarjan kymmenes teos ja myös suomalaisessa nykytilanteessa poliittisesti puhutteleva sellainen. Siinä perehdytään mm. kristillisdemokraattien uuskonservatiiviseen maailmankuvaan, jossa mieselättäjyys ja vaimon pitkä kotiäitiys alkavat olla normeja. Kaiken kukkuraksi uskovainen poliitikkoperhe asuu tässä ”Saltiksessa” eli Solsidan-sarjan kotikylässä – ilmeisesti tämä on ollut Marklundilta tietoinen valinta, jatkumona elitistisen rikkaidenrannan parodiointiin.

Solsidan-fanille tämä oli tietysti mieluinen tarinan sijoitus. Tosin tässä romaanissa ei ole ratkiriemukasta ovesundbergiä, vaan hahmot ovat traagisempia. Poliitikko Torsten Lerberg ja hänen vaimonsa Nora elävät täydellistä kulissiavioliittoa, jossa vaimo keräilee naapuruston lisäpisteitä kotikutoisilla neuleillaan ja pitkään hautuneilla luomukokkauksillaan. Noraa ei kuitenkaan kukaan kunnolla tunne; hän käy naapuruston mammakerhossa vain miehensä julkisivun ylläpitämiseksi, eikä naisella ole lainkaan varsinaisia ystäviä. Pariskunnan ikäero on lähes 20 vuotta, ja suhteeseen kuuluu ”perheen papin” harjoittama raamatullinen perusalistaminen.

Marklundin maalaama portretti pariskunnasta ja heidän puolueestaan on kieltämättä mustavalkoinen ja äärimmäinen, mutta yritän suhteuttaa sen esimerkiksi tuntemiini suomalaisiin vanhatestamentillisiin Raamatun tulkitsijoihin. Tilanne tuskin näyttää hehkeämmältä lahden tällä puolella. Jos minulle annettaisiin tehtäväksi fundamentalistikristittyjen maailmankuvan fiktionaalinen avaaminen, saisin takuulla aikaiseksi vieläkin yksioikoisempaa kuvausta (tunnustettakoon, että olen yrittänyt, onnistumatta). Aihepiiri on kieltämättä vaativa. Lopputulos on ”vähän liikaa”, mutta silti uskottavaa.

Romaanissa sukelletaan myös rahanpesun synkkään maailmaan, ja ruoditaan perusteellisesti mediatalojen muuttuvaa työnkuvaa. Annika saa työparikseen nuoren harjoittelija Valterin, joka on merkittävän mielipidevaikuttajan poika, kultalusikka suussa syntynyt untuvikko, jolla kuitenkin esiintyy yllättävän teräviä mielipiteitä ja irtiottoja kasvuympäristöstään. Valter onkin sopivan kehityskelpoinen hahmo, johon haluaisin törmätä uudestaan.

Bengtzon-sarjassa keskitytään myös verrattaen paljon Annikan yksityiselämään, ja tässä keskiössä on uusperheen dramaattinen arki. Annika saa niskaansa uuden miehensä tyttären äidinkaipuusta johtuvan vihamielisyyden, joka on melkein kaameampaa kestää kuin työssä kohdattu väkivalta. Annikan miehet tuntuvat molemmat eksä ja nyksä todella pedanteilta ja kontrollifriikeiltä puurtajilta, uudenkin miehen kanssa arkista ruokapöytää katetaan kuin Iisakin kirkkoa rakennettiin. Thomas-eksästä löytyy tässä uusia, epämiellyttäviä piirteitä, kuten alkavan nettitrollin ura. Eksä aloittaa työpäivänsä lukemalla netistä ilkeitä juoruja Annikasta, ja osallistuu nimimerkillä vihapuhetta pursuaviin keskusteluihin myös hänelle tuntemattomista ihmisistä. Ruotsalaisesta yhteiskunnasta kuitenkin kertoo, että vammautuneelle miehelle on järjestetty suojatyöpaikka valtion virastosta, jossa hän saa trollata rauhassa muiden katseilta piilossa.

Mediamaailman kuvauksena ja myös nettiterrorismin valottajana teos toimiikin hienosti. Marklund antaa uutta pohdittavaa nettietiikasta myös meille bloggaajille. Väkivalta oli poikkeuksellisen raakaa perustuen kansainvälisten rikollisliigojen käyttämiin kidutusmenetelmiin, mutta sillä ei kuitenkaan mässäilty läpi juonta.

Ruotsalaisista tähtidekkaristeista en ole vieläkään tutustunut kaikkiin. Viime aikoina olen tavannut Henning Mankellin klassikkoteoksia, mutta henkilökohtainen suosikkini on edelleen Kiirunan seudusta kirjoittava Åsa Larsson. Paluu Marklundin tuotantoon oli tällä kertaa positiivinen yllätys, ja tämän luvun perusteella voisinkin lukea Bengtzon-sarjaa tästä pari teosta taaksepäin. Ajojahtia suosittelen erityisesti niille, jotka joutuvat kohtaamaan Raamatulla päähän lyöjiä arjessaan harva se päivä. Mitään reseptiä kohtaamisten helpottamiseksi Marklund ei anna, mutta teos voi toimia terapeuttisena purkukanavana, jos rakentavaa palautetta ei voi ko. ihmisille antaa.

