30-luvulta, päivää: kielletty jazz

Kun Lapuan liike kiellettiin lailla vuonna 1932, sen tilalle perustettiin Isänmaallinen Kansanliike IKL. Puolueen suosio ei saavuttanut kansallisella tasolla samanmoista tasoa kuin tämän päivän Perussuomalaisten suosio on (kannatus oli korkeimmillaan rapiat 8 %), mutta brändäämisessä sen ideologit olivat kenties persuja taitavampia. Markkinoille tuli ideologista tupakkaa ja kahvia, tulitikkurasioita, viirejä, sormuksia ja joulukortteja. Liikkeessä oli mukana kieltämättä eteviä taiteilijoita, jotka tekivät sinimustasta brändistä pelkistetyn ja tunteisiin vetoavan.

Tehdessäni taustatutkimusta erääseen ikuisuusprojektiini satuin löytämään netistä viitteitä IKL:n pitämiin Musta Karhu-ravintoloihin, joita oli suurimmissa kaupungeissa, hyvillä liikepaikoilla. Helsingissä Musta Karhu sijaitsi lähellä Rautatieasemaa, Keskustie 7:ssa, Ateneumin naapurissa, jonne oli maalaistenkin helppo löytää. Tampereella ravintola löytyi Hämeenkadun ja silloisen Läntisenkadun (nykyisen Näsinlinnankadun) kulmasta – mahdollisesti rakennus on purettu eikä siitä ole jäljellä kuvamateriaalia. Jyväskylässä sinimustaan henkeen vannottiin Vanhassa Tiilitalosssa ja Porissa Valtakadun kulmassa vanhemmassa puutalossa, jonka mielestäni tunnistin edelleen olemassaolevaksi. Oliko kyseessä siis joku oman aikansa Rosso tai Amarillo? Ehkä sieltä ei kerääntynyt bonuspisteitä, mutta uskollisille puolueaktiiveille ketju tarjosi omanmielistä seuraa reissuilla ympäri maata. Pienemmillä paikkakunnilla oli samannimisiä kahviloita. Kaupungeissa ravintoloissa oli anniskeluoikeudet ja monipuolinen ruokatarjonta.

Mustat Karhut vaikuttivat aikansa musiikkimaailmaan hämmentävällä tavalla. Ainakin Helsingissä ravintola oli varsin suosittu, ja siellä pidettiin säännöllisiä matineoita, joissa vieraili korkealuokkaisia iskelmän ja klassisen musiikin taitajia. Ravintoloilla oli oma painettu soittolistansa, johon oli isänmaallisen marssimusiikin lisäksi kerätty suosiollista klassista musiikkia. Jazzin soitto oli ravintoloissa ehdottomasti kielletty. Klassisen musiikin saralla suosittiin jopa venäläisiä mestareita (eiväthän he olleet kommunisteja), mutta iskelmän saralla Georg Malmstén venäläistaustoineen oli kielletty. Heimokansojen musiikkiperinteen elvyttäminen oli ehdottoman suotavaa. Varmasti puhtainta tällä skaalalla oli Sortavalan laulujuhlille osallistuminen kansallispukuun tai Jussi-paitaan ja pussihousuihin tällättynä. Toisaalta pitää muistaa, että laulujuhlat olivat aikansa festareita, eivätkä kaikki niissä viihtyvät olleet ”iikolleja”.

Luettuani näistä kommervenkeistä nauroin ensin pitkään ääneen, mutta sitten menin vakavaksi: tuli mieleen, kuinka kaukana olemmekaan vuonna 2015 tämän tyyppisestä kulttuuripolitiikasta? Ja jos yhden pienen (mutta ärhäkkään) puolueen aktiivit onnistuivat saamaan 1930-luvulla aikaan toimivan ksenofobisen bisnesidean, entäs nyt, kun äärioikeisto on hallituksessa konkreettisesti vaikuttamassa suuriin linjoihin? Onkohan äärioikeistolaisessa Unkarissa jo olemassa suomalais-ugrilaisia musaklubeja? Minne persujen kannattaisi mennä opintomatkalle, kun heidän brändäämisensä tuntuu vieläkin olevan puolitiessä?

