Bar Sicilia

SAM_2474Pääsiäisen flunssaputki johti pidempään henkiseen pakoon näiltä hoodeilta. Italian saappaasta matkustin takaisin mestoilleni Sisiliaan, tällä kertaa brittiläisen The Guardian-lehden ruokatoimittaja Matthew Fortin punaisen Vespan kyydissä. Fort tunnetaan kovan luokan ravintolakriitikkona, joka on viettänyt aikaa Euroopan kuuluisimpien kokkien vieraana. Enimmäkseen hän pyörii Michelin-tähtiä saaneissa paikoissa, mutta tässä teoksessa hän ei ylenkatso kansankuppiloita.

Sweet Honey, Bitter Lemons (Ebury Press, 2008) on nimensä veroinen hyvän mielen teos. Teoksessa vahvasti keski-ikäinen mies palaa saarelle, jossa vietti viimeksi aikaa veljensä kanssa alle kaksikymppisenä vuonna 1973. Tällä välillä hän on muodostanut rakkaussuhteen manner-Italiaan, mutta Sisilia on jäänyt enigmaksi. Saarelle matkustaessaan hänellä tosin on valmiina ruoka-alan verkostot ja kontaktit, joten reissu sujuu jouhevasti gourmet-kohteesta toiseen säntäillessä. Teos ei ole erityisen seikkailullinen, koska toimittajalla on työnmakuinen tahti päällä Vespankin selässä.

Luen teosta ensisijaisesti ruokakirjana, jonka reseptit ovat selkeitä ja ehdottomasti kokeilun arvoisia. Minulla on hyllyssä myös ”aito” sisilialainen keittokirja, josta en ole kokeillut ainuttakaan reseptiä, koska raaka-aineet ovat huonosti saatavilla. Tässä on selkeästi pyritty helpompaan toteutukseen myös pohjoiseurooppalaisesta automarketnäkökulmasta. Kymmenen pistettä ja papukaijamerkki tälle valinnalle!

Itse olen Sisilian-reissuillani keskittynyt vain meren eläviin, mutta tässä jaetaan roppakaupalla myös kasvis-ja liharuokareseptejä. Saaren erikoisuuksia ovat myös kotona tehdyt makkarat ja linssiruoat – linssipainotteinen ruokavalio kun oli tavallista arkea vuosisatoja. Nykyään keskivertosisilialainen ylenkatsoo tätä köyhien ruokaa, jota viljellään enää vain muutamilla luomutiloilla. Sisilialaiset laatulinssit ovatkin melkein kuolemassa sukupuuttoon, mikä on harmi. Itsekään en muista kohdanneeni Sisilian-reissuillani linssin linssiä. Sen sijaan ranskalaisia Le Puyn linssejä olen saanut maistaa ja kieltämättä ne ovat paljon makurikkaampia kuin aasialaiset. Samaa uskoisin sisilialaisista linsseistä.

Noin kolmasosa kirjasta koostuu resepteistä. Varsinkin kasvisruoat ja jälkiruoat ovat helposti toteutettavia pohjoismaisen peruskaupan antimilla. Fort selkeästi tuntee saaren poliittista historiaa, mutta ottaa kantaa siihen vain rivien välistä. Kokkaaminen on ollut köyhällä saarella usein myös hiljaisen poliittisen vastarinnan ja itsensä ilmaisun muoto – kenties ainoa sellainen.

Fortille ei tapahdu kahdella reissullaan kovin kummoisia. Vespalla hän kaatuu kerran, pyörän rengas puhkeaa ja muutaman kerran rankkasade yllättää ikävästi. Mies ei ole millään tavalla sankarimatkailija, vaan melkein puhkeaa itkemään joka kerta, kun märkä tai kylmä iskevät. Majapaikkoja kuvataan säästeliäästi, sillä keskiössä on ruoka ja sen laittajat. Leipureista, kalastajista, kotikokeista ja ravintoloitsijoista, sekä myös ruokaan ja turismiin liittyvistä byrokraateista ja muista mielipidevaikuttajista juttua riittääkin. Kirjailija on hyvin antelias haastateltavilleen, erityisesti niille, jotka kutsuvat hänet pitkille perhelounaille. Anekdoottina mainittakoon, ettei kirjailija selviä perhelounaista ilman päiväunia, kun taas paikalliset jaksavat syödä ja juoda kepeästi kuudesta kahdeksaan tuntiin.

