Solsidanin nurjempi puoli

ajojahti

Palasin viikonloppuna Liza Marklundin tuotantoon pitkän tauon jälkeen. Aiemmin olen lukenut ehkä kaksi Annika Bengtzon-dekkaria ja ”tositarinaan” perustuneet Uhatut (1995/2002) ja Turvapaikan (2004). Erityisesti ”tositarinoista” suuhun jäi ilkeä piilorasistinen jälkimaku, mutta Bengtzon-sarjaan olen suhtautunut positiivisesti, kelpona laatuviihteenä, jossa on myös vakavampi puoli.

Ajojahti (Otava 2013, suom. Kari Koski) on Bengtzon-sarjan kymmenes teos ja myös suomalaisessa nykytilanteessa poliittisesti puhutteleva sellainen. Siinä perehdytään mm. kristillisdemokraattien uuskonservatiiviseen maailmankuvaan, jossa mieselättäjyys ja vaimon pitkä kotiäitiys alkavat olla normeja. Kaiken kukkuraksi uskovainen poliitikkoperhe asuu tässä ”Saltiksessa” eli Solsidan-sarjan kotikylässä – ilmeisesti tämä on ollut Marklundilta tietoinen valinta, jatkumona elitistisen rikkaidenrannan parodiointiin.

Solsidan-fanille tämä oli tietysti mieluinen tarinan sijoitus. Tosin tässä romaanissa ei ole ratkiriemukasta ovesundbergiä, vaan hahmot ovat traagisempia. Poliitikko Torsten Lerberg ja hänen vaimonsa Nora elävät täydellistä kulissiavioliittoa, jossa vaimo keräilee naapuruston lisäpisteitä kotikutoisilla neuleillaan ja pitkään hautuneilla luomukokkauksillaan. Noraa ei kuitenkaan kukaan kunnolla tunne; hän käy naapuruston mammakerhossa vain miehensä julkisivun ylläpitämiseksi, eikä naisella ole lainkaan varsinaisia ystäviä. Pariskunnan ikäero on lähes 20 vuotta, ja suhteeseen kuuluu ”perheen papin” harjoittama raamatullinen perusalistaminen.

Marklundin maalaama portretti pariskunnasta ja heidän puolueestaan on kieltämättä mustavalkoinen ja äärimmäinen, mutta yritän suhteuttaa sen esimerkiksi tuntemiini suomalaisiin vanhatestamentillisiin Raamatun tulkitsijoihin. Tilanne tuskin näyttää hehkeämmältä lahden tällä puolella. Jos minulle annettaisiin tehtäväksi fundamentalistikristittyjen maailmankuvan fiktionaalinen avaaminen, saisin takuulla aikaiseksi vieläkin yksioikoisempaa kuvausta (tunnustettakoon, että olen yrittänyt, onnistumatta). Aihepiiri on kieltämättä vaativa. Lopputulos on ”vähän liikaa”, mutta silti uskottavaa.

Romaanissa sukelletaan myös rahanpesun synkkään maailmaan, ja ruoditaan perusteellisesti mediatalojen muuttuvaa työnkuvaa. Annika saa työparikseen nuoren harjoittelija Valterin, joka on merkittävän mielipidevaikuttajan poika, kultalusikka suussa syntynyt untuvikko, jolla kuitenkin esiintyy yllättävän teräviä mielipiteitä ja irtiottoja kasvuympäristöstään. Valter onkin sopivan kehityskelpoinen hahmo, johon haluaisin törmätä uudestaan.

Bengtzon-sarjassa keskitytään myös verrattaen paljon Annikan yksityiselämään, ja tässä keskiössä on uusperheen dramaattinen arki. Annika saa niskaansa uuden miehensä tyttären äidinkaipuusta johtuvan vihamielisyyden, joka on melkein kaameampaa kestää kuin työssä kohdattu väkivalta. Annikan miehet tuntuvat molemmat eksä ja nyksä todella pedanteilta ja kontrollifriikeiltä puurtajilta, uudenkin miehen kanssa arkista ruokapöytää katetaan kuin Iisakin kirkkoa rakennettiin. Thomas-eksästä löytyy tässä uusia, epämiellyttäviä piirteitä, kuten alkavan nettitrollin ura. Eksä aloittaa työpäivänsä lukemalla netistä ilkeitä juoruja Annikasta, ja osallistuu nimimerkillä vihapuhetta pursuaviin keskusteluihin myös hänelle tuntemattomista ihmisistä. Ruotsalaisesta yhteiskunnasta kuitenkin kertoo, että vammautuneelle miehelle on järjestetty suojatyöpaikka valtion virastosta, jossa hän saa trollata rauhassa muiden katseilta piilossa.

Mediamaailman kuvauksena ja myös nettiterrorismin valottajana teos toimiikin hienosti. Marklund antaa uutta pohdittavaa nettietiikasta myös meille bloggaajille. Väkivalta oli poikkeuksellisen raakaa perustuen kansainvälisten rikollisliigojen käyttämiin kidutusmenetelmiin, mutta sillä ei kuitenkaan mässäilty läpi juonta.

Ruotsalaisista tähtidekkaristeista en ole vieläkään tutustunut kaikkiin. Viime aikoina olen tavannut Henning Mankellin klassikkoteoksia, mutta henkilökohtainen suosikkini on edelleen Kiirunan seudusta kirjoittava Åsa Larsson. Paluu Marklundin tuotantoon oli tällä kertaa positiivinen yllätys, ja tämän luvun perusteella voisinkin lukea Bengtzon-sarjaa tästä pari teosta taaksepäin. Ajojahtia suosittelen erityisesti niille, jotka joutuvat kohtaamaan Raamatulla päähän lyöjiä arjessaan harva se päivä. Mitään reseptiä kohtaamisten helpottamiseksi Marklund ei anna, mutta teos voi toimia terapeuttisena purkukanavana, jos rakentavaa palautetta ei voi ko. ihmisille antaa.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s