Tämän päivän perussuomalaisesta musiikista on hieman kieli poskessa kirjoittanut mm. musiikkiblogisti Rolf Jacksen. Ja onhan näitä suomipoppia suosivia juottoloita kaikkialla pilvin pimein, mutta ei suomalaisen musiikin suosiminen tee ihmisestä automaattisesti persua. Mamban soittaminen tosin on jo jonkinlainen kannanotto, onhan Tero Vaara julkisesti tunnustautunut Hommaforumin aktiivijäseneksi. Mutta minäkin, feministisuvakki, soitan usein keittiössäni evakkolauluja – kunhan niitä esittää Liljan Loisto reggaebiitillä. Minulla on myös levyhyllyssä livvinkarjalan kielikurssi ja Kihnun saaren kosiolauluja. Ilokseni tosin huomaan, että Virossa on erittäin kiinnostava, sosiaalisista ongelmista niiden oikeilla nimillä puhuva rap-skene, jota kai myös voisi moderniksi perinnemusiikiksi kutsua. (Kuva on kaappaus EIXD-kokoonpanon videolta Balti Jaam.)

Itse en tiedä, missä kotikaupunkini Tampereen persut pesivät ja millaisia soittolistoja niiden paikkojen dj:t suosivat, mutta skenario paikoista, joissa ei saa soittaa hip hoppia, tuntuu pelottavan todelliselta. Ja viimeksi eilen, kun olin mukana järjestämässä Tampereen Klubilla afrokonserttia, kuulin erään paikalle osuneen keski-ikäisen natiivikansalaisen suusta n-sanaa käytettävän monipuolisissa merkityksissä. Viimeisen viikon aikana olen todistanut kaksi huutelukohtausta, joista toisessa käytettiin mutakuono-sanaa (koodinimi afrikkalaisia vaaleammille). Reppanoiden uhoava voimannäyttö pelottaa, kun eduskunnan puhenaisena on bloggari, joka vielä joku aika sitten samasti muslimit mörköihin ja puolustusministerinä palvelee tohtorismies ja historiantutkija, joka viime eduskuntakaudella halusi heimokansapäivän viralliseksi liputuspäiväksi.

Myrkyllinen keitos – runoilta Tampereella

Pitkästä aikaa elävää kirjallisuutta tässä blogissa. Rauhanpuolustajat järjestivät torstaina 21.5. Myrkyllinen keitos-runoillan Tampereella ravintola Artturissa nigerialaisen Nnimmo Basseyn Suomen-vierailun kunniaksi. V. 1958 syntynyt Bassey on pitkän linjan ympäristö – ja ihmisoikeusaktivisti, joka on perustanut mm. Nigeriaan Maan ystävät-järjestön. Suomessa hän on ollut uuden kirjansa promootiokiertueella, joka huipentui esiintymisiin Maailma kylässä-festivaaleilla viime viikonloppuna. Olin myös menossa tuonne basaariin, mutta kokemuksesta tiedän, että siellä on vaikeaa keskittyä asiaohjelmiin. Tästä viisastuneena ajattelin, että miehen kuuleminen onnistuisi paremmin kotipuolessa.

Bassey kertoi tilaisuuden alussa perusasioita Nigerian ympäristökatastrofeista ja niiden kytköksestä Maailmanpankin velkasaneerauksiin. Tavallaan ongelman ytimessä on, että Nigeriassa on ostettu yhden ainoan mahdollisen talousjärjestelmän paradigma, eli globaalin kapitalismin vaihtoehtojen kuvitteleminen on siellä vähäistä. Maa rikastui aikanaan öljylöydöksellä ja eli 1980-luvulla nousukauttaan, jolloin maan valuutta oli supervahva. Vielä IMF:n rakennesopeutusohjelman aikanakin maalla oli varaa lainata omaa rahaansa, koska pohjimmiltaan se oli supervauras. Totuus monikansallisten öljy-yhtiöiden agendoista alkoi paljastua, kun Ogonimaan luonto ja maaperä tuhoutuivat kokonaan. Kuten muistamme Ken Saro-Wiwan murhasta, aktivismista tuli hengenvaarallista toimintaa. Nigerian älyköt ja toisinajattelijat ovat eläneet pitkään veitsen terällä tai hiljennettyinä. Tavallisen kansan hiljentäminen on maassa surullisinta. Ihmisoikeuksien ja luonnon oikeuksien tie on yhteneväinen. Eniten maa tarvitsee ruohonjuuritason kansalaisoikeusliikettä, jossa tavalliset ihmiset oppisivat perusasioita perusoikeuksistaan.

