Voiko pojalla olla teinikalenteria?

Elias Koskimiehen romaanista Ihmepoika (Gummerus, 2014) on kuulunut positiivista pöhinää blogisiskojen parista, joten tartuinpa itsekin tähän herkäksi ja humoristiseksi kehuttuun sukupolviromaaniin. Teoksen ajankuvaa olen jäävi arvostelemaan, sillä tässä liikutaan vuosissa 1987-9 – ajassa, jolloin itsekin olin välisuomalainen teini, päähenkilöä muutaman vuoden vanhempi. Kun nyt muutenkin elän arkeani Teinilandiassa kokien myötähäpeää ES-jonnejen edesottamuksista, on hyvä virkistää muistiaan ”omista” ajoista, jolloin meininki tuskin oli vähemmän noloa.

Ymmärrän ajankuvan intuitiivisesti, mutta en tiedä aukeaisiko se yhtä hyvin esimerkiksi parikymppiselle lukijalle. Tässä siis kuvataan aikaa, jolloin peräkylien kellokkaat ovat vihdoin saavuttaneet elintason, jolla voi lennättää perheen possujuhlille Torremolinokseen, ja jolloin piraatticollariasulla voi tehdä vaikutuksen johonkuhun, joka ei vielä ole päässyt kyseisestä onnesta osalliseksi.

Ihmepoika kuvaa pohjoispohjalaisen pikkupaikkakunnan maailmaa vahvalla paikallisella murteella. Kieli on ymmärrettävää, mutta murteeseen tottumaton joutunee pysähtymään oudompien ilmaisujen äärelle. Paikkakunta on lestadiolaisvoittoinen, ja räkänokkaiset lapsilaumat seuraavat suruttomien touhuja kylänraitilla heitä paheksuen ja kadehtien. Köyhät suurperheet kun eivät käy kuin korkeintaan suviseuroilla.

Teos on suora hyppy teinikalenterien maailmaan, noiden salaisuuksien päivyreihin, joiden rajoitettuun tilaan kirjoitettiin angstisimmat tykkäystunnustukset. Minun yläasteellani kenelläkään pojalla ei ollut teinaria, ja tässäkin Ihmepoika tekee sosiaalista itsemurhaa osallistumalla tyttökulttuuriin. Hän ei jätä ilmiselvää homosteluaan Je t’amee-tunnustuksiin, vaan hommaa myös vaalentavaa hiusväriä ja mummonsa vanhat tolppakengät. Ihmepoika onkin luokkansa tyttöjen maskotti, joka kiusaamisesta huolimatta saa hyväksyntää toimimalla sydänsurujen olkapäänä. 80-luvulla ei vielä puhuta homoista shoppailukavereina ja stailisteina, mutta sen tyyppisen roolin Ihmepoika kaveripiirissään lunastaa.

Koskimies on kuitenkin tehnyt selkeän rajauksen seksuaalisen identiteetin käsittelyssään. Ihmepojan seksuaalinen etsintä on ilmiselvää, mutta se ei nouse pääteemaksi. Oikeastaan tämä ei ole identiteettitarina, vaan perhedraamaa. Isän ja pojan suhteesta kerrotaan enemmän kuin homottelusta, koulun sosiaalisista suhteista myös laajalti. Hervottomasti nauroin kohdatessani invavessan pahisjengin – eliittikerhon, johon Ihmepoika anoo pääsyä. Toinen järjetön kohtaus oli pojan bestiksen tiedotustilaisuus neitsyyden menetyksestä koulun pihan tietyllä roskiksella. Ah ja voi, muistan itsekin, kuinka vain parhaat ja valitut saivat istua hiekkasäiliöillä. Itse en kuulunut piireihin,

Räväkästä huumorista huolimatta perustarina on surullinen, jopa traaginen. Isän äkillinen lähtö järisyttää monen maailmaa. Ihmepojan vanhempien avioliitostakin saa omalaatuisen kuvan. Selväksi tulee, että Ihmepoika on isän poika pedantin ja kontrollifriikin äidin etääntyessä mäkättäväksi taustatoimijaksi. Kuinka isä treenaa poikaansa bacardipaukkuja kantavaksi hovimestariksi oli herkullisen dekadenttia. Nykyään kun tuollaisista opetuksista seuraisi takuulla kiireellinen sijoitus.

Olen jo lukenut herkän tyttöpojan kasvutarinan niin monta kertaa eri maantieteellisissä konteksteissa, ettei Ihmepoika herättänyt minussa yhtään uutta seksuaalipoliittista kysymystä. Yhteiskunnallista viestiä teoksesta on vaikea kaivaa pinseteilläkään. Jimmy Somerville kertoi saman tarinan Bronski Beatin biisissä Smalltown Boy jo vuonna 1984. Pohjalaisuuden kuvauksesta, erityisesti lestadiolaisviittauksista, pidin, samoin maagisrealistisista todellisuuspaoista esimerkiksi sirkuksen maailmaan. Osui, muttei täysin uponnut.

Dementikko etsivänä

Emma Healeyn Elizabeth Is Missing (2014) oli yksi viime vuoden menestyneimpiä bestsellereitä Britanniassa, ja Costa-kahviloiden kilpailun parhaan esikoisromaanin tittelin voittaja. Teosta on suitsutettu ”erilaisena” dekkarina, joka rikkoo genrerajoja. Lukija voi itse päättää, lukeeko teosta dekkarina vai taidcproosana. Itse jäin eniten koukkuun romaanin kieleen, jossa oli ripaus Virginia Woolfia. Jos saisin itse kategorisoida teoksen, kutsuisin sitä psykologiseksi jännityskertomukseksi.

Teoksen päähenkilö, noin kahdeksankymppinen leskirouva Maud asuu edelleen yksin omassa talossaan, vaikka asuminen tuottaa päivittäin hankalia tilanteita. Maudin luona käy aamuisin kotiavustaja, ja iltapäivisin tytär Helen, mutta väliin mahtuu monia tapahtumarikkaita tunteja. Jännitys romaanissa rakentuu eritoten kysymykselle, kuinka noin muistisairas ihminen voi asua edelleen itsenäisesti.

Maudilla on kaksi pakkomiellettä: teoria hänen parhaan ystävänsä Elizabethin katoamisesta ja kysymys, kuinka kesäkurpitsoita kasvatetaan. Näitä asioita hän toistaa sukunsa rasitukseksi, eikä kukaan enää lämpene varsinkaan Elizabethin etsinnöille. Hän piinaa myös paikallista poliisiasemaa asiallaan, ja saa siellä ylimielistä kohtelua. Hän tekee myös ratsioita Elizabethin tyhjään kotiin, saaden matkan varrella syviä muistamattomuuskohtauksia. Pakkomielteiden takana ovat kuitenkin sota-aikainen tragedia, josta varsinainen dekkarin juoni muodostuu. On hämmentävää, kuinka tarkkaan Maud muistaa pula-ajan ruokakiintiöt, meikkien nimet ja leninkien kuosit, kun hän ei normipäivänä muista omaa nimeäänkään.

Maudin nuoruuden kaapista paljastuu luurankoja, jotka ovat saaneet hänet käyttäytymään oudosti koko ikänsä. Hän on ollut nuoresta saakka ällöjen asioiden hamstraaja: perheenäidin hyönteiskokoelmat tulitikkurasioissa kertovat hänen elämänasenteestaan. Rouvan laatikoista löytyy jopa ikivanhoja kynsiä. Healey on parhaimmillaan 40-luvun nostalgisten arjen yksityiskohtien kuvaajana: Maudin pakoretket lapsuudenkotinsa ruokakomeroon tuntuvat luissa ja ytimissä hajuineen ja tuoksuineen. Dementian syövereissä Maudin kokoelmat muuttuvat koko ajan oudommiksi. Äidin ja tyttären riidat siitä, voiko mitään heittää pois, tuntuvat riipiviltä. Maud ei myöskään ymmärrä, miksi hän ei saisi ostaa joka päivä persikkasäilykkeitä. Hänen kotinsa täyttyy erinäisistä kieltolapuista, joita hän ei kuitenkaan muista lukea.

