Siirtomaaosaston sosiaalivirastosta, päivää

Colin McInnesin Patakaupunki (alk. 0_7224466806629471270 1957, suom. Antti Nylén, Desura 2000) on varhainen postkoloniaali klassikko Lontoon rotusuhteista. Mielenkiintoista onkin, että Desura-kustantamo on kaivanut sen historian arkistoista ja tekstin on suomentanut tuolloin nuori kirjailijanalku Antti Nylén. Teoksen olen hankkinut takaliepeen kuvauksen vuoksi kahdella eurolla Kirjatorilta, mutta sen maailmaan pääsin vasta vuosien viiveellä. Nylénin filosofisiin esseeteoksiin ja hänen toimintaansa Suomen virallisena Smiths- ja Morrissey-tuntijana olen tutustunut pidemmän kaavan kautta. Siksi en yhtään ihmettele, että juuri tämän teoksen suomentajana on hän.

Teoksen päähenkilö on Lagosista Lontooseen purjehtiva Johnny Macdonald Fortune, jonka tarkoitus on opiskella meteorologiksi. Asuminen valtion sponsoroimassa opiskelija-asuntolassa ei kuitenkaan suju Johnnylta, ja pian hän ajautuu heittopussiksi uusien mustien ystäviensä nurkkiin. ”Patojen” kunnia-asia on erottautua valkoisista ”jumbleista” kaikilla mahdollisilla tavoilla, alkaen kävelytyylistä, ja katu-uskottavan ”padan” elämään kuuluvat erilaisten aineiden trokaaminen ja tiheästi vaihtuvat, huonoista perheistä tulevat seikkailunhaluiset pimut. Johnny on kuitenkin kotoisin koulutetusta keskiluokkaisesta perheestä, jolle ei kelpaisi miniäksi  yökerholta isketty suttura. Hän kokee olevansa Lontoossa paossa perheensä odotuksia. Kunnon nigerialaisen kristityn elämä ei enää houkuttele häntä, joten opiskelun sijasta hän sukeltaa patakaupungin alamaailmaan.

Brittiläiseen elämäntapaan Johnny tutustuu isänsä kainosta pyynnöstä. Isä pyytää poikaansa lähettämään terveisiä eräälle Maida Valessa asuvalle rouva Hancockille. Vasta rouvan luona kyläillessä Johnny saa kuulla velipuolestaan Arthurista, jonka on määrä vapautua vankilasta pian. Mustiin miehiin hairahtuminen on perheen naisten sukuvika: myös rouva Hancockin valkoiset tyttäret myöhemmästä avioliitosta haksahtavat gambialaisiin ja karibialaisiin. Nigerialaiset ovat tuolloin mustien pahisasteikolla kiltimmästä päästä, kun taas gambialaiset pitävät kiinni kukkulan kuninkuudesta sekä prostituutiossa että huumekaupoissa. Ruohoa kirjassa poltetaan enemmän kuin juodaan alkoholia, ja siihen liittyvät ratsiat ovat patakaupungin arkipäivää.

McInnesin katse kohdistuu myös valtaapitävään valkoiseen luokkaan. Siirtomaaosaston sosiaaliviraston nuori virkailija Montgomery Pew astuu puikkoihin epävarmana ilman ensimmäistäkään kokemusta mustasta rodusta. Pian hän löytää itsensä veljeilemästä Johnnyn ja kumppanien kanssa West Endin klubeilta. BBC:n viinaanmenevä toimittaja Theodora Pace vietellään nuorten miesten mesenaatiksi, ja pian syntyykin mittava radiojuttusarja rotusuhteista. Kummankin urat alkavat kärsiä uusien ystävyyksien takia. Sekä ”patojen” että ”jumblejen” havainnot toisistaan ovat realistisen epäjohdonmukaisia ja myyttisiä. Afrikkalaisten havainnot toisistaan perustuvat ehkä vielä suurempaan epäluottamukseen kuin mustien ja valkoisten suhteet. Yhtenäistä afrikkalaista veljeyttä ei ole olemassa, vaan ystävyydet pohjautuvat välittömään materiaaliseen hyötyyn ja rikoskumppanuuksiin.

Teoksen juoni on melko ennalta-arvattava, mutta McInnes on parhaimmillaan dialogin luojana. Varsinkin Johnny itse on teräväkielinen, rajoja rikkova hahmo. Baarien, klubien ja epämääräisten kimppakämppien tunnelma on sopivan nuhjuinen ollakseen uskottava. Kerronnan ote on paikoitellen miltei sosiologinen, ulottaen verkostonsa kaikkialle katuelämän sosiaalisiin suhteisiin. Osa arjen havainnoista tuntuvat edelleen ajankohtaisilta nyky-Suomessa, puhutaanhan tässä kulttuurin ”mädätyksestä” suunnilleen samoihin sanankääntein kuin Hommaforumilla. Kulttuurisesti lukutaidottomien, kouluttamattomien työväenluokkaisten naisten epätoivoiset suhteet eksoottisten tummien miesten kanssa (jotka eivät arvosta heitä, mutta käyttävät hyväkseen helppoina rahasampoina) tuntuvat ikävä kyllä myös kotoisilta. Olinkin hoomoilasena joissain kohdin kirjaa, sillä en täysin muistanut, kuvattiinko tässä 1950-luvun Britanniaa vaiko 2010-luvun Suomea. Suomalainen lukija voikin tehdä kiinnostavia vertauksia ja aikahyppyjä Patakaupunkiin matkatessaan. 1950-luvun tekstiksi romaani on selkeästi edellä aikaansa, ja luulisin, että sen sanoma on auennut keskivertobriteillekin viiveellä.

 

 

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s