Bassey vaikutti tasapainoiselta tolkun mieheltä, joka painavasta asiastaan huolimatta puhui kiihkottomasti ja huumorintajuisesti. Hänen poliittinen intressinsä ei rajoitu Nigeriaan, vaan hän on yhtä lailla huolestunut vastaavista kriiseistä lähialueilla, mainiten esimerkkinä läheisen Malin kaivoskriisin. Hänen johtamassaan Environmental Rights Action– järjestössä on riittänyt kiinnostusta myös Talvivaaran kriisiin; v. 2013 hänen kollegansa Philip Jakpor teki juttukeikan Sotkamoon. Bassey itse on ollut kiinnostunut Pohjanmeren myrkkyvuodoista ja kalastuksen arjesta – myös omasta henkilökohtaisesta intressistään, sillä nigerialaiset syövät isoja määriä norjalaista turskaa. Pidän erityisen paljon järjestön vastavuoroisuudesta ja globaalista vastuusta – he eivät missään nimessä ole länsimaiden avustuksia kerjäävä instanssi, vaan samassa maailmassa lännen kanssa elävä aktiivinen toimija.

Illan runo-osuudessa esiintyivät Juho Hakkarainen, Satu Lepistö, J.K.Ihalainen ja Bassey itse. En tiedä, olisiko ollut liikaa pyydetty etsiä englanniksi esiintyviä suomalaisia runoilijoita. Kaksikielisyys runoilloissa on ok, jos valtaosa kuulijoista ymmärtää molempia kieliä. Tässä illassa olisin halunnut illan päähenkilön ymmärtävän muiden esitykset. Olen kai sitten kranttu mielensäpahoittaja. Suomenkielinen runo-osuus oli sopivan laaja-alaista, tosin vain J.K.Ihalaisen tuotannossa oli poliittista sisältöä nuorempien tekijöiden keskittyessä ihmissuhteisiin ja sisäisiin maailmoihin. Basseyn omat runot toimivat erinomaisesti yleisön aktivoijina. Niiden yksinkertaisuus ja poliittinen voima toimivat universaalilla tasolla. Erityisen fiiliksissä olin runon ”We thought it was oil, but it was blood” aikana, jolloin runoilija sai yrmyn härmäläisen yleisön taputtamaan biittiä ja lausumaan kertsiä. Kuulijoita oli paikalla noin kolmisenkymmentä ja kaikki olivat täysillä mukana. Lainaan vielä runon alkua, josta saatte kosketuksen Basseyn kirjoitustyyliin:

The other day
     We danced on the street
     Joy in our hearts
     We thought we were free
     Three young folks fell to our right
     Countless more fell to our left
     Looking up,
     Far from the crowd
     We beheld
     Red hot guns

We thought it was oil
     But it was blood (Nnimmo Bassey: We thought it was oil, but it was blood, 1998)

Erinomaisen toimivaa runoutta mielenosoituksiin ja katutasolle. Yritän hankkia miehen kokoelmat käsiini pian. Pieni määrä runoja on myös suomennettu hänen uudessa teoksessaan Kiehuva ja köyhtyvä Afrikka (Rauhanpuolustajat, 2014, suom. Satu Luoma).

Perhe-elämää Länsi-Papualla

Saksalaista Sabine Kuegleria pyydettiin aikanaan kirjoittamaan omaelämäkerrallisen teoksen erikoisesta lapsuudestaan. Hän oli viettänyt ison osan lapsuudestaan ja nuoruudestaan Indonesian Länsi-Guinean viidakossa, josta hänet 17-vuotiaana lennätettiin sisäoppilaitokseen Sveitsiin oppimaan länsimaisen ihmisen tavoille. Tästä kulttuurishokista syntyi teos Viidakkolapsi (Helmi Kustannus, 2006, suom. Ilona Nykyri), joka peilaa ”kivikautisen” heimon ja keskieurooppalaisen postmodernin elämäntavan eroja. Paluu eurooppalaisille juurille oli nuorelle naiselle traumaattista monessa suhteessa. En tiedä, onko kirjoittaminenkaan lopullisesti eheyttänyt tätä levotonta sielua.