Substanssimies ja sählääjä

Aho Väärän kuninkaan päiväKaarle Ahon esikoisromaani Väärän kuninkaan mies (Otava, 2012) on jäänyt minulta huomaamatta, vaikka usein tämän tyyppiset ”isot” teemat bongaankin. Romaani kertoo pankki-ja mediamaailmojen kehityksestä ja myös mittavasti poliittisesta historiasta 60-luvun lopulta aina uudelle vuosituhannelle. Aho (s.1968) on siviiliammatiltaan elokuvatuottaja, mutta tämä ei varsinaisesti näy tekstin tasolla cinemaattisuutena. Kyseessä on tuhti, asiapitoinen läpileikkaus suomalaisen ylemmän keskiluokan ja akateemisesti koulutettujen ”maailman luojien” kasvusta kohti yhteiskunnallista vastuuta – tai vastuuttomuutta.

Niin. Kirjassa on paljon asiaa, joka kiinnostaa varsinkin yhteiskuntatieteilijää. Temaattisesti teos on melkein liian järeä. Lukijan odotukset ovat jo valmiiksi pilvissä, kun tarttuu kirjaan, jossa suunnilleen luvataan ”totuus” kulissien takaa maan eliitin edesottamuksista, hyvä veli-kerhoista, välistävedoista ja kähminnöistä. Ja taitavasti Aho kuvaakin kahden sukupolven opiskelijanuorten haaveita, tavoitteita ja visioita, jotka monella tavalla muistuttavat toisiaan. Taistolaisten ja 90-luvun alun viherpiipertäjien ero ei ole merkittävä, jos ihmisen psyykeä tutkitaan.

Teoksen pääasiallinen kertoja, Jyrki Nyrki, on lievästi alkoholisoitunut, hyllylle jäänyt nelikymppinen taloustoimittaja, joka saa entiseltä opiskelukaveriltaan Mikko ”Nenä” Nenoselta työtarjouksen, josta ei voi kieltäytyä. Jyrkin lapseton avioliitto on finaalissa ja tulevaisuus näyttää muutenkin sumuiselta. ”Nenä” taas on rahakkaassa kehitysjohtajan toimessa maan uusimmalla kaupallisella tv-kanavalla, pallilla, josta on vaikea saada potkuja. Jyrkin uusi tehtävä on tehdä dokumentti maan kuuluisimmasta talousnero Toivo T. Ryynäsestä, mikä nostaisi hänet ylös työttömyyden kurimuksesta. Valitettavasti Ryynänen ehtii kuolla jo juttukeikan ensimetreillä mystisissä oloissa Sveitsin veroparatiisissaan.

Jyrki Nyrki on älyllisesti kunnianhimoinen ”substanssimies” ja ”Nenä” energinen sählääjä, joka onnistuu kietomaan kaverin kuin kaverin narsistiseen hämähäkinverkkoonsa. Jyrki muistelee opiskeluaikojen kuvioita osittain katkerasti, sillä hän oli aikanaan ystävänsä poliittisten kampanjoiden aivot saamatta tunnustustusta ilmaisesta työstään. Jyrkin taipumus märehtiä menneitä on realistista, mutta jokseenkin tunkkaista luettavaa.

Toivo T. Ryynäsen hahmo muistuttaa suurissa osin reaalimaailman Pentti Kouria (1949-2009), tosin Kourilla ei ymmärtääkseni ollut taistolaisliikkeessä mukana. Kenties hahmon luonnissa on sekoitettu Kourin suomalaiskansallista talonpoikaisuutta ja Nalle Wahlroosin poliittisesti sekavaa menneisyyttä. Miehen ulkonäön kuvaus jäyhine suomalais-ugrilaisine kuontaloineen lähenee enemmän Kouria kuin Wahlroosia. Fiktion kirjoittajalla on vapaus tehdä minkälaisia hybridihahmoja sielu sietää, joten en valita siitä. Olisin ehkä kuitenkin pitänyt enemmän ”luodusta” hahmosta, sillä nyt kirjaa lukiessani näin kaikkialla Kourin kasvot.

Nuoruusaikaiset seikkailut ovat tässä raikkaampia kuin miesten keski-ikään liittyvät. Taistolaismuistelmatkin toimivat, varsinkin naisnäkökulmasta kerrottuna. Nuorten idealistien värväytymisestä Moskovan puoluekouluun en tiennytkään, vaikka olen työni puolesta lukenut ison kasan taistolaistutkimusta. Vaikka Jyrkin pääasiallinen tehtävä on tehdä postuumi dokumentti edesmenneestä nerosta, hän päätyy juttukeikoillaan tutustumaan Ryynästä kiinnostavampiin sivuhenkilöihin, jotka mielestäni pelastavat romaanin. Ryynäsen henkilökohtaisessa sihteerissä, nuoruudenrakastetussa ja karjalaisen osakunnan ystävässä, alkoholisoituneessa pienoisjunakeräilijä Ensiossa on kaikissa enemmän ainesta kuin romaanin päähenkilöissä.

Helsingin opiskelijamaailman bileet ja aamuöiset flaneeraukset jatkoilta toisille tuovat teokseen ripauksen romantiikkaa, kun kerronta on pääasiallisesti totisen poliittista. Olisin odottanut fiktionaaliselta tekstiltä enemmän poliittista huumoria. Ehkä kirjan keskeinen ongelma oli tyylilajin valinnassa: nykyaikana poliittisilta romaaneilta kai odotetaan ronskimpaa ironista/parodista otetta. Olin jo jättää tekstin kesken omaperäisen näkökulman puutteen vuoksi, mutta kerronnan sujuvuuden vuoksi taistelin sen loppuun. Lukutapani siis tuntui puhtaan taistolaiselta, jopa dogmaattiselta hampaat irvessä läpimenolta. Loppua kohti draaman kaari kiihtyi hieman, mutta varsinkin keskiosissa oli liikaa jaarittelua.

