Dementikko etsivänä

pier

Emma Healeyn Elizabeth Is Missing (2014) oli yksi viime vuoden menestyneimpiä bestsellereitä Britanniassa, ja Costa-kahviloiden kilpailun parhaan esikoisromaanin tittelin voittaja. Teosta on suitsutettu ”erilaisena” dekkarina, joka rikkoo genrerajoja. Lukija voi itse päättää, lukeeko teosta dekkarina vai taidcproosana. Itse jäin eniten koukkuun romaanin kieleen, jossa oli ripaus Virginia Woolfia. Jos saisin itse kategorisoida teoksen, kutsuisin sitä psykologiseksi jännityskertomukseksi.

ElizabethTeoksen päähenkilö, noin kahdeksankymppinen leskirouva Maud asuu edelleen yksin omassa talossaan, vaikka asuminen tuottaa päivittäin hankalia tilanteita. Maudin luona käy aamuisin kotiavustaja, ja iltapäivisin tytär Helen, mutta väliin mahtuu monia tapahtumarikkaita tunteja. Jännitys romaanissa rakentuu eritoten kysymykselle, kuinka noin muistisairas ihminen voi asua edelleen itsenäisesti.

Maudilla on kaksi pakkomiellettä: teoria hänen parhaan ystävänsä Elizabethin katoamisesta ja kysymys, kuinka kesäkurpitsoita kasvatetaan. Näitä asioita hän toistaa sukunsa rasitukseksi, eikä kukaan enää lämpene varsinkaan Elizabethin etsinnöille. Hän piinaa myös paikallista poliisiasemaa asiallaan, ja saa siellä ylimielistä kohtelua. Hän tekee myös ratsioita Elizabethin tyhjään kotiin, saaden matkan varrella syviä muistamattomuuskohtauksia. Pakkomielteiden takana ovat kuitenkin sota-aikainen tragedia, josta varsinainen dekkarin juoni muodostuu. On hämmentävää, kuinka tarkkaan Maud muistaa pula-ajan ruokakiintiöt, meikkien nimet ja leninkien kuosit, kun hän ei normipäivänä muista omaa nimeäänkään.

Maudin nuoruuden kaapista paljastuu luurankoja, jotka ovat saaneet hänet käyttäytymään oudosti koko ikänsä. Hän on ollut nuoresta saakka ällöjen asioiden hamstraaja: perheenäidin hyönteiskokoelmat tulitikkurasioissa kertovat hänen elämänasenteestaan. Rouvan laatikoista löytyy jopa ikivanhoja kynsiä. Healey on parhaimmillaan 40-luvun nostalgisten arjen yksityiskohtien kuvaajana: Maudin pakoretket lapsuudenkotinsa ruokakomeroon tuntuvat luissa ja ytimissä hajuineen ja tuoksuineen. Dementian syövereissä Maudin kokoelmat muuttuvat koko ajan oudommiksi. Äidin ja tyttären riidat siitä, voiko mitään heittää pois, tuntuvat riipiviltä. Maud ei myöskään ymmärrä, miksi hän ei saisi ostaa joka päivä persikkasäilykkeitä. Hänen kotinsa täyttyy erinäisistä kieltolapuista, joita hän ei kuitenkaan muista lukea.

Healey tekee teräviä havaintoja sukupolvien välisistä kuiluista. Maud välillä muistaa, mitä lävistykset ovat ja miettii, olisiko hänenkin naamansa puhkottu, jos hän olisi viisitoistakesäinen tänä päivänä. Hämmennystä herättää hänen vanha lempipubinsa, josta on tehty fine dining-mesta – ruoan tarjoaminen mustilta lautasilta ei häntä lämmitä. Muistisairauden tässä vaiheessa hänen on mahdotonta tehdä eroa eri vuosikymmenten välillä, mikä näkyy kerronnassa saumattomina siirtyminä 40-luvulta 2010-luvulle. Romaani oli jopa hieman haasteellista luettavaa, ja se aukeni paremmin hitaasti maistellen kuin jos olisin ahminut sen yhdeltä istumalta.

Jos Minna Lindgrenin Ehtoolehto-sarja on viihdyttänyt anarkistisella reippaudellaan, tässä näkökulma on enemmän päänsisäinen ja outouttava. Lindgren kuvaa ysikymppisiä ninjamummoja, jotka pysyvät ajassa kiinni uskomattomalla asenteellaan; tässä kerrotaan ”tavallisempaa” tarinaa vanhuksen arjen selviytymisestä, tosin epätavallisin keinoin. Minussa teos herätti syviä omakohtaisia muistoja isoäitini loppuelämästä. Kadehdin Healeyn kykyä päästä Maudin ihon alle tällä intensiteetillä ja tarkkuudella. Kadehdin myös tekstin raikkautta: on poikkeuksellista, että dementiasta on saatu aikaan näin virkistävää tekstiä. Huumoria tässä ei viljellä samalla skaalalla kuin Minna Lindgren tekee, vaan tyylilaji on klassisempi. Näkisin mielelläni tarinan teatterin lavalla, en elokuvana.

Teoksessa liikutaan jossain Englannin etelärannikon rantalomakaupungissa, jossa on iki-ihana huvituksia pursuava rantalaituri. Sota-aikana naiset käyvät laiturin tanssisalilla bongaamassa amerikkalaisia sotilaita ja kaikenlaisia käpykaartilaisia, joista ei ole aviomiesmateriaaliksi. Laitureihin olen ollut aina heikkona Britannian-matkoillani, ja siksi tämäkin teos herätti taas matkakuumeen. Tätä kuumetta ei lievitä kävely Rauhanniemen kansankylpylään, jota olen pitänyt joskus köyhän naisen ”pierinä”.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s