Olen lukenut monia kertomuksia eurooppalaisista lähetystyöntekijöistä, joista suurin osa on ollut paljon (itse)kriittisempiä kuin tämä teos. Tässä ei keskitytä lainkaan pohtimaan länsimaisen uskonnon viemisen mahdollisia haittatekijöitä, vaan Kuegler on aidosti sitä mieltä, että kristinuskon vieminen Länsi-Papuaan on ollut pelastava asia. Tässä ”löydetään” harvinaisen alkukantainen fayu-heimo vuonna 1980. Muutamassa vuodessa Kueglerin vanhempien kristillisen esimerkin ansiosta heimo oppii rauhanomaisille tavoille. Verikostoa muille heimoille ei enää harjoiteta ja vaimojenkin ryöstäjäiset muuttuvat astetta inhimillisemmiksi. Valkoisesta miehestä, isä-Klausista, ei tule heimopäällikköä, vaan hän kokee olevansa palvelemassa kansaa. Äiti-Dorisin rooli on ennen kaikkea terveysvalistajan ja sairaanhoitajan rooli. Siinä mielessä vanhemmat ovat hippejä, että he antavat lastensa elää täyttä fayu-lapsen elämää. Vasta teini-iän lähestyessä joitain rajoituksia ilmenee – valkoisia tyttöjä ei ryöstetä vaimoiksi, vaikka kaveripiirissä heitä tästä kiusataankin.

Teos on subjektiivinen lapsuuden muistelma, jossa keskiössä ovat ystävyydet, leikit ja selviytyminen luonnonkatastrofeista ja sairauksista. Perheen arjessa hyönteisten ja tuholaisten eliminointi vie ison osan aikaa. Hämähäkki- ja rottasotien kuvauksia on mielestäni liikaa. Tavallaan ällöistä hämähäkeistä kirjoittaminen vie lukijan syvälle viidakon aistitodellisuuteen, mutta samalla se alleviivaa heimon elämäntavan ehdotonta alkukantaisuutta. Opimme myös paljon lapsikuolleisuudesta ja ylipäänsä heimon alhaisesta keskivertokuoliniästä. Lapsiin ei muodosteta persoonallista suhdetta ennen kuin ne saavat hampaita, sillä noin puolet vauvoista kuolevat ennen ensimmäistä syntymäpäiväänsä. Heimolaisten suhde kuolemaan on pragmaattinen, ja varsin yleistä on, että vanhemmat menettävät kaksi kolmasosaa lapsistaan ennen kuin nämä tulevat täysi-ikään. Näistä asioista kertominen ei tunnu niin orientalistiselta kuin arjen ällötyksistä, mutta kovin syvälle heimon kosmologiaan en kokenut pääseväni.

Kuegler kuvaa perheensä elämää hirvittävän lojaalina vanhemmilleen. Kaikista vastoinkäymisistä huolimatta perheen arki tuntuu miltei idylliseltä ja eheältä. Vanhemmat eivät koskaan riitele keskenään eivätkä teini-ikää lähestyvät nuoret kapinoi. Samalla vanhempien usko ja omistautuminen lähetystyölle ajaa ohi kaiken muun. Kaikki kolme lasta lähetetään opiskelemaan ulkomaille jo alaikäisinä, mutta vanhemmat jäävät asumaan rakkaan heimonsa pariin. 1990-luvulla yhteydenpito viidakon ja länsimaiden välillä tapahtuu edelleen kirjeitse, joten Sabinen vanhemmat tuskin ovat kärryillä siitä, kuinka vaikeaa heidän tyttärensä on sopeutua elämään valkoisen naisen elämää. Kulttuurishokista kirjoittaminen jää mielestäni liian ohueksi, ottaen huomioon, kuinka rankkaa kirjailijan itsenäisen elämän alkuaika lopulta oli. Minusta nämä hyväsydämiset ja hyvää tahtovat maailmanparantajavanhemmat esiintyvät miltei vastuuttomina tai kykenemättöminä valmentamaan lapsiaan siihen, mitä on edessä, kun hypätään viidakosta paikkaan, jossa pitää tietää kaikki turvaseksistä. Turvaseksi ei sitten onnistu, ja nuori nainen jää ongelmineen yksin.