Sisilialainen ruoka on äärimmäisyyksien sinfoniaa, rohkeita makuyhdistelmiä. Toisin kuin Italian mannermaalla, saarella ei ole niin tarkkoja maantieteellisiä spesialiteettejä. Reseptien noudattaminen ei ole kirjaimellista, vaan ruoanlaittoa opetellaan ehkä enemmän katsomalla ja tekemällä. Tämä varmaan johtuu myös lukutaidottomuudesta, joka oli saarella yleistä vielä 1900-luvullakin. Sisilialaiset kokit uskaltavat tehdä omia variaatioitaan perinneruoista rohkeammin kuin manner-Italian kokit, jotka kokevat perinteiden velvoittavan viimeiseen piiruun saakka.

Teos ei lähde ensi lukemisen jälkeen kiertoon, vaan saa kunniapaikan keittiössäni, jonka nimeän tänään Bar Siciliaksi. Hunaja ja sitruunat ovat molemmat lempiraaka-aineitani, ja haluaisin myös keltaisen värin näkyvän lautasella. Resepteistä lähtee pian kokeiluun Anna Favan lasagne, canazzu (munakoisopata) ja bobbio (peruna-paprikapata). Erityistä plussaa annan ”köyhien ruokien” kierrätyksestä. Teos sopii erinomaisesti työttömille elämän hifistelijöille.

Mainokset

Lapset museoon: oppimäärä edistyneille

Last supperRachel Cuskin The Last Supper: A Summer in Italy (Faber&Faber, 2009) on ollut randomilla hankittuja Italia-aiheisia matkakirjoja, joita en ole kuitenkaan ehtinyt lukea ennen takavuosien reissuja. Tavallisinta on, että Italia-kirjan kirjoittaja on keski-ikäinen tai varttunut britti tai amerikkalainen; tässä kirjoittaja on matkustamisen aikana 38-vuotias kahden lapsen äiti, joka päättää miehensä kanssa viettää rennon pitkän kesän Italiassa. Matka kestää vajaan puoli vuotta, jonka aikana 5-6-vuotiaat tyttäret käyvät vanhempiensa kanssa kotikoulua. Suunnitelmat eivät ole ennakolta vedenpitävät, vaan paikkoja vaihdetaan fiiliksen mukaan.

Pääosa tarinasta tapahtuu Toscanan Arezzon pikkukaupungissa, joka tunnetaan eritoten freskoistaan ja muusta renessanssiajan taidehistoriasta. Rachel Cusk on taidesuuntautunut kirjailija, joka on saanut perinteisen katolisen kasvatuksen. Matkan aikana hän pohtii omaa lapsuuttaan ja muistelee myös aiempia katolilaisuuden inspiroivia matkojaan, kuten teini-iän vapaaehtoistyötä kuolemansairaiden brittien paimenena Lourdesissa. Cuskille kirkoissa vierailu kuuluu olennaisena osana Italian-matkaan, ja hän on mestari löytämään myös vähemmän tunnettuja taideaarteita, joista turistioppaat eivät kerro. Jos siis etsit Toscanan maakunnasta off the beaten track-vinkkejä, teos voi olla täsmäopas sinulle. Itse en ole kirjailijan kanssa kaikesta samaa mieltä, tosin tunnen Toscanaa vain lyhyiden reissujen perusteella. Viime kerralla ihastuin kovasti Garfagnanan vuoriston pikkukyliin, alueeseen, jonka Cusk tuomitsi umpimielisen tylsäksi. Toisaalta itse pidän hänen kirkko- ja kuvataideharrastustaan hieman liian vakavana, ja ihmettelen, kuinka hän onnistui saamaan tyttärensä innostumaan enemmän freskoista kuin uima-altaista. Teemana onkin: lapset museoon, pidemmän kaavan kautta. Kirjassa on myös pitkiä osoioita, jotka voisivat olla kopioita taidehistorian oppikirjoista. Ne hieman rasittavat.