Teos on saanut verrattaen vähän huomiota muualla blogistaniassa, ja sanomalehtien arviotkaan eivät olleet aikanaan ylistäviä. Minusta tuntuu, että teos olisi saattanut saada enemmän positiivista huomiota, jos se olisi julkaistu vuosikymmen aiemmin – 1990-luvun lopussa ja 2000-luvun alussa maassamme oli sosiaalinen tilaus erityisesti taistolaismuistelmille. 2010-luvulla tuntuu, että tämä sinänsä kiinnostava episodi poliittisessa historiassamme on jo loppuun käsitelty, eikä siitä voi saada puristamallakaan tuoretta ”mehua” irti, eivät ainakaan kirjailijat, jotka jo ikänsä puolesta ovat liian nuoria muistamaan tapahtumia omakohtaisesti. Ehkä olen väärässä, mutta ainakin itse soitin Agit Propin ja KOM-teatterin lauluni puhki n. vuosina 1997-8. Nykyään stallarinostalgia iskee vain vappuisin, jolloin residenssistäni kiirii aina täysillä ”Oppimisen ylistys”. Nostalgiani on täysin fiktiivistä, sillä en ole taistolaiskodista ja olin liikkeen tähtihetkinä imeväinen.

Teoksen nimi oli kiinnostava, ja sitäkin voi tulkita monella tasolla. Jyrki Nyrkille se tarkoitti seksuaalisesti holtitonta aikaa opiskelun ensimmäisinä vuosina, jolloin fyysinen mielihyvä ohitti moraalin. Tavallaan kaikilla romaanin hahmoilla on ollut väärän kuninkaan palvonta-aikoja, tosin kukaan ei ole tainnut löytää uutta sopivaa korvaamaan maahan tallottua idolia. Tasapäisen tasavallan piilorojalismista ja – monarkismista voisikin tehdä tutkivaa journalismia – millainen alamainen on tasavaltalaisuuteen kasvatettu kansalainen, ja millaisia valekuninkaita on tasavallassa?

Romaani sopii taloushistoriasta ja medioiden vallasta kiinnostuneille ”substanssimiehille ja -naisille”. En aivan vakuuttunut teoksesta taideproosan näkökulmasta.

Lihallisen halun lieveilmiöistä

SAM_2448Heinrich Böll-teema jatkuu jo toisella hyllystä löytyneellä teoksella, eli Erään klovnin mietteillä (alk. 1963, suom. Markku Mattila, Otava 2004). Kyseessä on jonkinlainen Länsi-Saksan nuoren valtion välitilinteko, tai kriittinen ajankuva maasta, joka kamppailee uskonnollisuuden ja maallisuuden, konservatismin ja uusien poliittisten radikalismin tuulien välissä.

Klovni on nimeltään Hans Schnier, rikkaan perheen kapinallinen vesa, joka tarkkailee maailmaa perusangstisena. Hänen avovaimonsa Marie on jättänyt hänet ja lähtenyt katolisen pyrkyripoliitikon matkaan. Uusi pariskunta viettää paraikaan lemmenlomaa Roomassa, kaupungissa, jonne Marie ei suostunut viemään agnostista Hansia, koska tämä ei olisi kuitenkaan osannut hengittää ”katolista ilmaa”. Romaani koostuu Hansin muistelmista suhteen eri vaiheista ja kriisikeskusteluista ystävien kanssa. Mies on tuuliajolla, turvautuu välillä pulloon, linnoittautuu asuntoonsa ja rypee suruissaan.

Teos sai aikanaan aikaan myrskyn vesilasissa, johtuen sen avoimesta tavasta kertoa nuorten aikuisten seksisuhteista ja uskonnollisista provokaatioista. Se on Böllin teoksista skandaalinkäryisin, tosin skandaalia on vaikea ymmärtää tämän päivän näkökulmasta. Böll ei pilkkaa niinkään kristinuskoa kuin kristittyjä ja heidän ihmisen luomia turhia raja-aitoja. Katoliset ovat itseriittoisia sisäpiiriläisiä, jotka eivät pahemmin kursu vääräuskoisia piireihinsä. Luterilaisuudessa ei taas ole luontaista vetovoimaa, eikä Hansilla ole varsinkaan intressiä perehtyä ”isiensä uskoon” senkään vertaa kuin katolilaisuuteen. Hansin veli Leo kääntyy katoliseksi ja hakeutuu luostariin pappisseminaariin. Tämä harmittaa klovnia, sillä hän ei enää saa veljeään kiinni edes puhelimitse johtuen luostarin tiukoista aikatauluista.

Klovnin perhepiirissä vallitsee hallittu sekasorto. Hänen vanhempansa elävät kulissiavioliittoa isän pitäessä yllä kallista rakastajatarta, joka saa hiilikaivoksen omistajalta paljon enemmän sponsorointia kuin kumpikaan lapsista. Isä ei hyväksy poikansa kiertelevää elämäntapaa, mutta ei tällä ole auktoriteettiä ohjata poikaa ”kunnon töihinkään”.

Marien hahmo on teoksessa herkullinen, sillä hän on samalla aidosti uskossa ja aidosti boheemi toisinajattelija. Avoliitto klovnin kanssa ei aiheuta hänessä suuria tunnontuskia, mutta hän on huolissaan mahdollisten yhteisten lasten uskonnollisesta kasvatuksesta. Hans joutuu tekemään kumppaninsa kanssa sopimuksen, että syntymättömät lapset kasvatetaan katolisiksi. Moinen kysymys ei tosin merkitse klovnille mitään, mutta hän on valmis vaikka nimellisesti kääntymään katoliseksi rakkauden vuoksi.