Healey tekee teräviä havaintoja sukupolvien välisistä kuiluista. Maud välillä muistaa, mitä lävistykset ovat ja miettii, olisiko hänenkin naamansa puhkottu, jos hän olisi viisitoistakesäinen tänä päivänä. Hämmennystä herättää hänen vanha lempipubinsa, josta on tehty fine dining-mesta – ruoan tarjoaminen mustilta lautasilta ei häntä lämmitä. Muistisairauden tässä vaiheessa hänen on mahdotonta tehdä eroa eri vuosikymmenten välillä, mikä näkyy kerronnassa saumattomina siirtyminä 40-luvulta 2010-luvulle. Romaani oli jopa hieman haasteellista luettavaa, ja se aukeni paremmin hitaasti maistellen kuin jos olisin ahminut sen yhdeltä istumalta.

Jos Minna Lindgrenin Ehtoolehto-sarja on viihdyttänyt anarkistisella reippaudellaan, tässä näkökulma on enemmän päänsisäinen ja outouttava. Lindgren kuvaa ysikymppisiä ninjamummoja, jotka pysyvät ajassa kiinni uskomattomalla asenteellaan; tässä kerrotaan ”tavallisempaa” tarinaa vanhuksen arjen selviytymisestä, tosin epätavallisin keinoin. Minussa teos herätti syviä omakohtaisia muistoja isoäitini loppuelämästä. Kadehdin Healeyn kykyä päästä Maudin ihon alle tällä intensiteetillä ja tarkkuudella. Kadehdin myös tekstin raikkautta: on poikkeuksellista, että dementiasta on saatu aikaan näin virkistävää tekstiä. Huumoria tässä ei viljellä samalla skaalalla kuin Minna Lindgren tekee, vaan tyylilaji on klassisempi. Näkisin mielelläni tarinan teatterin lavalla, en elokuvana.

Teoksessa liikutaan jossain Englannin etelärannikon rantalomakaupungissa, jossa on iki-ihana huvituksia pursuava rantalaituri. Sota-aikana naiset käyvät laiturin tanssisalilla bongaamassa amerikkalaisia sotilaita ja kaikenlaisia käpykaartilaisia, joista ei ole aviomiesmateriaaliksi. Laitureihin olen ollut aina heikkona Britannian-matkoillani, ja siksi tämäkin teos herätti taas matkakuumeen. Tätä kuumetta ei lievitä kävely Rauhanniemen kansankylpylään, jota olen pitänyt joskus köyhän naisen ”pierinä”.

Lutka nimeltä Aika

Enpä tältä istumalta keksi tylsempää kirjailijanimeä kuin John Green. Silti hänen bestsellerinsä The Fault in Our Stars (Penguin Books. 2012) on kutsunut minua heti sen julkaisun jälkeen, mutta kesti kolme vuotta orientoitua kaikkien aikojen itkettävimpään tarinaan.

Koska olin lukenut teoksesta monia liikuttuneita arvioita, osasin varautua. Jos olisin lukenut teoksen kylmiltään, olisin taatusti itkenyt. Silloin kun tietää teoksen takuuvarmasti itkettävän, sitä rakentaa valmiiksi suojamuurin jo itkettyjä kyyneleitä vastaan. Syöpätarinoita en ole koskaan keräillyt, koska lähipiirissäni on ollut tarpeeksi syöpää muutenkin. Sanottakoon silti, ettei Tähtiin kirjoitettu virhe ole nyyhkytarina.

Teoksessa viljellään paljon sarkasmia ja mustaa huumoria. Lukija imaistaan sisään säälittävään syöpänuorten maailmaan tehokkaasti heittämällä hänet tunkkaisen seurakuntatalon tukiryhmään, jossa muistellaan edesmenneitä rukoillen. Kuitenkaan Hazelilla ja Augustuksella ei ole muuta tilaa, jossa puhua tilanteestaan. Varsinkaan Hazelilla, joka on ollut poissa koulusta jo kolme vuotta rankkojen hoitojensa vuoksi. Hazelin syöpä on levinnyt keuhkoihin, ja etäispesäkkeitä voidaan eliminoida vain lääkkeillä, jotka aiheuttavat keuhkojen vesipöhöä. Tyttö joutuu kivuliaisiin nesteenpoisto-operaatioihin, joita kukaan ei toivoisi pahimmalle vihollisellekaan. Gus on menettänyt toisen jalkansa, mutta ei se vielä mitään, sillä Isaacilta poistetaan pian toinenkin silmä. En edes tiennyt, että silmäsyöpää on olemassa ennen kirjan lukemista.

Hazelin ja Augustuksen rakkaustarinassa on jotain yhteistä muinaisen Love Storyn kanssa, tosin tässä molemmilla on kuolemantuomio ja he ovat jo tulleet sinuiksi, Shakespearea siteeraten, ajan lutkamaisuuden kanssa. Vaikeinakin aikoina älykkäitä nuoria ovat lohduttaneet kirjat ja tietokonepelit. Isaacin viimeisten pelisessioiden kuvaus ennen silmänpoistoa oli karuhkoa luettavaa. Sen sijaan Hazelin ja Augustuksen yhteinen matka Amsterdamiin tapaamaan kirjailija Peter van Houtenia nosti tarinan ylös synkkyydestä. Matkaan nuorten vanhemmilla ei olisi ollut varaa, sillä hoidot ovat vieneet kaikki heidän säästönsä. Apuun tulee säätiö, joka toteuttaa syöpälasten viimeisiä toiveita. Hazel on jo toteuttanut omansa kolmetoistavuotiaana matkaamalla Disneylandiin, mutta Gusilla on vielä optio käyttämättä.

Hazel on kokenut, että vain tuntematon, julkisuudesta kadonnut kirjailija van Houten on ymmärtänyt, miltä hänestä ”ammattisairastajana” tuntuu. Valitettavasti mies osoittautuu alkoholisoituneeksi muumioksi, joka ei kykene kohtaamaan ketään kanssaihmistä ilman ironista maskia. Hänen ainoa yhteytensä ulkomaailmaan on yksityissihteeri Lidewij, jolle maksetaan ruhtinaallisesti ilkeyksien kuuntelemisesta. Kahden elävän, mutta pian kuolevan nuoren lukijan kohtaaminen on miehelle liikaa, ja hän sössii fanitapaamisen viimeisen päälle. Onneksi Amsterdamilla on kahdelle uupuneelle nuorelle muutakin annettavaa, vaikka he eivät jaksa kävellä läpi Rijksmuseumin Hazelin äidin tahdissa.

Teoksen pelastavat imelyydeltä nuorten kielellinen lahjakkuus ja tarkat yhteiskunnalliset havainnot. Indianapolis, kaupunki, jossa nuoret kasvavat, esittäytyy kulttuuria halveksuvana junttilana, jossa ei taida asua ainuttakaan lasta saanutta normaalipainoista aikuista. Terveiden nuortenkaan arki ei esittäydy erityisen stimuloivana, eikä Hazel varsinaisesti kadehdi ostareilla hengaavia shoppaajaystäviään. Vakava sairaus vaan vieraannuttaa hänet vanhojen koulukavereidensa arkisista huolista. Jos syöpälasten tukiryhmä on toinen todellisuus, Gusin kanssa Hazelille avautuu ”kolmas tila”, jossa he voivat hetkellisesti olla muitakin kuin syöpäpotilaita.