Cusk on kielellinen virtuoosi, joka saa aikaan arkisista detaljeista suurta taidetta. Itse pidin erityisesti jäätelönsyönnin ja tenniksenpeluun kuvauksista. Niihinkin on saatu renessanssinomaista runsautta. Rikas kuvailu ja runsas erikoisten adjektiivien käyttö eivät siis ärsytä, kun muistaa tarinan kontekstin. Matkakirjaksi teos on kunnianhimoinen, vaikka valitut kohteet eivät lopulta ole kummoisia – ei ainakaan brittituristien näkökulmasta. Toscanan maaseutu varsinkin pursuaa oravanpyörästä hypänneitä brittejä, jotka ovat hankkineet toisen kodin Italiasta. Jim-niminen skottimies on herkullinen hahmo, jonka sisältä avautuu loputtomia kerroksia kuin aromikkaimmasta sipulista. Jimin ja paikallisen tahtonaisen Tizianan myrskyisästä suhteesta olisin halunnut lukea enemmänkin. Jimin tapa ottaa kaikki alueelle eksyvät britit siipensä alle on liikuttavaa, vaikka lopulta hän tulee taksikuskina tienaamaan ystävällisyydellään.

Lopulta perheen karavaani siirtyy Etelä-Italiaan, Napoliin, Pompeijiin ja Sorrentoon, johon tutustutaan pintapuolisemmin, melkein normituristeina. Caprille he eivät pääse, sillä lauttojen työntekijät ovat lakossa. Etelä-Italia on selvästi tässä se ”vieras kulttuuri”, johon uppoutuminen ei mahdu teoksen universumiin. Näiltä osin kuvaus latistuu majapaikkojen pitäjien luonteiden ja kahviloiden ruokalistojen referaattiin. Loppuvaiheessa matkaa rahat ovat niin lopussa, että he joutuvat ottamaan käyttöön lainaksi saamansa teltan. 2000-luvun leirintäalueiden kuvauksissa on jotain uutta ja erilaista ainakin minulle, 70-luvun lapsitelttamatkailijalle. Jo se, että jotkut perheelliset edelleen altistavat lapsensa yksinkertaiselle leirielämälle, on raikasta ja erilaista. Tästä osasta matkaa olisin halunnut lukea lisää, juuri lasten näkökulmasta. Suurin osa tuntemistani lapsiperheistä eivät uskalla matkustaa muualle kuin Finnmatkojen sertifioimiin hotelleihin, joissa on Bamse-kerhot. Vaihtoehtoisesta turismista lasten kanssa on aivan liian vähän vinkkejä.

Hauskin kirjasta poimimani anekdootti liittyy kirjailija D.H. Lawrenceen, joka asui pitkään Sisiliassa vaimonsa Friedan kanssa. Avioliitto oli aiheuttanut aikanaan skandaalin, sillä Frieda hylkäsi kolme pientä lastaan Lawrencen takia. Ulkomaille muutto johtui osittain tästä, mutta vaimo ei koskaan päässyt eroon syyllisyyden tuskastaan. Lawrencen pariskunta matkusti laivalla Sisiliasta Sardiniaan, ja D.H. Lawrence koki saarella suurta vapautusta, koska siellä ei ollut merkittävää taidehistoriaa samalla tavalla kuin kaikkialla muualla maassa. Matkakirja Sea and Sardinia (1921) vaikuttaakin kiinnostavalta lukuvinkiltä. Haluaisin lukea eritoten taideähkystä ja keinoista lievittää sitä. Rachel Cusk ei samastu Lawrenceen, vaan on melkein järkyttynyt suuren kirjailijan tavoista dissata eurooppalaista kulttuurihistoriaa. Hänen mukaansa maailma on sadassa vuodessa muuttunut niin rumaksi automarketteineen ja suurine teollisuusalueineen, että jokainen ihminen tarvitsee annoksen freskojen klassista kauneutta.