Kiinnostavaa teoksessa oli yleinen viidakon elinolojen kuvaus, luonnonkuvaus ja muutamat henkilöhahmot, joille luotiin historia. Heimon parissa on yksi pariskunta, jotka osoittavat toisiaan kohtaan jonkinlaista romanttista rakkautta esimerkiksi suostumalla yhteisiin valokuviin. Leskimies Nakire on ryöstänyt vaimonsa Fusain, kun tämä on ollut kaksitoistavuotias, mutta toisin kuin muut miehet, hän on käyttänyt paljon aikaa vaimon pehmittämiseen. Fusai on karannut mieheltään koti-ikävissään useita kertoja, mutta mies on ottanut hänet lempeästi takaisin. Vaikka Fusai ei voi saada lapsia, Nakire ei ota toista vaimoa. Avioliitto tuntuu saksalaisista poikkeavalta, melkein tasa-arvoiselta. Nakiresta tuleekin perheen ”uskottu mies”, joka myös opettaa heimoveljiään rehellisyyteen. Vuosikausia he ovat varastelleet valkoisen perheen tavaroita pikkuhousuista lähtien. Eräänä päivänä kaikki anastetut tavarat palautetaan perheen talon terassille. Tämä saattaa olla merkki perheen lopullisesta hyväksymisestä osaksi yhteisöä.

Teoksessa on paljon kuvia, jotka kertovat omaa tarinaansa. Esimerkiksi miesten ja naisten fyysinen ero on lähes huomaamaton. Edellämainitun pariskunnan kuvasta on vaikea arvata, kumpi on mies ja kumpi vaimo. Miehen kenties tunnistaa naamalävistyksistä. (Tunnistamattomuus tosin johtuu länsimaisesta katseesta – silmäni eivät osaa löytää tuon heimon sukupuolen koordinaatteja, kun hiukset ja vaatetus ovat sukupuolilla identtiset.) Tribaalilävärit herättäisivät kunnioitusta osassa nuorisostamme. Tuolla päin on tapana käyttää erityisesti eläinten luita kasvojen koristeina. Saksalaiset tuovat uutena innovaationa naulat, joita myös himoitaan lävistyskoruiksi.

Kuegler ei ole antropologi eikä muutenkaan vaikuta akateemiselta, analyyttiselta tapaukselta. Jos on kiinnostunut tuon maailmanosan mentaliteettien analyyseista, voisi lukemisen kai aloittaa Margaret Meadista, joka kirjoitti briljantisti Papua Uuden-Guinean heimojen sukupuolijärjestyksestä jo 1930-luvulla ja perusti feministiset teoriansa pitkälti sieltä löytämiinsä eroihin. Tällaiset vertailut tosin eivät ole reiluja, sillä tämä ei ole akateeminen teos eikä kirjailija edes ole varsinaisesti halunnut kirjailijaksi. Viihteellistä hömppää tämä ei ole, vaan Kuegler pyrkii kunnioittamaan guinealaisia ystäviään ja kertomaan heistä maailmalle jotain olennaista. Saksankielisestä maailmasta on tullut paljon pahempaakin kaupallista höttöä, jossa länsimaan ja kehitysmaan kulttuurieroja paisutellaan. Verrattuna vaikka sveitsiläisen Corinne Hoffmanin teokseen Valkoinen masai (2006) tämä kirja on kulttuurisensitiivisyyden huipentuma.

Jouduin tsekkaamaan kuvatusta alueesta ihan perusasioita. Tässä siis seikkaillaan Guinean saarella, jonka länsiosa kuuluu Indonesialle ja jonka itäosa on Papua Uuden-Guinean itsenäinen valtio. Länsiosa on ollut jossain vaiheessa Alankomaiden siirtomaa, itäosa taas kuului Britannialle. Eurooppalaisten aikaansaamista keinotekoisista rajoista saaren asukkaat ovat taatusti kärsineet. Kuegler ei käytä kertaakaan sanaa kolonialismi, eikä ole lainkaan kiinnostunut saaren poliittisesta elämästä.

Pidin kirjasta siksi, että päähenkilö Sabineen oli helppo samastua. Olisin odottanut kulttuurierojen ja erityisesti identiteettikriisin pohdinnalta paljon enemmän. Luin teoksen täyteen pakatussa junassa epämukavassa asennossa ja silti sain sen luettua kerralla loppuun. Teos löytyi Helsingistä Kiseleffin kauppagallerian aulasta, kierrätyskorista.