Kertomuksen aikana Marie on useamman kerran raskaana ja kaikki raskaudet päätyvät keskenmenoon. Lihallisen halun lieveilmiöt järkyttävät klovnia, sillä hänet on kasvatettu maailmaan, jossa miesten ei kuuluisi tietää paljoa ”naisten asioista”. Marien kanssa hän joutuu tutustumaan gynekologisiin salaisuuksiin lähietäisyydeltä. Keskenmenot ja perhesuunnitteluun liittyvät kysymykset huolestuttavat klovnia paljon enemmän kuin Marieta, joka on suhteen kevytmielisempi osapuoli. Klovni on valmis sitoutumaan Marieen loppuelämäkseen, mutta Marie ei ole häneen. Katolisen maailmankuvan moraaliset porsaanreiät ja erityisesti aviollisen elämän poikkeusjärjestelyt eivät lakkaa askarruttamasta klovnia.

Teoksessa reissataan ympäri Saksaa, majoitutaan suttuisissa hotelleissa, joissa pariskunnan aviosäätyyn joskus puututaan, mutta yleensä ei. Pariskunnan kotikaupunki Bonn tuntuu molemmista eläkeläisten kaupunkina, mutta he eivät onnistu katkaisemaan täysin napanuoraa porvarillisiin vanhempiinsa.

Klovin katse kohdistuu myös maailmanpolitiikkaan ja vieraisiin kulttuureihin. Hänen suhtautumisensa poliittisiin suuntauksiin on anarkistinen, ja hän nauraa sekä moraalista ylemmyyttä tunteville kristillisdemokraateille että kommunisteille, joilla on kiire mitata ihmisen minimitoimeentuloa vertaamalla eri alusvaatemateriaalien kulumista toisiinsa. Hänellä on myös näkemys Pohjoismaiden yhteiskuntajärjestelmistä ja edistyneestä esteettisestä tajusta. Suomalaisistakin on vankka näkemys: ”Suomalaiset ovat varmasti niin ovelia, että he sopeuttavat kirjojensa suojapäällykset tuoleihin, nojatuoleihin, laseihin ja maljakoihin.”

Böll oli aikanaan hämmentynyt teoksen saamasta paskamyrskystä, varsinkin kun hän ei itse kokenut teosta edistyneenä poliittisena kommentäärinä, vaan yksinkertaisena rakkausromaanina, jonka takana piili kreikkalainen Theseuksen ja Ariadnen myytti. Hän käsittelee siis katolista kirkkoa jonkinlaisena loputtomana labyrinttina, josta ulos pääseminen on vaikeaa niillekin, jotka ovat vain välillisesti tekemisissä kirkon kanssa, kuten avioliiton kautta. Kuitenkin pohjimmiltaan romaani kertoo nuorista ja nuoren lemmen herkästä tuskasta. Tämä synkän humoristinen teos puhuttelee varmasti monenlaisia lukijoita, mutta erityisesti esiintyvien taiteiden faneja.

Syvä sukellus lupiinimereen

kymnmenen_eilistaEsikoiskirjailija Maret Meren psykologinen trilleri Kymmenen eilistä (Marketiimi, 2015) saapui luokseni arvostelukappaleena, ja saa kunnian olla uuden kotini ensimmäinen kirjapaketti. Joskus pelkään olevani postinkantajien epäsuosiossa painavine lähetykseni, mutta onneksi toimitusten tahti on hidastunut lopetettuani kirjojen tilaamisen Amazonista.

Teoksen kansikuva virittää tunnelmaan: siitä välittyy järkkynyt mieli ja muistin kerroksellisuus. Kannen kömpelö fonttivalinta ja muu kikkailu harmittavat, kun itse kuvassa on paljon potentiaalia. Marketiimi on tuore pienkustantaja maamme kirjamarkkinoilla, jonka tuotanto vaikuttaa sisällöllisesti monipuoliselta. Kirjat saattaisivat myydä vielä paremmin, jos teosten ulkoasut olisivat suurten kaupallisten kustantajien tasoa.

Päähenkilö, nelikymppinen Miia Mäkimaa palaa juurilleen psykiatrin pyynnöstä. Hän on saanut lähetteen hoitoon työpaikaltaan ja on pitkällä sairaslomalla. Miian vanhemmat ovat kuolleet mystisesti jo naisen opiskeluaikoina ja talo on ollut parisenkymmentä vuotta tyhjillään. Jo ajatuksena paluu takaisin suvun hyljätylle ”pääkallopaikalle” tuntuu karmivalta, jos paikka on jätetty noin pitkäksi aikaa hunningolle – kauhun luomiseen ei olisi välttämättä tarvittu edes psykiatrista diagnoosia.

Paikkakunta, jonne Miia palaa, on fiktiivinen Nopola, joka ehkä sijoittuu jonnekin Pohjanmaalle. Paikkakunnan anonyymiksi jättö on tyylikäs valinta, koska tämäntyyppinen teksti ei tarvitse intopinkeän turistioppaan ääntä. Maalaisromantiikkaa ei viljellä lainkaan eikä pohdita yhteiskuntakriittisesti maaseudun tulevaisuutta – sekin virkistävää, sillä olen lukenut kymmeniä samaan genreen kuuluvia paluumuuttokuvauksia. Miialla on liikaa omia ongelmia ottaakseen kantaa kuihtuvien kirkonkylien problematiikkaan.