Shakespearen sonetti numero 55 ansainnee tässä tulla siteeratuksi kokonaan:

Not marble, nor the gilded monuments
Of princes, shall outlive this powerful rhyme;
But you shall shine more bright in these contents
Than unswept stone besmear’d with sluttish time.
When wasteful war shall statues overturn,
And broils root out the work of masonry,
Nor Mars his sword nor war’s quick fire shall burn
The living record of your memory.
’Gainst death and all-oblivious enmity
Shall you pace forth; your praise shall still find room
Even in the eyes of all posterity
That wear this world out to the ending doom.
So, till the judgment that yourself arise,
You live in this, and dwell in lovers’ eyes.

Jos pidät tästä, pidät taatusti myös Albert Espinosan teoksesta Keltainen maailma (Bazar, 2014), josta löytyy myös arvio tästä blogista. Espinosan teos on astetta valoisampi, mutta huumori on pitkälti samansuuntaista. Jalattomista miehistä ja heidän onnestaan naismarkkinoilla vitsaillaan molemmissa. Mielestäni teos oli kauttaaltaan tyylikäs ja toivottomuudessaan toivoa herättävä nuorisokuvaus, joka taatusti puhuttelee kaikenikäisiä lukijoita.

Keltainen päältä, valkoinen sisältä

Pitkästä aikaa ratkesin tilaamaan kirjoja Britannian Amazonilta. En edes tiedä, onko se kovin kannattavaa, sillä kirjojen halvoista hinnoista huolimatta postimaksut ovat ruhtinaallisia. Tällä kertaa toimituksessakin meni yli kaksi viikkoa, kun aiemmin kirjapaketit ovat saattaneet saapua muutamassa päivässä. Tilasin vielä enimmäkseen ns. mainstream-kirjallisuutta, josta osa on taatusti saatavilla Tampereella. Erikoisin löytöni oli ensimmäinen Britanniassa julkaistu kiinalaistaustaisen kirjailijan romaani, PP Wongin teos The Life of a Banana (Legend Press, 2014).

Brittein saarilla afrikkalais-, karibialais- ja intialaistaustaiset kirjailijat ovat olleet suuressa huudossa jo pari-kolmekymmentä vuotta. Japanilaistaustaisista pitkän linjan tekijöistä tunnetaan ainakin Kazuo Ishiguro, jonka tuotantoon pääsin käsiksi kunnolla vasta äskettäin. Monikulttuurinen, postkoloniaali kirjallisuus on mielestäni se kulttuurinen lisäarvo, jota Brittein saaret jatkuvasti tuottavat ilahduttamaan myös meitä, jotka elämme vielä monokulttuurisuuden illuusiossa. Siksi onkin hämmentävää huomata, että saarten kiinalaisperäiset maahanmuuttajat ovat pysyneet kokemuksistaan hiljaa.

Monilahjakas PP Wong tunnetaan enemmän näyttelijänä kuin kirjailijana, ja taustalla on mm. oikeustieteen ja antropologian opintoja LSE:ssä. Esikoisromaaninsa julkaisun jälkeen hän perusti Bananawriters-yhteisön kannustamaan muitakin Britannian kiinalaisia julkaisemaan tarinoitaan.

The Life of a Banana voisi olla nuortenkirja, tai sen kohdeyleisö ei ole fiksoitunut iän perusteella. Tapaamme 12-vuotiaan kertojatytön, Xing Lin, jonka nimeä perusbritit eivät millään meinaa oppia lausumaan oikein. Brittien yleinen tietämättömyys kiinalaisesta kulttuurista hämmentää; ehkä sivistyneimmät heistä tunnistavat Mulan-elokuvan Disney-prinsessan. Xing Li ja hänen isoveljensä Lai Ker jäävät orvoiksi isän kuoltua kivessyöpään ja äidin kärvennyttyä kiinalaisen pikaruokalan keittiöpalossa. Teinien mummo, varakas ja dominoiva Rose, alkaa lasten huoltajaksi, ja samalla teinit joutuvat oppimaan uuden elämäntyylin ja armeijamaisen kotikurin. Nuoret muuttavat köyhästä Itä-Lontoosta Kensingtoniin ja heidät pannaan parhaisiin yksityiskouluihin. Samalla he saavat tottua kokkeihin, sisäköihin ja autonkuljettajiin.

Xing Litä kiusataan uudessa koulussa julmemmin kuin aiemmassa. Rikkaiden perheiden kakarat ottavat kaiken ilon irti koulun harvojen etnisesti poikkeavien nuorten ivaamisesta. Xing Lin kiusaaminen menee fyysisen pahoinpitelyn puolelle, jolloin mummo hoitaa tilanteen varsin epätyypillisesti. Kiusaaja, koulun seksikkäin tyttö, paljastuukin olevan muita kolme vuotta vanhempi, sillä hän ei ole päässyt aikoihin luokaltaan. Motiivi silmittömään kiusaamiseen löytyykin kotoa: tytöllä on uusi kiinalainen äitipuoli, joten hän päättää kostaa jokaiselle ”banaanille”.

Minusta hauskin osio on teinien ja mummon yhteinen matka ”juurille” Singaporeen, eihän Xing Li ole koskaan käynyt missään Bathia kauempana. Singaporelainen paikalliskulttuuri alkoi kiinnostaa, erityisesti ruoan ja biletyksen näkökulmasta. Playboyn elkeet omaavan serkkunsa kyydissä kaksitoistavuotias tyttö pääsee kaupungin kuumimmille klubeille. Papereita ei kysytä ja drinksujakin tarjotaan. Hyvinvoivan saarivaltion kulttuurissa esiin nousee hedonismi, ja tietysti surullisenkuuluisat perfektionistiset säännöt julkisessa elämässä.

Juonessa on monia traagisia käänteitä, jotka kertovat paljon kiinalaisen kulttuurin lojaliteeteistä ja moraalikoodeista. Henkilöhahmot ovat kerrassaan loistavia, ei pelkästään koomisia, vaan enemmän tragikoomisuuteen nojautuvia. Suvun miehet ovat kokonaan paitsiossa ja heidän kohtaloistaan valehdellaan ulkomaailmalle. Xing Lin kuolleeksi julistettu isoisä löytyy singaporelaisesta vanhainkodista, ja enon mielisairautta peitellään kuin lepraa. Uncle Ho on oikeasti pelottava hahmo, jonka tervehtymiselle ei anneta paljoa toivoa.

Sivuhenkilöissä on myös paljon potentiaalia. Xing Lin parhaan ystävän Jayn kotiolot ovat kenties vielä mutkikkaammat kuin hänen; kiinalais-jamaikalaiset vanhemmat ovat saaneet kärsiä vielä törkeämmistä kommenteista kuin pelkästään keltaiset ”banaanit”. Jayn hahmo on niin lutuisen rakastettava, että hänet haluaisin syödä. Klassista musiikkia työkseen tekevän jamaikalaisen isähahmon kohtalokaan ei ole ihan kadehdittava. Minusta tässä revitellään mahtavasti myös muiden etnisyyksien stereotypioilla ja tuodaan etnisesti hybridin elämän tavallinen arki esiin ilman turhaa hypetystä.