 

 

Lapsiluukkuun pudonneita

Amerikkalaiset dekkarit ovat minulle lähes tuntematon kenttä, ja Lisa Ungerin Beautiful Lies (Vintage, 2006) odotti lukijaansa hyllyssäni vuosia siksi, että kannessa toinen dekkaristi Lee Child kehuu teosta nail-biteriksi. Kynsien pureminen on ymmärrettävää oheistoimintaa dekkaria luettaessa, mutta mainoslauseena se on yhtä kökkö kuin chicklit-teosten runsaaseen nenäliinavarustukseen kehoittavat viestit. Tämän lisäksi en pitänyt siitä ainoasta Lee Childin teoksesta, jota joskus kokeilin. Unohduksen suosta tämä teos nousi, koska kannessa myös kehuttiin sen seksikkyyttä.

Teos oli yllättävän koukuttava ja loppuun asti jännitystä ylläpitävä. Siis parempi kuin mitä kansiteksteissä luvattiin. Se sijoittuu 1970-luvun New Jerseyhin ja 2000-luvun New Yorkiin ja teemana on lastensuojelu. Hyvin kyseenalainen sellainen. Uskoisin, että taustalla on oikeasti toimineita hyväntekeväisyysprojekteja, joissa ei ole ollut puhtaat jauhoja pussissa. Tässä käsitellään sairaaloihin perustettua lapsiluukku-hanketta, jonne epätoivoiset vanhemmat voivat jättää vauvojaan, jos elämä lapsen kanssa ei suju. Mikäli lasta ei haeta takaisin kolmen kuukauden sisällä, hän päätyy adoptioon.

Päähenkilö Ridley Jones on kolmikymppinen freelancer-toimittaja, joka haaveilee kirjailijan urasta. Ridley tulee hyvin toimeentulevasta lääkäriperheestä New Jerseystä. Hänen lapsuutensa maisema on klassinen Americanah-idylli valkoisine aitoineen ja runsaine jouluvalmisteluineen. Ridleyn perheen idylliä tosin tahraa Ace-veljen huumeriippuvuus. Ridley on lunastanut perheessä hyvän lapsen aseman, ja vanhempien senhetkinen huomio keskittyy pelkästään häneen. Ace on polttanut sillat vanhempiensa kanssa ja elää narkkikämpissä ilman pysyvää osoitetta. Sisarusten keskinäinen suhde on myös mutkikas, mutta Ridley tapaa veljeään suttuisisten ruokaloiden looseissa, usein aamuyöllä. Veli tulee tapaamisiin, koska tarvitsee rahaa.

Ridleyn elämä kääntyy ylösalaisin, kun hän pelastaa auton alle juoksevan taaperon vilkasliikenteisellä kadulla. Hän saa viiden minuutin tv-julkisuutensa, minkä seurauksena hän alkaa saada outoa postia tuntemattomalta mieheltä. Lisäksi yläkerran naapurin tatuoitu ”hunksi”  Jake vokottelee tätä viinipullolla, jonka on jättänyt naisen ovelle. Jake on hänen eksänsä täydellinen vastakohta. Eksä on hänen isänsä kaltainen sosiaalisesti vastuuntuntoinen lääkäri ja perhetutun poika. Ero on tullut, kun Ridley ei tahdo enää elää järjestetyssä suhteessaan. Silti hän on eksänsä bestis, mikä aiheuttaa hankaluuksia, kun vaarallisen komea Jake astuu kuvioihin.

Ridley ei ole koskaan ollut kiinnostunut yksityisetsivän hommista, mutta joutuu niihin lähes vastoin tahtoaan. Tehtävät ovat siksikin vastenmielisiä, sillä ne kohdistuvat hänen vanhempiinsa ja heidän lähipiiriinsä. Enempää en juonesta paljasta, mutta pidin Ungerin tavasta kuvata nuorenparin molemminpuolista identiteettikriisiä. Seksuaalinen vetovoima ja rakkaustarina ovat sopivasti hankauksessa keskenään. Lisäksi Ridley vaikuttaa tyypiltä, joka ei ihan joka päivä paneskele naapuriensa kanssa. Hänen turvallinen, sisäsiisti elämänsä järkkyy vakavasti kohdattuaan Max-setänsä lapsenkaappaushankkeen.