Teksti on mukaansatempaavaa, lyhyistä aktiivilauseista koostuvaa ”tykitystä”. Kymmenen päivän oudot tapahtumat flashbackeineen riittävät yhden romaanin rakennusaineiksi. Miian yksinäisyys ja tietynlainen sosiaalinen kömpelyys välittyvät mainiosti juuri kielellisen tyylivalinnan kautta. Hän ei ole koskaan Nopolasta lähdettyään varsinaisesti aloittanut aikuiselämäänsä, vaikka onkin menestynyt kaupallisella urallaan Tampereella. Hän osallistuu vain työpaikan sosiaalisiin tapahtumiin, muttei häntä koskaan pyydetä mukaan minnekään. Lapsuuden ja nuoruuden traumat estävät häntä elämään elämäänsä muun kuin kapean työroolin kautta.

Jännitys rakentuu romaanissa varsin pienistä palasista. Miiaa ahdistellaan vanhassa talossa outojen kirjeiden ja kuvalähetysten muodossa, eikä mahdollisia syyllisiä ole montaa. Vanhat miespuoliset lukiokamut löytävät myös Miian, salaperäisen naisen, joka oli muinoin monien päiväunien kohteena tavoittamattomana. Miia kuitenkin tiedostaa mielensä epävakauden eikä pysty antamaan itsestään paljoa kohtaamisissa miesten kanssa.

Lupiini on kukkana teoksen symboliikan ytimessä. Miia palaa nuoruuden kesiin ja ensimmäisiin eroottisiin kokemuksiin sekä mies- että naispuolisten koulukavereiden kanssa. Kukka edustaa hänelle huoletonta vapautta, mutta myös kiellettyjen kokeilujen aiheuttamaa syyllisyyttä verrattuna lapsuudenkodin tukahduttavaan ilmapiiriin. Miian kodin ilottomuus ja isähahmon autoritäärisyys ovat hänen mielensä särkymisen taustalla. Perheessä oli myös ahdasmielistä uskonnollisuutta, jossa omaa ajattelua ei kannustettu. Oikeastaan nainen on potenut suunnatonta syyllisyyttä siitä asti, kun hänen paras ystävänsä jäi auton alle seitsemänvuotiaana leikittyään pallolla, jonka tämä oli hänelle antanut lahjaksi. Perheessä ei ollut tapana käsitellä mitään vaikeita asioita, joten Miian maailmankuva on jäänyt lapsen maagisen ajattelun tasolle. Jos nostaisin teoksesta esiin yhden kattavan teeman, se olisi syyllisyys. Sen käsittely on monisyistä ja uskottavaa.

Homoseksuaalisuutta käsitellään myös laajalti, mutta ei sormella osoittaen. Nuoruudenystävä Helin kaapista ulos tulemiseen liittyy myös manipulointia ja tuhoavaa sosiaalista käytöstä, mutta tätä ei selitetä lesboudella, vaan Helin omalla persoonalla. Helin suvun sekatavarakaupan pito on ehkä teoksen lämminhenkisin ja aistillisin osio. Paluu 70-luvun maaseudun kauppaliikkeiden anarkistiseen omavaltaisuuteen tuntui aidon omakohtaiselta. Pienen lapsen haaveiden täyttymys on tässä lahjaksi saatu posliinikoira, jolle sillekin voi osoittaa hellyyttä muun kohteen puuttuessa.

Teoksessa oli hieman painovirheitä ja jotain epäloogisuutta, mutta samantyyppisiä lapsuksia olen kohdannut isompienkin kustantajien teoksissa. Miian kotiinpaluu tuntuu teknisesti liian helpolta – uskoisin, että kaksikymmentä vuotta tyhjänä ollut talo olisi oikeassa maailmassa paljon huonommassa kunnossa kuin tässä kuvaillaan. Täytyy kuitenkin muistaa, että kyseessä on jännityskertomus, ei talonkorjauksen oppikirja. Meren valitsema syväpsykologinen, yksilökeskeinen tyylilaji antaa anteeksi joitain teknisiä epätarkkuuksia. Oletan, että keskivertolukijan huomio ei edes keskity talon kuntoon, vaan Miian henkiseen selviämiseen.

Kaiken kaikkiaan Kymmenen eilistä on tyylikäs, kypsä ja oivaltava esikoisromaani, joka tekee vaikutuksen varsinkin juonen ja rakenteen tasolla. Tuntuu, että romaania on kirjoitettu taiteen lajeja tarkkaan opiskellen. Trilleriksi teos on minimalistinen, eli kauhu rakentuu vaatimattomista aineksista. Minulle jännityksen määrä oli juuri sopiva, erityisesti arvostin sitä, ettei teoksessa ollut raakaa väkivaltaa. Suosittelen teosta lämpimästi kaikille ihmismielen outouksia ja järkkymisiä opiskeleville ja jään odottamaan kirjailijan seuraavaa teosta.

Rytmimunan anatomia

DopplerKun ihmisellä on stressi ja paniikki, parasta terapiaa ovat luottokirjat ja niiden uudelleenlukeminen. Itse en ole jaksanut viime aikoina kovin eläytyä uuteen, mutta olen äärimmäisessä uupumistilassa silti jaksanut tavata vanhaa. Norjalaisen Erlend Loen tuotanto kuuluu tähän valioliigaan kirjoja, joita voi lukea silloinkin, kun mitään muuta ei jaksa.

