Kävin eilen lähikirjastossa sokkotreffeillä random-kirjan kanssa. Hyllystä bongasin Heleena Lönnrothin sydänmerkillä koristellun romaanin Rakkauden intiaanikesä (Zuppa di Porri, 2014). Chicklit-tyyppiseksi teokseksi siinä on kohtuukiinnostava kansikuva – pinkki, mutta surrealistinen. Kustantaja oli minulle uppo-outo, mutta kirjailijan pitkä ura dekkaristina nosti odotuksiani.
Tapaamme päähenkilön, kuusikymppisen sinkkunaisen Kukkamarin muuttokiireiden keskeltä – edessä on iso askel takaisin Yhdysvalloista synnyinseudulle Keski-Suomen Multialle. Mukana muuttaa amerikkalaistunut aikuinen tytär; poika on jo asettunut takaisin Suomeen, kouluttautunut puusepäksi ja perustanut perheen. Hyvin hoidettu, mutta alkeellinen punainen tupa ostetaan romaniperheeltä, ja pian ikäneito on puhunut itselleen työpaikankin erityisopettajana pelkillä hum. kandin papereilla. Kukkamarissa on paljon tarmoa ja yritteliäisyyttä sekä työ- että deittirintamilla; deittirintamalla monen kerroin enemmän kuin toimeentulon turvaajana. Sivulle 48 mennessä Kukkamari on jo pokannut kaksi miestä nettideittisivustolta, eikä vauhti hidastu koko tarinan aikana. On ydinfyysikkoa, kartanonomistajaa ja Ukrainassa asuvaa businessmiestä -ja kuumia deittejä monen kaupungin hotellihuoneissa. Ainakin Kukkamari pääsee miestensä kautta nauttimaan leveästä elämästä ja elintasosta, johon hän ei opettajan sijaisena itse yltäisi.
Kukkamarin työllistymissaaga kuulostaa kieltämättä epäuskottavalta, ottaen huomioon hänen ikänsä ja erittäin matalan koulutustason. Tosin voi olla maalaiskuntia, joissa duunia järjestyy ”oman kylän tytöille” vain pelkän koulutoimivisiitin seurauksena. Pahus, kun itselläni ei ole ”omaa kylää”, josta duunia kysyä – vieraspaikkakuntalainen korkeasti koulutettu ja laajan työkokemuksen omaava kun ei ehkä saa sijaisuutta alalta, josta hänellä ei ole aiempaa kokemusta.
Teoksessa on paljon positiivista: henkilöhahmot ovat omaperäisiä, huumoria viljellään hersyvästi ja Suomea matkaillaan ristiin rastiin. Kukkamarin matkassa lukija pääsee jopa lemmenlomalle Pariisiin. Ongelmana tosin on kerronnan tahti ja kokonainen taukopaikkojen puute. Sen sijaan, että Pariisin tunnelmissa fiilisteltäisiin ja kaduilla flaneerattaisiin, Lönnroth ymppää matkakertomukseensa kaikki mahdolliset Pariisin kliseisimmät turistikohteet, joiden väliä juostaan kantapäät verillä. Kukkamari on henkilö, joka suorittaa elämäänsä duracell-pupun lailla, enkä yhtään ihmettele, miksi hänen matkakumppaninsa ratkeaa ryyppäämään siinä seurassa. Matkakumppanina on mies, joka uskoo perinteisiin arvoihin ja katsoo tehtäväkseen huolehtia naisen taloudellisista tarpeista. Kukkamarille järjestely sopii, vaikka samalla hän haluaa pitää kiinni osasta itsenäisyyttään.
Teos ehkä puhuttelee parhaiten naispuolisia lukijoita, jotka kuuluvat Kukkamarin ikäluokkaan. Nuoremmalle lukijalle päähenkilön odotukset vastakkaiselta sukupuolelta vaikuttavat oudoilta. Juonen deittiosiossa on paljon piinallisia tai myötähäpeää aiheuttavia kohtauksia, erityisesti eroottisella osastolla. Kukkamarin Amerikan-kokemuksista olisin halunnut lukea enemmänkin, varsinkin Amerikan-tädistä ja hänen Suomeen liittyvästä nostalgiasta. Muidenkin perhesuhteiden käsittely oli kohtuukiinnostavaa. Suoraan sanottuna olisin pitänyt teoksesta enemmän, jos se ei olisi ollut romanttiseen hömppään verhottu – siinä kun olisi ollut ainesta muuhunkin. Samalla olisin vaihtanut koko teoksen nimen, joka sekin johtaa hieman harhaan – Kukkamari kun ei koe mitään elämänsä romanssia, vaan sarjan epäonnistuneita kosimisyrityksiä.
Sokkotreffini taisivat siis olla tyypilliset sokkotreffit. Ihmettelin tapaamieni henkilöiden outoutta, mutten alkanut haaveilla pidemmästä suhteesta. Kirjailijan dekkarituotannosta olen silti edelleen kiinnostunut.
Anun ihmeelliset matkat 