Hammaslääkäriksi Irlantiin

BollIrelandHeinrich Böllin (1917-1985) kirjat ovat odottaneet lukijaa hyllyssäni yli vuosikymmenen. Outoa, että jopa Päiväkirja vihreältä saarelta (Otava, 1957) on jäänyt minulta lukematta, vaikka yleensä luen kaiken eteeni tulevan Irlanti-aiheisen kirjallisuuden, en pelkästään maailmankuulujen nobelistien aikaansaannokset. Teos on kutsuva jo kompaktin sivumääränsä vuoksi, samoin ajankohdan, matkustetaanhan tässä 50-luvun Irlantiin, jossa kunnon katolilaiset perhearvot olivat vielä arvossaan verrattuna saaren tämän päivän jumalattomaan meininkiin.

Heinrich Böll oli aktiivinen rauhanmies ja fasismin purkaja, ja tälläkin retkellä hän sai kokea saksalaisuuden taakan. Irlantilaisilla oli vielä II ms jälkeenkin taskuissaan natsisympatioita, sillä saaren historiassa ruskeapaitaisuus oli aikanaan tapa vastustaa britti-imperialismia. Saarella hän koki tarpeelliseksi toimia ”poliittisena hammaslääkärinä” eli repiä paikallisilta pubien veikoilta juurineen kansallissosialismiin liittyvää vaarallista romantisointia. Osa irlantilaisista piti vielä tuolloin holokaustia brittien keksimänä propagandana. Verta ja lihaa olevien saksalaisten tapaaminen oli ehkä ainoa keino ravistaa heidän poliittisia myyttejään. Noihin aikoihin ulkomaisen valuutan vaihto oli saarella hankalaa, postilähetyksissä kesti ikuisuus ja pulaan jäänyt saksalaisseurue sai ajaa valtion rautateillä luotolla. Irlannin syrjäisyys ja takapajuisuus kieltämättä nostavat tässä kertomuksen myyttistä arvoa.

Parhaimmat vibat kirjailija kokee Limerickin alueella, jossa köyhyys saa fish and chips-yrittäjän rajoittamaan jopa asiakkaiden etikkatippojen määrää. Vyöt, napit ja vetoketjut ovat rikkaiden luksusta; köyhä kansa kiinnittää vaatteitaan hakaneuloin ja erikoisin naruviritelmin. Kansaa askarruttaa myös köyhyyden periytyminen taivaassa: halutaan tietää, voiko jollain olla taivaassakin parsitut housut. Kansan uskonnollisuuteen Böll suhtautuu lempeän ironisesti, ymmärtäväisesti, mutta silti etäisyyttä siitä ottaen. Köyhän katolisen kansan taipumus kerätä uskonnollista kitschiä hämmentää juuri samassa tilanteessa, jossa ei ole varaa paikata housuja, henkilöllä saattaa olla isokin kokoelma enkelipatsaita. Näin hän kuvaa kirkkoa Dublinissa: ”Palvontaesineteollisuuden uutuuksiin kuuluvat neitsyt Marian päätä fosforoiva risti, joka hehkuu ruusunpunaisena kirkon hämärässä. merkitäänkö kirjaan myös, kuka on rukoillut täällä kaman ääressä ja kuka Italiassa fra Angelicon freskojen edessä?”

Kysymys askarruttaa minua henkilökohtaisesti, sillä en ole vielä uudessa kodissani löytänyt loogista paikkaa sähköpistokkeeseen tungettavalle Jeesus-valolleni, joka vanhassa kodissa valaisi tiskipöytää. Saisivat suunnitella sähköpistokkeet paremmin meidän kitschin palvojien tarpeisiin. Made in China-valo tosin on tullut meille Kreikan lomakohteesta, ei Irlannista. Ne vähäiset Irlannin-reissuilta tuodut muinaismuistot ovat meillä melko hyvän maun mukaisia. Erityisen paljon pidän kelttiläisestä korutaiteesta…

Teoksen suurin yhteiskunnallinen teema liittyy maastamuuttoon ja sen lieveilmiöihin. Tapaamme McNamaran nuoren perheen, jonka isä on töissä Birminghamissa 9 kk vuodesta ja palaa kotiin jouluksi pitkälle lomalle ”nostaakseen turpeen, maalatakseen talon, korjatakseen katon, kalastaakseen joskus salaa lohta tällä rikkinäisellä rannikolla, etsiäkseen maihin ajatutneita tavaroita – ja siittääkseen seuraavan lapsensa.” Perheen pojat syntyvät täsmällisesti syyskuun 23.päivän maissa, ja muutenkin pariskunnan työnjako kahden maan välillä toimii rasvatusti. Näitä kahden maan perhejärjestelyjä taisi olla Suomen ja Ruotsin välillä vähemmän, tai vanhoja kotitaloja on käytetty enemmän kesäasumiseen. Irlantilaisten miesten yksinäinen puurtaminen Britannian rakennustyömailla on ollut pitkä perinne, mikä on joskus johtanut myös salattuihin elämiin ja katoamisiin.

Teos on äärimmäisen ovelasti rakennettu ja pieneen tilaan on saatu mahdutettua kokonaisen saaren rikas kulttuurihistoria. Böll kertoo tarinoitaan enemmän paikallisten kuin saksalaisten matkalaisten näkökulmasta ja tyylilaji siksi läheneekin kaunokirjallisuutta. Jo kappaleiden nimet ilahduttavat ja herättävät uteliaisuutta: kaikkihan me haluamme tietää, millaiselle taruolennolle kuuluvat Irlannin kauneimmat jalat ja selvittää, miksi Seamusta janottaa. Eniten hän saa iloa irti saareen kiireettömyydestä ja ihmisten luontaisesta verbaalisesta lahjakkuudesta, joka tuottaa pettymyksiä vain aamuisin, jolloin kansa on yksitavuista. Saksalaisille irlantilaisten taipumus nukkua myöhään aina, kun mahdollista, tuntuu raikkaalta tuulahdukselta. Myös kauppojen ja pubien kiinnioloajat kirkonmenojen ajaksi hämmentävät. Valitettavasti tätä idyllistä Irlantia ei enää ole olemassa samassa muodossa kuin 1950-luvulla – hylättyjä kyliä, peräkammarin poikia ja sadetta onneksi edelleen piisaa.

Napakymppi täsmäteos erityisesti matkasta haaveileville. Toimii säällä kuin säällä.                                                                                                                                                                                                   

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s