Doppler (Johnny Kniga, 2005, suom. Outi Menna) on Supernaiivin jälkeen lempiteokseni Loelta. Se kertoo keski-ikäisestä perheenisästä Dopplerista, jolla on poikkeuksellisen suuri sukuelin ja pieni toleranssi ihmisten tyhmyyksiin. Suurinta ahdistusta Doppler kokee esikaupunkialueen Smart Club-automarketista, josta tämän vaimo kantaa perhepakkauksia Lactacyd-pesunestettä alapäähuuhteluun. Hänen poikansakin on juonessa mukana, ja isä epäileekin pojan älynlahjoja tämän pyytäessä tuohon helvetinkoluun joka fucking viikonloppu ikään kuin parempaa retkikohdetta ei olisi olemassakaan. Perhe-elämä tuntuu miehestä yhtäkkiä vieraalta ja tympeältä, mutta häntä ei houkuttele viina eivätkä vieraat naiset. Hän on vain vieraantunut norjalaisten hyvinvoivasta, itseriittoisesta todellisuudesta.

Doppler ratkaisee sosiaalisen ongelmansa jättämällä perheensä ja leiriytymällä läheiseen metsään, kuitenkin syrjään oikeistolaisten koirankusettajien pönötysreiteistä. Oslossahan on lupa leiriytyä vain kolmen päivän ajan samalla alueella; oikeistolainen koirankusettaja saa Dopplerin kiinni itse teosta vasta neljän kuukauden leirielämän jälkeen.

Teoksessa inspiroidutaan vaihtotaloudesta, eletään symbioosissa hirvenvasan kanssa, käydään naapurustossa Toblerone-varkailla ja hoidetaan keskeneräistä isäsuhdetta rakentamalla toteemipaaluja tulevaa veljeyden festivaalia varten. Vaikka Doppler kaipaa yksinäisyyttä ja totaalista eristäytymistä ihmisistä, hän päätyykin kaveeraamaan Düsseldorf-nimisen eläkevaarin ja saman oikeistolaismiehen kanssa, joka halusi ilmoittaa hänestä viranomaisille. Leirillä vierailevat myös hänen vaimonsa (hakemassa aviollisia oikeuksiaan) ja poikansa, jota hän valmentaa pidempää todellisuuspakoa varten.

Dopplerin isä on kuollut, ja riemullisin asia, jonka hän muistaa etäisestä miehestä, on rytmimuna, josta hän innostui kännipäissään etelänlomalla kuunnellessaan hotellin orkesteria. Tästä johtuen hän hautaa isänsä rytmimuna taskussa.

Valitettavasti Doppler päätyy toteamaan, ettei ole eksentrisyydessään vasta kuin lapsenkengissä. Verrattuna Düsseldorfiin, joka rakentaa miniatyyria belgialaisesta taistelusta, jossa tämän saksalainen sotilasisä sai surmansa hän onkin vielä mieto tapaus. Düsseldorfin hän ilmoittaa Norjaa ristiin rastiin-dokumenttiin, joka on suunnilleen ainoa TV-ohjelma, jota hän arvostaa.

Doppler pelkää vaimonsa raivoa, mutta vaimon suhtautuminen miehensä valintaan pehmenee tämän tultua raskaaksi. Mies raahataan synnytyssairaalaan saattamaan kolmatta lasta maailmaan, mutta vaimo ei oletakaan hänen tukeaan Björnstjernen kasvatuksessa, vaan viittaa vaan tulevaan siitosvelvollisuuteen. Erilliset elämät ja satunnaiset kohtaamiset teltassa sopivat lopulta Dopplerin vaimolle mainiosti. Lapsen yltiönationalistinen nimi nauratti minua toisella lukemalla poikkeuksellisen paljon.

Lopulta teos muuttuu yhteiskuntasatiiriksi norjalaisten kansallisista ylilyönneistä ja kuvitelmista omasta erinomaisuudestaan. Doppler huomaakin, että hän haluaa vain paeta tätä maailman mukavinta ja itseriittoisinta kansaa, ei välttämättä koko ihmiskuntaa. Teos onkin kiinnostavassa vuoropuhelussa aiemman teoksen, Tosiasioita Suomesta (2001), kanssa, jossa norjalaisuus peilautuu naapurimaansa patologisen outouden kanssa.

 

Varhainen klassikko mieskysymyksestä

Kramer soundtrackKuka muistaa iki-ihanan 70-luvun leffan Kramer vs. Kramer (1979), jossa Dustin Hoffman ja Meryl Streep taistelivat huoltajuudesta? Suuren maailman avioero-oikeudenkäynnit eivät silloin tainneet kuulua suomalaiseen arkeen, mutta oli leffassa muutakin jännää, ainakin lapsen näkökulmasta.

Meillä oli Avery Cormanin alkuperäisteos (1977, suom. 1980) kirjakerhoformaatissa hyllyssä ja muistan lukeneeni sen todella nuorena, ehkä kymmenvuotiaana. On varmaan ollut hämmentävää lukemista, enkä taatusti ymmärtänyt ainakaan kaikkia seksuaalisia vertauksia. Tekstiin paluu olikin todella nostalgista yli kolmenkymmenen vuoden tauon jälkeen. Sopiikin kysyä, mikä romaanissa innosti suomalaista kymmenvuotiasta ja mikä innostaa nyt, nelikymppisenä ja useamman kerran eronneena.