Teosta on verrattu Sue Townsendin Hardianus Mole-sarjaan, mutta en näkisi yhtymäkohtaa ”yksi yhteen”. Xing Lin kertojan äänessä on jotain samaa naiivin, mutta hyväntahtoisen Hadrianuksen kanssa. Xing Li on Hardianuksen lailla hieman höntti, eikä ainakaan luokan priimusmateriaalia, joksi kunnianhimoinen isoäiti tahtoisi tätä koulia. Tavallisen teinitytön olemuksessaan Xing Li on sopivan universaali hahmo, johon myös ei-kiinalainen lukija voi samastua. Xing Lin kielenkäyttö on paikoitellen hieman latteaa, tai liian teinixiä omaan makuuni. Muuta huomautettavaa teoksessa ei olekaan, vaan PP Wong on saanut aikaan mieleenpainuvan, jännittävän ja uusia kysymyksiä herättävän debyyttikirjan maansa kirjallisella kartalla. Cheers to that!

Nälkäisiä tutkijoita etsitään

Sosiaalisessa mediassa käytiin eilen kiinnostavaa keskustelua Tampereen yliopiston kansainvälistymisstrategiasta. Yliopisto on paraikaa rekrytoimassa ulkomaisia tutkijoita, ja vararehtori Pertti Haapala oli erityisesti painottanut, että kandidaattien kuuluisi olla ”young and hungry”. Nälän metafora nauratti ja hämmensi monia entisiä kollegojani, ja erityisesti siitä sirkuksesta karanneena olin termistä äimän käkenä. Tiedonnälkää tässä kai ajettiin takaa, mutta nälkä on monilla tutkijoilla konkreettisesti kylässä. Ja eritoten jos ollaan rekrytoimassa kolmannen maailman tutkijoita, sanavalinta muuttuu makaaberiksi.

Tutkijat kommentoivat, että tuskinpa yliopiston johto oli Jussi Valtosen Finlandia-opusta lukenut. Kommentin siivittämänä kiinnostuin automaattisesti teoksesta He eivät tiedä mitä tekevät (Tammi, 2014). Kävin eilen aloittamassa sitä Akateemisen Kirjakaupan sohvalla, ja ensimmäiset 50 sivua olivat niin syvä lukukokemus, että ehkä teos pitää hankkia omaksi. Jo siksi, ettei tuota kirjaa voi lukea yhdeltä istumalta, vaan siitä riittää aineksia useampaan maailmanmenon ruotimissessioon. Siksi myös huudahdan jo ensi vaikutelmiani, ja suunnittelen tekeväni romaanista sarja-arvion.

Tapasin siis Joen, Ivy League-tasoisen  neurotieteilijän, joka saapuu Suomeen 1990-luvun alkupuolella naisen perässä suvun varoituksia kuulematta. Joen juutalaisessa suvussa kaikki ovat akateemisia menestyjiä, eikä heille maailmaa oikeastaan ole olemassa Harvardin, Stanfordin, Yalen, MIT:in ja UCLA:n ulkopuolella. Saamme kuulla, että Joe kärsii Harvardin syndroomasta, eli kroonisesta tyytymättömyydestä, joka johtuu siitä, ettei hänen akateeminen uransa etene odotetusti.

Joe yrittää alkuvaiheessa kaupitella Suomea amerikkalaiselle lähipiirilleen vähän kuten kiinteistövälittäjät. Suku ja ystävät näkevät kuitenkin bluffin läpi. Kun Joe kertoo heille Helsingin yliopiston innovatiivisuusstrategiasta ja verkostoista, he toteavat, ettei Stanfordin ole koskaan tarvinnut leveillä verkostoillaan. Tässä palaamme Tampereen yliopiston käyttämään kieleen vuonna 2015. Onko mikään muuttunut, vai onko menestysstrateginen kielenkäyttö vielä lisääntynyt? Kertooko se epätoivosta?

Teos tuntuu poikkeuksellisen kotoisalta akateemisuuden ja ajanjakson valinnan vuoksi. Itse olen arviolta päähenkilöitä muutaman vuoden nuorempi; tässä aloitellaan väitöskirjojen tekoa 1990-luvun alussa, aikana, jolloin sähköpostin kirjoittaminen oli vasta nörttien puuhaa ja jolloin suomalaisilla yliopistoilla oli aitoja suojatyöpaikkoja. Joe ihmettelee laitoksilla pesiviä peseytymättömiä hampuuseja, jotka eivät puhu kollegoilleen ja kantavat omaisuuttaan muovikasseissa. Suomalaisen yliopistomaailman epäsosiaalisuutta ruoditaan armottomasti.

Joen vaimo Alina häiriintyy miehensä kannettavan tietokoneen käytöstä kotioloissa. Hän kiittää onneaan, ettei mies ole vielä hankkinut matkapuhelinta, joka hävettäisi häntä. Pariskunta tarkkailee toisiaan pirullisen tarkasti. Alinan mustasukkaisuus liikkuu vainoharhan puolelle. Vaikka alussa kulttuurierot tuntuvat pikanteilla, liitto lopulta kaatuu kulttuurisiin väärinymmärryksiin. Joe ei sopeudu sosialistiseen Suomeen, jossa työnteko on liian leppoisaa. Hän tekee töitä koko hereilläoloaikansa ja hänen elämänsä tuntuu keskittyvän tieteellisten lehtien antamaan arvostukseen. Tämä publish or perish-mentaliteetti rantautui Suomeen vasta 2000-luvulla. Murahtaen kommunikoiville muovikassimiehille tuskin enää on tilaa siirtotehokkaissa toimistohotelleissa.

Valtosen lähihistoriallinen ote on analyyttista ja poliittisesti nyansoitua. Teos tuntuu operoivan katseen ja vastakatseen logiikalla, eikä juoni olisi ehkä toiminut, jos päähenkilöt olisivat olleet molemmat suomalaisia. Valtonen kartoittaa eronneen pariskunnan ja heidän aikuistuvan Samuel-poikansa polkuja intiimisti, tuhansien kilometrien fyysisestä välimatkasta huolimatta. En vielä päässyt tarinassa kauhuosastolle, vaan lähinnä tutustuin pariskunnan lyhyeeseen rakkaustarinaan.  Odotan innolla, mitä eläinkoelabroissa lopulta tapahtuu.

Kehitystehtävänä turkoosi väri

Vierailin pikaisesti Hengen ja tiedon messuilla Tampere-talolla viime lauantaina. Tarkoituksena oli haastatella luontais- ja henkisen kasvun yrittäjiä, mutta messuhulinassa juttutuokiot jäivät puolitiehen. Keskityin enemmän tapahtuman tunnelmiin ja väreihin kuin johonkin spesiaaliteemaan. Paikalla oli osittain samoja toimijoita kuin syksyn Viisas Elämä-messuilla. Hengen ja tiedon messut ovat vielä astetta esoteerisemmät ja kirjavammat, joten skeptikot ja rationalistit saattavat saada tapahtumassa näppyjä. Ilmassa oli kuitenkin aitoa heittäytymistä ja halua auttaa muita oman kasvunsa ja elämänmuutosten kanssa painiskelevia ihmisiä. Vastuu siitä, mitä viestejä haluaa ottaa vastaan, on tietysti kävijöillä. Tällä moniäänisellä basaarilla tuskin kaikki voivat miellyttää kaikkia.

Kuuntelin toimittaja Pike Hilakarin luennon aiheesta ”Oletko sinäkin erityisherkkä?”. Hilakari oli mukana kokemusasiantuntijana aiheesta, josta toistaiseksi on saatavilla vasta vähän tietoa. Erityisherkkyys voi liittyä fyysisiin ympäristöihin (esimerkiksi sähköallergiat ja sisäilmaongelmat), tunne-elämään tai kipukokemuksiin, jotka eivät ole peräisin omasta kehosta. Erityisherkkä ihminen imee ympäristöstään positiivisia ja negatiivisia energioita sellaisella intensiteetillä, että se voi koitua hänelle henkisesti tai fyysisesti raskaaksi. Jopa julkisissa liikennevälineissä vieraiden ihmisten kuunteleminen voi olla jollekin erityisherkälle liikaa.