Kanadalaissyntyinen Cusk on kirjoittanut enimmäkseen fiktiota; tämä teos on hänen ainoa matkakirjansa. Hän on edelleen jokseenkin ”hip” kirjailija ainakin Britanniassa. Teoksissa näyttää olevan kokeilua autofiktion saralla, eli Cusk yhdistää fiktiota ja omaelämäkerrallista kirjoittamista. Viimeisimmät teokset näyttävät käsittelevän tässä teoksessa esiintyvän perheen hajaantumista kahteen osoitteeseen, ja on hän kirjoittanut miltei pakollisen äidiksi tulemisen saagankin. Pidin eritoten kirjailijan kielestä ja tyylistä, joten saatan tutustua hänen romaaneihinsa piakkoin.

Blue One, rakkauden linja

SAM_2472Kun etelän ja pohjoisen asukit eroavat, ainoa ratkaisu yhteishuoltajuuden ylläpitämiseksi on pluuvan. Lapissa on taatusti satoja tai tuhansia pluuvan-lapsia, jotka sukkuloivat tottuneesti kahden realiteetin välillä. Ja mikä sen kätevämpää, jos lennoissa ovat hinnat kunnossa. Pluuvan-lapsuus tosin tuntuu astetta dramaattisemmalta kuin VR- tai Onnibus-lapsuus. Kotimaan matkoillani kohtaan usein näitä varhaiskypsiä, pärjääviä lapsia, joille yksin matkustaminen on arkista normitoimintaa. Enemmän ihailen kuin säälin heidän tilannettaan, kasvattaahan reissaaminen oma-aloitteisuuteen. Yleensä toisessa päässä on aina vastassa vastuullinen isä tai äiti.

Mooses Mentula valottaa lappilaista perhe-elämää ja parisuhteen kehitystä romaanissaan Isän kanssa kahden (WSOY, 2013). Romaanissa asutaan jossain Sodankylän maastossa, josta reissut Rovaniemelle ovat jo merkittävää tuuletusta. Joskus käydään Haaparannan Ikealla hakemassa kynttilöitä ja lihapullia. Elämä pienessä kylässä on paikallisen juurtunutta, eivätkä etelästä tulleet miniät tai vävyt yleensä kestä kymmentä vuotta pidempää, vaikka rakkaus olisikin alussa räiskynyt roviona.

Teoksen päähenkilöitä ovat Lenne-niminen poika vanhempineen sekä paikalliseen kouluun opettajaksi tullut Jyri, jolta on isä kateissa. Lennen vanhempien, Jounin ja Mariannen, liitto on rakoilemassa, sillä Jouni antaa enemmän hellyyttä porotokilleen kuin vaimolleen. Marianne pyörittää sivubisneksenä villisikafarmia, vaikka mies yrittää kannustaa tätä aloittamaan korkeakouluopinnot etänä syvemmän turhautumisen välttämiseksi. Molemmilla on toiseen kohdistuvaa hyvää tahtoa, mutta liitto on kutistunut toraiseksi kämppäkaverimeiningiksi. Ajatus toisesta lapsestakaan ei pelasta tätä liittoa. Kummallakaan ei ole pelastusrengasta tai edes laastaria huomista varten.

Mariannea eivät enää piristä edes suuren maailman menosta kuiskivat Gloriat tai Olivia-lehdet, vaan hän alkaa olla kypsä palaamaan etelään. Lenne joutuu kuuntelemaan vanhempiensa kovaäänisiä riitoja kaikki yöt. Lapsen näkökulma on teoksessa poikkeuksellisen vahva, ja Lennen omapäisyys kriisitilanteessa on liikuttavaa. Lapsi kehittelee itselleen alter egon. supermies-tyyppisen Poropojan, joka uskaltaa tehdä asioita, joita poika ei arjessaan tekisi.

Jyri asettuu Lappiin lähinnä siksi, että isästään hänellä on olemassa vain poroaiheinen kaulakoru ja käyntikortti. Hän kokee olevansa Lapin mies, vaikka onkin kasvanut Tuusulassa. Jyrin äiti on kuolemassa syöpään, eikä tämä ole halunnut kertoa pojalleen epämääräisen suhteen yksityiskohtia. Vasta äidin kuoltua Jyri alkaa etsiä siittäjäänsä, joka on toiminut koko ikänsä Keskon piiripäällikkönä. Jo kuusikymppinen matkalaukkusankari tunnetaan kaikkialla Lapin kylissä ”huonosta elämästään” ja edelleen hän jaksaa leveillä naisvalloituksillaan. Romaanin nimi herättää toivon isä-poika-suhteen lämpiämisestä, mutta Jyri kohtaa vain säälittävän ihmisraunion. Isä kuittaa pojalleen elämänsä loputtomat ylilyönnit näin: ”Minä olen enemmän tämmönen alkuunpanija kuin pidemmän tähtäimen mies.”