Muistan teoksesta hektisen New Yorkin mainosmaailman, kiinalaiset ravintolat, pakastepizzat, Disneylandin ja yksinhuoltajaisän lapsenhoitopulmat. Lapsena Billy-pojan äidin karkaaminen perheeltään tuntui käsittämättömältä, enhän tainnut tuntea ketään lasta, joka eläisi yksin isänsä kanssa. Joannan hahmo tuntui itsekkäältä, kun taas Ted-isä oli yksiselitteisesti hyvis. ”Itsensä etsiminen” ei ollut suomalaisten vanhempien trendipuuhaa vielä 70-luvulla, joten New Yorkin nuorten aikuisten käyttämä kieli tuntui aikanaan utopistiselta. Aikuisten terapiassa ramppaaminen oli varsinkin outoa. Maailma on muuttunut kovasti perhesuhteiden saralla myös Suomessa. Vieläkään en ole kuullut äideistä, jotka hylkäävät lapsensa kirjelapulla paeten tuhansien kilometrien päähän poste restante-osoitteeseen, mutta lapsen jäämistä isälle ei enää kauhistella. Äitiyden mytologiaa on onneksi purettu rankoin ottein.

Kramer vs. Kramer on kiinnostava yhteiskunnallinen läpileikkaus newyorkilaisesta arjesta aikana, jolloin maassa oli vielä jonkun asteen solidaarista ajattelua ja ajatuksia sosiaaliturvasta. Ted on uskottava, arkinen isähahmo, joka saa huoltajuussaagan aikana potkut kahdesti ja pelkää joutuvansa ruokkimaan poikansa pahamaineisilla ruokaleimoilla. Samalla hän laskeutuu yksinhuoltajien maailmaan, jossa vitsaillaan salamasuhteiden lyhyydestä ja seksuaalielämän kompromisseista. Kaikki Tedin yksinhuoltajakaverit ovat tietysti naisia. Miehiin päävastuullisina huoltajina suhtaudutaan edelleen alentuvasti, esimerkiksi isän osallistuminen koulun tai päiväkodin tapahtumiin on epäilyttävää, ja häntä pidetään työttömänä luuserina, vaimonsa elättinä.

Hauskimmat osiot sattuivat isän ja pojan lomiin jossain Hamptonien rannikolla, lomakohteessa, jossa yksinhuoltajilla oli tapana vuokrata yhteinen talo. Tällaista solidaarisuutta olisin kaivannut itsekin ruuhkavuosinani. Näillä reissuilla Tedillä käy joskus jopa flaksi pojan nukkuessa autuasta untaan muiden talon asukkien vahtimana. Yhteisöllinen lomanvietto olisikin napakymppivalinta kaikille yksinhuoltajille – mielellään oma-aloitteisesti ystävien kesken, ei millään holhoavan järjestön leirillä.

Leffasta mieleen painui syvimmin itse oikeustaistelu, mutta romaanissa sen osuus on ohuempi ja painopiste on isän ja pojan arjessa. Joanna-äidin strateginen muutos lapsenhylkääjästä vastuulliseksi vanhemmaksi tuntuu kieltämättä häikäilemättömältä manipuloinnilta, ja teoksessa on taatusti ollut potentiaalia feminisminvastaisen miesliikkeen polttoaineeksi. Kuitenkaan teoksen sävy ei ole antifeministinen, eikä Ted tunnu katkeroituneena miesten oikeuksien taistelijalta. Tedillä ei ole aikaa pohtia isyytensä poliittisia ulottuvuuksia, vaan hänen on keskityttävä ruokkimiseen ja tiukkoihin aikatauluihinsa. Loppujen lopuksi Billyn primaarinen hoitaja on puolalainen kodinkoitaja rouva K, kun isä-poika-laatuaikaa vietetään arkisin vain pari tuntia ennen nukkumaanmenoa. Mutta massin hankinta kodin haltiattaren palkkaamiseksi on raakaa puuhaa.

Teoksen suurin viisaus löytyi ajatuksesta, että lapsi on sivistynyt olento siinä vaiheessa, kun hänet voi viedä kiinalaiseen ravintolaan eikä pelkästään Burger Kingiin. Olen asiassa samaa mieltä, nimittäin kiinalaisissa paikoissa ei ole täälläkään päässä maailmaa puuhanurkkauksia ja niissä yleensä odotetaan asiakkailta hillittyä käytöstä. 80-luvun alussa kaksikon säännöllinen ulkoruokinta tuntui sinänsä eksoottiselta, kun itse en lapsena osannut edes kuvitella kiinalaisen ruoan makuja.

Vaikka osittain teos vetoaa primitiivisiin tunteisiin, ei Tedin ja Billyn arkea kuvata ainakaan liian imelästi eikä kiiltokuvanomaisesti. Sesame Street toimii varteenotettavana kasvattajana ja varsinkin työttömyysjaksoina isän hermot ovat niin tiukoilla, että poika ei mahdu samaan huoneeseen hänen kanssaan. Tedin omat perhesuhteetkaan eivät ole mitään ruusuilla tanssimista, ja samalla hän joutuu miellyttämään Joannan järkyttyneitä vanhempia, jotka ajavat New Yorkiin pitkiksi viikonlopuiksi korvaamaan tyttärensä laiminlyönnin.