Hilakarin esitys oli yleisöjä aktivoiva ja innostava. Vaikka en itse tunnistanut kaikkia lueteltuja piirteitä itsestäni, huomasin kuitenkin jotain tuttua tunne-elämän tasolla. Muiden ihmisten tunteiden eläminen kun on joskus uuvuttavaa puuhaa. Olennaista olisi oppia kääntämään oma herkkyytensä vahvuudeksi ja oppimaan rajoittamaan ympäristöjään niin, ettei erityislahjasta tulisi taakka. Kuulostaa elinikäiseltä kasvutavoitteelta.

Sain paljon irti kahden näytteilleasettajan pisteestä, Runotalon ja luontaishoitola Artemiksen. Runotalon Sari Lehtimäellä oli pisteessään erityisen sydämellinen meininki. Hän jakoi kävijöilleen voimakortteja ja kutsui tutustumaan hänen netissä toimivaan voimapuutarhaansa: http://www.runotalo.net. Runotalon tarjoamat palvelut liittyvät oman elämän voimasanojen löytämiseen ja erilaisiin itsetuntemukseen liittyviin kursseihin, joita on tarjolla sekä virtuaalisesti että livenä Ikaalisissa. Sivusto toimii inspiraation lähteenä kaikille, jotka pitävät valokuvaamisesta, puutarhanhoidosta ja kirjoittamisesta.

Artemiksen Arja Sinervo oli esittelemässä laajemminkin tarjoamiaan hoitojaan, mutta itse innostuin erityisesti Aura-Soma-pulloista. Olen törmännyt Aura-Soma-konseptiin aiemminkin, mutta pidin niitä netissä surffatessani puhtaana huuhaana. Hoitajan tavatessani ja pullot nähdessäni värien maailma alkoi avautua aivan uudella tavalla. Kyseessä on siis henkilökohtaisesta väriterapiasta, jossa hoidettava valitsee n. 110 pullosta neljä itseään eniten puhuttelevaa, joista tehdään tulkinta. Konsultaation jälkeen pulloihin tutustutaan kotioloissa. Öljyistä, mineraaleista, yrteistä ja kristalleista koostuvaa nestettä käytetään ulkoisesti sopiviin chakra-pisteisiin kehossa. Hoidon tarkoituksena on poistaa kehosta menneisyyden taakkoja ja raivata tilaa muutokselle. Lisää tietoa: http://www.hoitolaartemis.com/

Uskokaa, ketkä haluatte. Minusta tässä on jotain itua ainakin psykologisella tasolla. Värit vaikuttavat mielialoihimme voimakkaasti, ja kun keskitämme energiamme joihinkin tiettyihin väreihin, jotka tuottavat mielihyvää, voimme löytää tien ainakin hetkittäiseen tasapainoon. Tätä hoitoa voi kokeilla verrattaen edullisesti – jo yhdellä tasapainopullolla voi aloittaa. Ensimmäisen konsultaation jälkeen hoito on pitkälti itsehoitoa, jossa vastuu on taas käyttäjällä.

Mieleen tulee, että mikäpä ei estäisi kokeilunhaluista värien ystävää kehittelemästä omia, inspiroivia värisekoituksiaan – tosin en usko, että noin kirkkaiden värien aikaansaaminen onnistuisi aloittelijalta. Konseptia on kehitelty pitkään, ja erityisesti yrttien, mineraalien ja kristallien yhdistelmät ovat herkkiä. Jos tekisin omia sekoituksia, en ainakaan käyttäisi niitä ulkoisesti. Aura-Soman konseptia voi tuskin monistaa, mutta värit voivat inspiroida ketä tahansa muuten vaan, vaikka aikaa tai rahaa itse terapiaan ei riittäisi.

Aura-Soma-värien voima ei välity netin välityksellä samalla tavalla kuin livenä. Valitsin kuitenkin alustavasti internetitse juuri tällä hetkellä puhuttelevimmat pullot, jotka luultavasti vaihtuisivat itse sessiossa. Lauantaina pulloja tutkiessani messuilla ihastuin erityisesti turkooseihin pulloihin, ja tänään ykkösvalinnakseni osui numero 86 eli Oberonin, keijujen kuninkaan pullo. Ilmeisesti väriyhdistelmistä ne, joissa toinen osio on kirkas, toimivat puhdistavammin kuin kahden voimakkaan värin kombinaatiot.

Aura-Soman kehittäjä, brittiläinen Vicky Wall oli farmaseutti ja yrttiparantaja, joka sokeutui diabeteksen seurauksena. Hän sai viestin tuonpuoleisesta ”vesien jakamisesta” ja keksi konseptin näkemättä omia aikaansaannoksiaan. Wallin kuoltua v. 1991 hänen pitkäaikainen ystävänsä Mike Booth peri nesteiden reseptit, ja on kehittänyt omia värisekoituksiaan. Pullojen yrtit kasvatetaan farmilla Tetfordissa, Lincolnshiressä ja vesi haetaan Glastonburyn muinaisista parantavista lähteistä. Väriterapiasta on olemassa kattava englanninkielinen teos: Booth, Mike and Carol McKnight 2006. The Aura-Soma Source Book – Colour Therapy for the Soul. Healing Arts Press.

Vaarallisilla vesillä

Ansa tuli vastaan Prisman käytävällä, enkä osannut ohittaa sitä. Sen kutsuhuuto oli pakottava, vaikka juuri olin onnistunut myymään kirpputorilla kyseisen kirjailijan koko tuotannon. Niin. Hyllyssäni ei ole enää ainuttakaan Paulo Coelhon teosta. Sen sijaan sinne juuri rantautui Maestron elämäkertateos.

Sanomattakin on selvää, että nyt liikutaan vaarallisilla vesillä. Enää en häpeile historiaani Coelhon teoksien suurkuluttajana, mutten välttämättä haluaisi palata Piedrajoen rannalle itkemään. Enkä varsinkaan hankkimaan miehen aforismeilla varustettuja rakkaudellisia kalentereita. Fernando Morais’n teos Paulo Coelho-sanojen alkemisti (Bazar, 2010, suom. Satu Ekman ja Jarna Piippo) toi mieleen monia ristiriitaisia lukumuistoja. Se valotti yksityiskohtaisesti varsinkin Coelhon alkutuotannon luomisprosesseja ja niitä pariakymmentä pitkää vuotta, jolloin Coelho haaveili menestysromaanin kirjoittamisesta saamatta silti aikaan mitään kunnollista.

Paulo Coelhon romaaneissa on paljon omaelämäkerrallisia elementtejä. Elämäkertaa lukiessa huomaan, että Coelho on matkustanutkin lähestulkoon kaikkiin uskomattomien fiktiivisten vaellustensa kohteisiin, moniin jo kauan ennen romaanien luomista. Coelhon nuoruusvuodet olivat levottomat, täynnä poliittisia, seksuaalisia ja huumekokeiluja. Mielisairaalat ja vankilat tulivat tutuiksi, ja varsinkin 70-luvulla sotilasdiktatuurin agentit pitivät häntä silmällä tiiviisti. Tyttöystävät ja vaimokokelaat vaihtuivat tiheään tahtiin varsinkin, kun suurin osa naisista ei lämmennyt hänen polyamoristisiin ehdotuksiinsa. Morais käy sekavia vaiheita läpi yksityiskohtaisesti, ja välillä tuntuu, että tiivistys olisi ollut paikallaan varsinkin lyhyimpien suhteiden kohdalla. Brasilialaisesta näkökulmasta teos varmasti aukeaa omanlaisenaan juorukalenterina, mutta eurooppalaista lukijaa ei välttämättä kiinnosta jokaisen tyttöystäväkandidaatin perhetaustat.