Sukupuoliroolit ovat pohjoisessa perinteisiä ja muuttumattomia. Mariannen odotetaan hoitavan ainakin suvun ruokkimistehtävän tilanteessa kuin tilanteessa. Jounin vanhat vanhemmat sairastavat talvet vällyjen alla odottaen täyttä palvelua miniältä. Orastava vauvauutinen piristää raihnaista ukkia lähtemään halonhakkuuseen keskellä julminta talvea. Isovanhemmat suhtautuvat etelän miniään lämmöllä, mutta tämäkään ei pelasta tuhoon tuomittua liittoa.

Mariannen uskottomuus ja seksuaalinen riskinotto taitavat olla hänelle ainoita kanavia ottaa etäisyyttä ennalta määrätystä tulevaisuudesta. Sivusuhde on kevyttä keittoa verrattuna siihen, mitä hän harrastaa netissä pitkinä yksinäisinä iltoina. Hänen riskikäytöksensä muistuttaa pitkälti teinien viiltelykulttuuria tai huumeiden yliannostusta. Monessa mielessä hän jopa toivoo jäävänsä nettipornosta kiinni, jättäen jälkiä toiminnastaan yhteiseen kotiin. Jouni ei huomaa mitään ennen kuin on liian myöhäistä. Erityisesti nettideitti- ja pornosivujen käyttäjien psyykeen uppoutuminen oli teoksessa ansiokasta, vaikka kyseessä olikin vain sivujuoni.

Parasta teoksessa on Lapin nykytodellisuuden rehellinen valottaminen. Lenne seuraa syrjäkylästään maailman tuulia ja uusimpia trendejä siinä missä kuka tahansa muukin lapsi. Mentula ei sorru lappilaisuuden eksotisointiin, vaan näyttää arjen realiteetit sellaisina kuin ne ovat. Tyylilaji on puhtaan realistinen, lukuunottamatta muutamaa Poropojan ilmaantumista. Toisaalta luulen, etten olisi jaksanut innostua vastaavasta arkisesta uskottomuus- ja erodraamasta ilman itselleni vierasta maantieteellistä ulottuvuutta. Lappilaisuus on teoksen selkeä ”lisäarvo”, mutta siinä ei ryvetä eikä sitä nosteta jonkunlaiselle ”jalon villin” jalustalle.

Arktinen hysteria näyttääkin olevan tämän pääsiäisen lukuteemani. Johtuuko se siitä, että ulkonakaan ei näy valon pilkettä? Yleensä tällaisina aikoina luen karibialaista kirjallisuutta, mutta nyt synkistelytaipumukseni voittaa calypson tahdit.

Viisuvoittoa odotellessa

SAM_2465Sillä aikaa, kun varustaudumme Wienin mittelöön ja Pertti Kurikan Nimipäivien mahdolliseen massamenestykseen, voi olla aika taustoittaa euroviisuhistoriaa ja viisuihin liittyviä kulttuuri-ilmiöitä. Miten Euroviisuissa nykyään menestytään? Millä tempuilla voi erottautua Celine Dion-tyyppisten balladien massasta? Mikä luo spektaakkelin? Kaikki me muistamme lähiajoilta suomalaiset hevimonsterit ja itävaltalaisen partanaisen. Missä kulkee hyväksytyn outouden ja friikkiyden raja?

Magne Hovdenin Viisuviikingit (Otava, 2013, suom. Outi Menna) parodioi euroviisuhypetystä rankoin ottein. Luin kirjan kepeästi kahden ja puolen tunnin junamatkalla, ja vaikka se ei ollut käänteentekevä teos elämässäni, sen seurassa viihtyi mainiosti. Teoksessa tapaamme oudon kokoonpanon, bändin, joka alkaa luoda omaa mytologiaansa viikinkihistorian ja Dublinin kaupungin synnyn ympärille. Vuoden finaali järjestetään Dublinissa, ja vastoinkäymisistä huolimatta kokoonpano on finaaliin pääsystään vuorenvarma.