Teos toimi kuin häkä 30 vuoden viiveellä, ja suosittelenkin teosta kaikille 70-luvun lapsille, joiden kotona oli hyllyt vääränä Suomalaisen kirjakerhon logolla varustettuja teoksia. Näitä nostalgia-aarteita löytää kaikista maamme kirjastojen kierrätyskoreista ilmaiseksi – itse bongasin omani Helsingin Kampin kierrätyspisteestä. Se lähtee pian etsimään uutta kotia Nekalasta. Aika siisti olisikin hyllyllinen pelkkiä kirjakerhoteoksia ruskeilla, myrkynvihreillä ja sinapinkeltaisilla kernikansilla, mutta tämän haasteen heitän suoraa kättä muille toteuttajille – itse en enää aio asua antikvariaatissa.

Paluumuuttajan deittikiireet

rakkauden_intiaanikesa-lonnroth_heleena-27290231-1864588083-frntlKävin eilen lähikirjastossa sokkotreffeillä random-kirjan kanssa. Hyllystä bongasin Heleena Lönnrothin sydänmerkillä koristellun romaanin Rakkauden intiaanikesä (Zuppa di Porri, 2014). Chicklit-tyyppiseksi teokseksi siinä on kohtuukiinnostava kansikuva – pinkki, mutta surrealistinen. Kustantaja oli minulle uppo-outo, mutta kirjailijan pitkä ura dekkaristina nosti odotuksiani.

Tapaamme päähenkilön, kuusikymppisen sinkkunaisen Kukkamarin muuttokiireiden keskeltä – edessä on iso askel takaisin Yhdysvalloista synnyinseudulle Keski-Suomen Multialle. Mukana muuttaa amerikkalaistunut aikuinen tytär; poika on jo asettunut takaisin Suomeen, kouluttautunut puusepäksi ja perustanut perheen. Hyvin hoidettu, mutta alkeellinen punainen tupa ostetaan romaniperheeltä, ja pian ikäneito on puhunut itselleen työpaikankin erityisopettajana pelkillä hum. kandin papereilla. Kukkamarissa on paljon tarmoa ja yritteliäisyyttä sekä työ- että deittirintamilla; deittirintamalla monen kerroin enemmän kuin toimeentulon turvaajana. Sivulle 48 mennessä Kukkamari on jo pokannut kaksi miestä nettideittisivustolta, eikä vauhti hidastu koko tarinan aikana. On ydinfyysikkoa, kartanonomistajaa ja Ukrainassa asuvaa businessmiestä -ja kuumia deittejä monen kaupungin hotellihuoneissa. Ainakin Kukkamari pääsee miestensä kautta nauttimaan leveästä elämästä ja elintasosta, johon hän ei opettajan sijaisena itse yltäisi.

Kukkamarin työllistymissaaga kuulostaa kieltämättä epäuskottavalta, ottaen huomioon hänen ikänsä ja erittäin matalan koulutustason. Tosin voi olla maalaiskuntia, joissa duunia järjestyy ”oman kylän tytöille” vain pelkän koulutoimivisiitin seurauksena. Pahus, kun itselläni ei ole ”omaa kylää”, josta duunia kysyä – vieraspaikkakuntalainen korkeasti koulutettu ja laajan työkokemuksen omaava kun ei ehkä saa sijaisuutta alalta, josta hänellä ei ole aiempaa kokemusta.

Teoksessa on paljon positiivista: henkilöhahmot ovat omaperäisiä, huumoria viljellään hersyvästi ja Suomea matkaillaan ristiin rastiin. Kukkamarin matkassa lukija pääsee jopa lemmenlomalle Pariisiin. Ongelmana tosin on kerronnan tahti ja kokonainen taukopaikkojen puute. Sen sijaan, että Pariisin tunnelmissa fiilisteltäisiin ja kaduilla flaneerattaisiin, Lönnroth ymppää matkakertomukseensa kaikki mahdolliset Pariisin kliseisimmät turistikohteet, joiden väliä juostaan kantapäät verillä. Kukkamari on henkilö, joka suorittaa elämäänsä duracell-pupun lailla, enkä yhtään ihmettele, miksi hänen matkakumppaninsa ratkeaa ryyppäämään siinä seurassa. Matkakumppanina on mies, joka uskoo perinteisiin arvoihin ja katsoo tehtäväkseen huolehtia naisen taloudellisista tarpeista. Kukkamarille järjestely sopii, vaikka samalla hän haluaa pitää kiinni osasta itsenäisyyttään.

Teos ehkä puhuttelee parhaiten naispuolisia lukijoita, jotka kuuluvat Kukkamarin ikäluokkaan. Nuoremmalle lukijalle päähenkilön odotukset vastakkaiselta sukupuolelta vaikuttavat oudoilta. Juonen deittiosiossa on paljon piinallisia tai myötähäpeää aiheuttavia kohtauksia, erityisesti eroottisella osastolla. Kukkamarin Amerikan-kokemuksista olisin halunnut lukea enemmänkin, varsinkin Amerikan-tädistä ja hänen Suomeen liittyvästä nostalgiasta. Muidenkin perhesuhteiden käsittely oli kohtuukiinnostavaa. Suoraan sanottuna olisin pitänyt teoksesta enemmän, jos se ei olisi ollut romanttiseen hömppään verhottu – siinä kun olisi ollut ainesta muuhunkin. Samalla olisin vaihtanut koko teoksen nimen, joka sekin johtaa hieman harhaan – Kukkamari kun ei koe mitään elämänsä romanssia, vaan sarjan epäonnistuneita kosimisyrityksiä.

Sokkotreffini taisivat siis olla tyypilliset sokkotreffit. Ihmettelin tapaamieni henkilöiden outoutta, mutten alkanut haaveilla pidemmästä suhteesta. Kirjailijan dekkarituotannosta olen silti edelleen kiinnostunut.