Kiinnostavinta teoksessa on Coelhon esoteerinen ja myös masentuneisuuteen ja vainoharhaisuuteen taipuvaisen persoonallisuuden syväanalyysi. Morais ottaa teoksensa päähenkilön vakavasti, mutta käyttää myös kirjailijan vapauttaan kuvata Coelhoa ei aina niin mairittelevassa valossa. Varsinkin taikauskon vaikutuksista arkeen syntyy tahatonta tai tahallista komiikkaa. Miehen elämässä oli ainakin kymmenen vuoden jakso, jolloin hän ei tehnyt mitään merkittäviä päätöksiä konsultoimatta I Ching-taulua. Saatananpalvontakausi oli synkin jakso, joka muuttui katolisen mystisen salaseuran jäsenyydeksi eeppisellä Euroopan-matkalla. Amsterdamilaisen hotellin ruokasalissa Coelho kohtaa Mestari J:n, joka kehottaa häntä matkustamaan viikinkimuseoon Osloon, jossa ensimmäinen initiaatio mystikon tielle tapahtuisi. Elämäkerran narraatiossa onkin keskiössä tietynlainen fatalismi, tai pyhien merkkien seuraaminen. Tämä on poikkeuksellista, mutta myös auttamattoman elitististä – Coelholla oli jo ennen kirjallista läpimurtoaan niin paljon varallisuutta, että hän pystyi muuttamaan matkasuunnitelmiaan ja seuraamaan sydämensä ääntä melkein minne tahansa maailmassa.

Teos kertoo myös brasilialaisten kirjallisuuskriitikkojen nihkeästä suhtautumisesta Coelhon maailmanmaineeseen. Monet kriitikot ovat teilanneet kaikki hänen teoksensa lukematta niitä. Älykköjen on vaikea hyväksyä simppelillä kielellä kirjoittavan populistikirjailijan massasuosiota, vaikka Coelho onkin saanut aikaan positiivisia muutoksia myös synnyinmaansa kirjallisilla markkinoilla. Hänen pyrkimyksensä on ollut viedä kirjat eritoten vähävaraisen lukijakunnan pariin, eli julkaisemaan nopeasti halpoja pokkariversioita. Coelhon kirjailijapersoonassa yhdistyvät elitistinen hedonismi ja kansanomaisuus – halu demokratisoida kirjamarkkinoita.

 

Minuun kolahti eritoten Coelhon perinantamattomuus haaveensa toteuttamisessa. Tunnistin nuoruusvuosien sekoiluista palasen itseänikin, vaikka omat kokeiluni eivät koskaan saavuttaneet näitä mittakaavoja. Luova hulluus oli Coelholla elämää ilman kompromissejä; menestyskirjailijana hän on kenties joutunut miellyttämään valtavirtayhteiskuntaa laajemmissa määrin. Brasilialaiset kriitikot edelleen arvostavat Coelhoa laulunsanoittajana ja teatterimiehenä – hänhän toimi maan vasemmistolaisissa underground-piireissä aina varhaiseen keski-ikään saakka tehden ”oikeaa” (lue: mahdollisimman huonosti myyvää) taidetta.

Teos varmasti inspiroi meitä kaikkia hitaita kirjoittajia, joiden läpimurto on vielä sumun peitossa. Siinä parasta oli, että kirjoittaja on etäännyttänyt itsensä sopivasti kohteestaan eikä sorru kielellisesti Coelhon imitaatioon. Uskoisin, että teos on puhutellut myös kohdettaan. Erittäin kattava lukukokemus, suosittelen myös niille, jotka suhtautuvat Coelhon tuotantoon skeptisesti.

(Alempi kuva: Coelho v. 1970 Roomassa.)

Bar Sicilia

Pääsiäisen flunssaputki johti pidempään henkiseen pakoon näiltä hoodeilta. Italian saappaasta matkustin takaisin mestoilleni Sisiliaan, tällä kertaa brittiläisen The Guardian-lehden ruokatoimittaja Matthew Fortin punaisen Vespan kyydissä. Fort tunnetaan kovan luokan ravintolakriitikkona, joka on viettänyt aikaa Euroopan kuuluisimpien kokkien vieraana. Enimmäkseen hän pyörii Michelin-tähtiä saaneissa paikoissa, mutta tässä teoksessa hän ei ylenkatso kansankuppiloita.

Sweet Honey, Bitter Lemons (Ebury Press, 2008) on nimensä veroinen hyvän mielen teos. Teoksessa vahvasti keski-ikäinen mies palaa saarelle, jossa vietti viimeksi aikaa veljensä kanssa alle kaksikymppisenä vuonna 1973. Tällä välillä hän on muodostanut rakkaussuhteen manner-Italiaan, mutta Sisilia on jäänyt enigmaksi. Saarelle matkustaessaan hänellä tosin on valmiina ruoka-alan verkostot ja kontaktit, joten reissu sujuu jouhevasti gourmet-kohteesta toiseen säntäillessä. Teos ei ole erityisen seikkailullinen, koska toimittajalla on työnmakuinen tahti päällä Vespankin selässä.

Luen teosta ensisijaisesti ruokakirjana, jonka reseptit ovat selkeitä ja ehdottomasti kokeilun arvoisia. Minulla on hyllyssä myös ”aito” sisilialainen keittokirja, josta en ole kokeillut ainuttakaan reseptiä, koska raaka-aineet ovat huonosti saatavilla. Tässä on selkeästi pyritty helpompaan toteutukseen myös pohjoiseurooppalaisesta automarketnäkökulmasta. Kymmenen pistettä ja papukaijamerkki tälle valinnalle!

Itse olen Sisilian-reissuillani keskittynyt vain meren eläviin, mutta tässä jaetaan roppakaupalla myös kasvis-ja liharuokareseptejä. Saaren erikoisuuksia ovat myös kotona tehdyt makkarat ja linssiruoat – linssipainotteinen ruokavalio kun oli tavallista arkea vuosisatoja. Nykyään keskivertosisilialainen ylenkatsoo tätä köyhien ruokaa, jota viljellään enää vain muutamilla luomutiloilla. Sisilialaiset laatulinssit ovatkin melkein kuolemassa sukupuuttoon, mikä on harmi. Itsekään en muista kohdanneeni Sisilian-reissuillani linssin linssiä. Sen sijaan ranskalaisia Le Puyn linssejä olen saanut maistaa ja kieltämättä ne ovat paljon makurikkaampia kuin aasialaiset. Samaa uskoisin sisilialaisista linsseistä.

Noin kolmasosa kirjasta koostuu resepteistä. Varsinkin kasvisruoat ja jälkiruoat ovat helposti toteutettavia pohjoismaisen peruskaupan antimilla. Fort selkeästi tuntee saaren poliittista historiaa, mutta ottaa kantaa siihen vain rivien välistä. Kokkaaminen on ollut köyhällä saarella usein myös hiljaisen poliittisen vastarinnan ja itsensä ilmaisun muoto – kenties ainoa sellainen.

Fortille ei tapahdu kahdella reissullaan kovin kummoisia. Vespalla hän kaatuu kerran, pyörän rengas puhkeaa ja muutaman kerran rankkasade yllättää ikävästi. Mies ei ole millään tavalla sankarimatkailija, vaan melkein puhkeaa itkemään joka kerta, kun märkä tai kylmä iskevät. Majapaikkoja kuvataan säästeliäästi, sillä keskiössä on ruoka ja sen laittajat. Leipureista, kalastajista, kotikokeista ja ravintoloitsijoista, sekä myös ruokaan ja turismiin liittyvistä byrokraateista ja muista mielipidevaikuttajista juttua riittääkin. Kirjailija on hyvin antelias haastateltavilleen, erityisesti niille, jotka kutsuvat hänet pitkille perhelounaille. Anekdoottina mainittakoon, ettei kirjailija selviä perhelounaista ilman päiväunia, kun taas paikalliset jaksavat syödä ja juoda kepeästi kuudesta kahdeksaan tuntiin.