Taustalla piilee Suomen v. 2006 viisuvoitto; vuonna 2011 The Vikings haluaa päihittää Lordin aikaansaaman spektaakkelin. Ennen edustusbiisin lukkoonlyömistä eräs bändin jäsenistä on jo käynyt varastamassa leikkipuistosta viikinkiveneen puolikkaan saaden paikallisten perheiden vihat niskaansa. Viikinkibändin jokerikortiksi nousee basisti Steinar, joka on siviilissä luomiaan hysteerisesti tarkkaileva nössö, mutta joka onnistuu saamaan joka keikalla berserkin raivokohtauksen. Steinarin väkivaltaisista purkauksista tulee show’n juju, joita yleisö osaa jo odottaa. Bändin sisällä kytee kolmiodraama Steinarin, ja laulajien Irenen ja Stavrosin välillä. Stavros on elähtänyt gigolo, kun taas Irene on elämänsä Jeesukselle omistanut opettaja. Steinar on iskenyt silmänsä Ireneen, mutta tämä ei lämpiä hänen iskuyrityksilleen.

Stavros joutuu tekemään suurempaa vilunkia jo kisaan ilmoittautumisvaiheessa, ja valheen kanssa eläminen on välillä vaikeaa. Kun muu bändi saa kuulla petoksesta, he pelkäävät saavansa samantyyppisen maineen kuin Milli Vanillilla oli 80-luvulla. Valhe säilyy huomaamatta loppumetreille, sillä säveltäjäksi merkitty iskelmän legenda on paennut Singaporen viidakkoon kokoamaan itseään. The Vikings-brändi saa sympatiaa erityisesti maan äärioikeistolaisilta, jotka uskovat bändin palauttavan kansallismielisen hengen ja norjalaiset perusarvot maahan käden käänteessä.

Hauskimpia juonenkäänteitä kirjassa ovat bändin kohtaamiset kilpailijoidensa kanssa. Norjan karsintojen finaalissa Marion Ravn-niminen laulaja on hakenut Ruotsista vahvistuksekseen Dr.Albanin, minkä läsnäolo erityisesti huolestuttaa bändiä. Norjalaiset suhtautuvat tähän nigerialaisperäiseen hammaslääkäriin syvällä kunnioituksella (vastaavasti mies on edelleen suosittu vieras välisuomalaisilla keski-ikäisten klubeilla – tiedän, koska olin taannoin melkein menossa hänen keikalleen). Voitettuaan karsinnat alkaa tosi taistelu esimerkiksi albanialaista tourette-naista ja Carola Häggkvistiä vastaan. Viisujen muuttumista omanlaisekseen friikkisirkukseksi käsitellään eniten – ehkä se onkin teoksen pohjimmainen teema. Ja kun nyt vielä sijoittaa PKN:n tälle historialliselle janalle, teos voi antaa pohdinnan aihetta myös tämän vuoden kisoihin. Minusta PKN ei edusta minkään asteen ”friikkiyttä”, vaan miehet esiintyvät aitoina itsenään yrittämättä brändätä itseään mihinkään suuntaan. Haasteita tulee luomaan biisin musikaalinen puoli, eritoten sen lyhyys.

En kuitenkaan nauranut ääneen missään vaiheessa, vaan hytkyin nostalgisesti 80-90-lukujen ohikiitävien tähtösten tahdissa. Luulen, että Hovdenin aiempi läpimurtoteos Saamelandia (2012) olisi enemmän heiniäni, sitä olenkin monesti hyplännyt ”sillä silmällä” kirjakauppareissuilla – tämä teos oli alekorin heräteostos. Miehen tuotantoa on verrattu Arto Paasilinnaan – kunniamaininta sinänsä, ja aika näyttää, tuleeko hänestä vastaava legenda. Tämä teos oli sisällöllisesti liian ohut noustakseen klassikoksi. Luulen silti, että se kolahtaa intohimoisiin viisufaneihin.