Sisilialainen ruoka on äärimmäisyyksien sinfoniaa, rohkeita makuyhdistelmiä. Toisin kuin Italian mannermaalla, saarella ei ole niin tarkkoja maantieteellisiä spesialiteettejä. Reseptien noudattaminen ei ole kirjaimellista, vaan ruoanlaittoa opetellaan ehkä enemmän katsomalla ja tekemällä. Tämä varmaan johtuu myös lukutaidottomuudesta, joka oli saarella yleistä vielä 1900-luvullakin. Sisilialaiset kokit uskaltavat tehdä omia variaatioitaan perinneruoista rohkeammin kuin manner-Italian kokit, jotka kokevat perinteiden velvoittavan viimeiseen piiruun saakka.

Teos ei lähde ensi lukemisen jälkeen kiertoon, vaan saa kunniapaikan keittiössäni, jonka nimeän tänään Bar Siciliaksi. Hunaja ja sitruunat ovat molemmat lempiraaka-aineitani, ja haluaisin myös keltaisen värin näkyvän lautasella. Resepteistä lähtee pian kokeiluun Anna Favan lasagne, canazzu (munakoisopata) ja bobbio (peruna-paprikapata). Erityistä plussaa annan ”köyhien ruokien” kierrätyksestä. Teos sopii erinomaisesti työttömille elämän hifistelijöille.

Lapset museoon: oppimäärä edistyneille

Rachel Cuskin The Last Supper: A Summer in Italy (Faber&Faber, 2009) on ollut randomilla hankittuja Italia-aiheisia matkakirjoja, joita en ole kuitenkaan ehtinyt lukea ennen takavuosien reissuja. Tavallisinta on, että Italia-kirjan kirjoittaja on keski-ikäinen tai varttunut britti tai amerikkalainen; tässä kirjoittaja on matkustamisen aikana 38-vuotias kahden lapsen äiti, joka päättää miehensä kanssa viettää rennon pitkän kesän Italiassa. Matka kestää vajaan puoli vuotta, jonka aikana 5-6-vuotiaat tyttäret käyvät vanhempiensa kanssa kotikoulua. Suunnitelmat eivät ole ennakolta vedenpitävät, vaan paikkoja vaihdetaan fiiliksen mukaan.

Pääosa tarinasta tapahtuu Toscanan Arezzon pikkukaupungissa, joka tunnetaan eritoten freskoistaan ja muusta renessanssiajan taidehistoriasta. Rachel Cusk on taidesuuntautunut kirjailija, joka on saanut perinteisen katolisen kasvatuksen. Matkan aikana hän pohtii omaa lapsuuttaan ja muistelee myös aiempia katolilaisuuden inspiroivia matkojaan, kuten teini-iän vapaaehtoistyötä kuolemansairaiden brittien paimenena Lourdesissa. Cuskille kirkoissa vierailu kuuluu olennaisena osana Italian-matkaan, ja hän on mestari löytämään myös vähemmän tunnettuja taideaarteita, joista turistioppaat eivät kerro. Jos siis etsit Toscanan maakunnasta off the beaten track-vinkkejä, teos voi olla täsmäopas sinulle. Itse en ole kirjailijan kanssa kaikesta samaa mieltä, tosin tunnen Toscanaa vain lyhyiden reissujen perusteella. Viime kerralla ihastuin kovasti Garfagnanan vuoriston pikkukyliin, alueeseen, jonka Cusk tuomitsi umpimielisen tylsäksi. Toisaalta itse pidän hänen kirkko- ja kuvataideharrastustaan hieman liian vakavana, ja ihmettelen, kuinka hän onnistui saamaan tyttärensä innostumaan enemmän freskoista kuin uima-altaista. Teemana onkin: lapset museoon, pidemmän kaavan kautta. Kirjassa on myös pitkiä osoioita, jotka voisivat olla kopioita taidehistorian oppikirjoista. Ne hieman rasittavat.

Cusk on kielellinen virtuoosi, joka saa aikaan arkisista detaljeista suurta taidetta. Itse pidin erityisesti jäätelönsyönnin ja tenniksenpeluun kuvauksista. Niihinkin on saatu renessanssinomaista runsautta. Rikas kuvailu ja runsas erikoisten adjektiivien käyttö eivät siis ärsytä, kun muistaa tarinan kontekstin. Matkakirjaksi teos on kunnianhimoinen, vaikka valitut kohteet eivät lopulta ole kummoisia – ei ainakaan brittituristien näkökulmasta. Toscanan maaseutu varsinkin pursuaa oravanpyörästä hypänneitä brittejä, jotka ovat hankkineet toisen kodin Italiasta. Jim-niminen skottimies on herkullinen hahmo, jonka sisältä avautuu loputtomia kerroksia kuin aromikkaimmasta sipulista. Jimin ja paikallisen tahtonaisen Tizianan myrskyisästä suhteesta olisin halunnut lukea enemmänkin. Jimin tapa ottaa kaikki alueelle eksyvät britit siipensä alle on liikuttavaa, vaikka lopulta hän tulee taksikuskina tienaamaan ystävällisyydellään.

Lopulta perheen karavaani siirtyy Etelä-Italiaan, Napoliin, Pompeijiin ja Sorrentoon, johon tutustutaan pintapuolisemmin, melkein normituristeina. Caprille he eivät pääse, sillä lauttojen työntekijät ovat lakossa. Etelä-Italia on selvästi tässä se ”vieras kulttuuri”, johon uppoutuminen ei mahdu teoksen universumiin. Näiltä osin kuvaus latistuu majapaikkojen pitäjien luonteiden ja kahviloiden ruokalistojen referaattiin. Loppuvaiheessa matkaa rahat ovat niin lopussa, että he joutuvat ottamaan käyttöön lainaksi saamansa teltan. 2000-luvun leirintäalueiden kuvauksissa on jotain uutta ja erilaista ainakin minulle, 70-luvun lapsitelttamatkailijalle. Jo se, että jotkut perheelliset edelleen altistavat lapsensa yksinkertaiselle leirielämälle, on raikasta ja erilaista. Tästä osasta matkaa olisin halunnut lukea lisää, juuri lasten näkökulmasta. Suurin osa tuntemistani lapsiperheistä eivät uskalla matkustaa muualle kuin Finnmatkojen sertifioimiin hotelleihin, joissa on Bamse-kerhot. Vaihtoehtoisesta turismista lasten kanssa on aivan liian vähän vinkkejä.

Hauskin kirjasta poimimani anekdootti liittyy kirjailija D.H. Lawrenceen, joka asui pitkään Sisiliassa vaimonsa Friedan kanssa. Avioliitto oli aiheuttanut aikanaan skandaalin, sillä Frieda hylkäsi kolme pientä lastaan Lawrencen takia. Ulkomaille muutto johtui osittain tästä, mutta vaimo ei koskaan päässyt eroon syyllisyyden tuskastaan. Lawrencen pariskunta matkusti laivalla Sisiliasta Sardiniaan, ja D.H. Lawrence koki saarella suurta vapautusta, koska siellä ei ollut merkittävää taidehistoriaa samalla tavalla kuin kaikkialla muualla maassa. Matkakirja Sea and Sardinia (1921) vaikuttaakin kiinnostavalta lukuvinkiltä. Haluaisin lukea eritoten taideähkystä ja keinoista lievittää sitä. Rachel Cusk ei samastu Lawrenceen, vaan on melkein järkyttynyt suuren kirjailijan tavoista dissata eurooppalaista kulttuurihistoriaa. Hänen mukaansa maailma on sadassa vuodessa muuttunut niin rumaksi automarketteineen ja suurine teollisuusalueineen, että jokainen ihminen tarvitsee annoksen freskojen klassista kauneutta.

Kanadalaissyntyinen Cusk on kirjoittanut enimmäkseen fiktiota; tämä teos on hänen ainoa matkakirjansa. Hän on edelleen jokseenkin ”hip” kirjailija ainakin Britanniassa. Teoksissa näyttää olevan kokeilua autofiktion saralla, eli Cusk yhdistää fiktiota ja omaelämäkerrallista kirjoittamista. Viimeisimmät teokset näyttävät käsittelevän tässä teoksessa esiintyvän perheen hajaantumista kahteen osoitteeseen, ja on hän kirjoittanut miltei pakollisen äidiksi tulemisen saagankin. Pidin eritoten kirjailijan kielestä ja tyylistä, joten saatan tutustua hänen romaaneihinsa piakkoin.

Blue One, rakkauden linja

Kun etelän ja pohjoisen asukit eroavat, ainoa ratkaisu yhteishuoltajuuden ylläpitämiseksi on pluuvan. Lapissa on taatusti satoja tai tuhansia pluuvan-lapsia, jotka sukkuloivat tottuneesti kahden realiteetin välillä. Ja mikä sen kätevämpää, jos lennoissa ovat hinnat kunnossa. Pluuvan-lapsuus tosin tuntuu astetta dramaattisemmalta kuin VR- tai Onnibus-lapsuus. Kotimaan matkoillani kohtaan usein näitä varhaiskypsiä, pärjääviä lapsia, joille yksin matkustaminen on arkista normitoimintaa. Enemmän ihailen kuin säälin heidän tilannettaan, kasvattaahan reissaaminen oma-aloitteisuuteen. Yleensä toisessa päässä on aina vastassa vastuullinen isä tai äiti.

Mooses Mentula valottaa lappilaista perhe-elämää ja parisuhteen kehitystä romaanissaan Isän kanssa kahden (WSOY, 2013). Romaanissa asutaan jossain Sodankylän maastossa, josta reissut Rovaniemelle ovat jo merkittävää tuuletusta. Joskus käydään Haaparannan Ikealla hakemassa kynttilöitä ja lihapullia. Elämä pienessä kylässä on paikallisen juurtunutta, eivätkä etelästä tulleet miniät tai vävyt yleensä kestä kymmentä vuotta pidempää, vaikka rakkaus olisikin alussa räiskynyt roviona.

Teoksen päähenkilöitä ovat Lenne-niminen poika vanhempineen sekä paikalliseen kouluun opettajaksi tullut Jyri, jolta on isä kateissa. Lennen vanhempien, Jounin ja Mariannen, liitto on rakoilemassa, sillä Jouni antaa enemmän hellyyttä porotokilleen kuin vaimolleen. Marianne pyörittää sivubisneksenä villisikafarmia, vaikka mies yrittää kannustaa tätä aloittamaan korkeakouluopinnot etänä syvemmän turhautumisen välttämiseksi. Molemmilla on toiseen kohdistuvaa hyvää tahtoa, mutta liitto on kutistunut toraiseksi kämppäkaverimeiningiksi. Ajatus toisesta lapsestakaan ei pelasta tätä liittoa. Kummallakaan ei ole pelastusrengasta tai edes laastaria huomista varten.

Mariannea eivät enää piristä edes suuren maailman menosta kuiskivat Gloriat tai Olivia-lehdet, vaan hän alkaa olla kypsä palaamaan etelään. Lenne joutuu kuuntelemaan vanhempiensa kovaäänisiä riitoja kaikki yöt. Lapsen näkökulma on teoksessa poikkeuksellisen vahva, ja Lennen omapäisyys kriisitilanteessa on liikuttavaa. Lapsi kehittelee itselleen alter egon. supermies-tyyppisen Poropojan, joka uskaltaa tehdä asioita, joita poika ei arjessaan tekisi.

Jyri asettuu Lappiin lähinnä siksi, että isästään hänellä on olemassa vain poroaiheinen kaulakoru ja käyntikortti. Hän kokee olevansa Lapin mies, vaikka onkin kasvanut Tuusulassa. Jyrin äiti on kuolemassa syöpään, eikä tämä ole halunnut kertoa pojalleen epämääräisen suhteen yksityiskohtia. Vasta äidin kuoltua Jyri alkaa etsiä siittäjäänsä, joka on toiminut koko ikänsä Keskon piiripäällikkönä. Jo kuusikymppinen matkalaukkusankari tunnetaan kaikkialla Lapin kylissä ”huonosta elämästään” ja edelleen hän jaksaa leveillä naisvalloituksillaan. Romaanin nimi herättää toivon isä-poika-suhteen lämpiämisestä, mutta Jyri kohtaa vain säälittävän ihmisraunion. Isä kuittaa pojalleen elämänsä loputtomat ylilyönnit näin: ”Minä olen enemmän tämmönen alkuunpanija kuin pidemmän tähtäimen mies.”

Sukupuoliroolit ovat pohjoisessa perinteisiä ja muuttumattomia. Mariannen odotetaan hoitavan ainakin suvun ruokkimistehtävän tilanteessa kuin tilanteessa. Jounin vanhat vanhemmat sairastavat talvet vällyjen alla odottaen täyttä palvelua miniältä. Orastava vauvauutinen piristää raihnaista ukkia lähtemään halonhakkuuseen keskellä julminta talvea. Isovanhemmat suhtautuvat etelän miniään lämmöllä, mutta tämäkään ei pelasta tuhoon tuomittua liittoa.

Mariannen uskottomuus ja seksuaalinen riskinotto taitavat olla hänelle ainoita kanavia ottaa etäisyyttä ennalta määrätystä tulevaisuudesta. Sivusuhde on kevyttä keittoa verrattuna siihen, mitä hän harrastaa netissä pitkinä yksinäisinä iltoina. Hänen riskikäytöksensä muistuttaa pitkälti teinien viiltelykulttuuria tai huumeiden yliannostusta. Monessa mielessä hän jopa toivoo jäävänsä nettipornosta kiinni, jättäen jälkiä toiminnastaan yhteiseen kotiin. Jouni ei huomaa mitään ennen kuin on liian myöhäistä. Erityisesti nettideitti- ja pornosivujen käyttäjien psyykeen uppoutuminen oli teoksessa ansiokasta, vaikka kyseessä olikin vain sivujuoni.

Parasta teoksessa on Lapin nykytodellisuuden rehellinen valottaminen. Lenne seuraa syrjäkylästään maailman tuulia ja uusimpia trendejä siinä missä kuka tahansa muukin lapsi. Mentula ei sorru lappilaisuuden eksotisointiin, vaan näyttää arjen realiteetit sellaisina kuin ne ovat. Tyylilaji on puhtaan realistinen, lukuunottamatta muutamaa Poropojan ilmaantumista. Toisaalta luulen, etten olisi jaksanut innostua vastaavasta arkisesta uskottomuus- ja erodraamasta ilman itselleni vierasta maantieteellistä ulottuvuutta. Lappilaisuus on teoksen selkeä ”lisäarvo”, mutta siinä ei ryvetä eikä sitä nosteta jonkunlaiselle ”jalon villin” jalustalle.

Arktinen hysteria näyttääkin olevan tämän pääsiäisen lukuteemani. Johtuuko se siitä, että ulkonakaan ei näy valon pilkettä? Yleensä tällaisina aikoina luen karibialaista kirjallisuutta, mutta nyt synkistelytaipumukseni voittaa calypson tahdit.