Laitoksissa ja huonoissa sijaisperheissä kasvanut Jake kokee olevansa Quidam, latinan kielen anonyymi ohikulkija, jota kukaan ei tunnista. Jaken ainoa intohimo on kuvanveisto, mutta muuten hänen elämässään vallitsee steriili persoonattomuus. Hänen ainoa merkittävä ihmissuhteensa on ollut viimeisen lastenkodin ohjaajaan, joka kannusti häntä elämän paskalastin purkamiseen taiteellisin keinoin. Ilman tätä miestä hän olisi luultavasti ollut jo kuollut tai vankilassa. (Quidam näyttää sopivasti olevan myös Cirque du Soleilin tämän kauden menestysesitys, joka on juuri tulossa Suomeen. Olen aina halunnut nähdä heidän shownsa livenä. Oheisen kuvan bongasin aamulla bussipysäkiltä.)

Rikospuoli tarinasta on sopivan kompakti lukijan huomion keskittämiseksi. Väkivalta on periamerikkalaista ammuskelua ja autolla takaa-ajoa – jännitys tässä on enemmän psykologista kuin fyysistä. Lapsiluukkuun pudonneiden ja heidän läheistensä tarinat ovat riipiviä. Unger käsittelee rivien välissä myös kipeitä luokkakysymyksiä, jotka liittyvät käsityksiin kelvosta vanhemmuudesta. Ridley joutuu kipeästi kohtaamaan vanhempiensa ja lähipiirinsä konservatiivisen asennemaailman, jossa hyvä vanhemmuus merkitsee ensisijaisesti materiaalista hyvinvointia ja college-säästöjä. Hän on luullut kuuluvansa tähän mielenmaisemaan, mutta löydettyään henkilöhistoriansa salatun puolen huomaakin kuuluvansa aidan toiselle puolelle, köyhäintaloille ja asuntovaunujen parkkialueille.

Amerikkalaisesta elämänmenosta en oppinut teosta lukiessani mitään uutta. New Yorkin hektinen syke tuntui siltä samalta, mitä olen vuosikausia olen imenyt televisiosta. Sen sijaan lastensuojelu- ja huostaanottokysymyksissä teos antoi uutta ajateltavaa. Amerikkalainen malli kun on perinteisesti keskittynyt säätiöiden tuottamaan hyväntekeväisyyteen. Tässä lapsiluukkuprojekti on pitkään saanut olla minkään tahon vartioimatta tai tarkastamatta, ja sen parissa työskentelleet pysyvät lojaalina rahoittajalleen. Pelkään pahoin, että parinkymmenen vuoden päästä tässäkin maassa tulee olemaan läpikotaisin yksityistetty lastensuojelu. Silloin on entistä ilmeisempää, keneltä lapset viedään ja kuinka heikko lapsensa menettäneiden oikeusturva tulee olemaan.

PS: Teos on saatavilla myös suomeksi Bazarin kustantamana (2007), mutta tämä on ainoa suomennos Ungerin monipuolisesta tuotannosta. Kannattaa lukea englanniksi, koska kielellisesti teksti ei ole kovin vaativaa.

Varo kundaliinikriisiä!

Henkisen kasvun etsijöihin mahtuu koko ihmisyyden kirjo. Minua ovat aina kiinnostaneet henkisyyteen liittyvät ilmiöt, palvelut ja tapahtumat, mutta rehellisesti sanottuna tarkkailen kenttää enimmäkseen kieli poskessa. Samoin suhtaudun uskonlahkoihin. Kirkasotsaista hurmoshenkisyyttä esiintyy molemmissa leireissä. Paikkaani henkisten rientojen kentällä tuskin tulen koskaan löytämään. Ehkä parempi niin, sillä esimerkiksi henkisen kasvun oppaana olisin sietämätön olio. Samasta syystä pelkään myös uskoon tulemista. Minulle sopii paremmin agnostisen etsijän ja seikkailijan rooli. En missään nimessä halua löytää henkistä kotiani.

Mili Kaikkosen Vaiheessa – elämä henkisenä harjoituksena (Basam Books, 2015) ei suorastaan opettanut minulle mitään uutta henkisyydestä, kokeehan kirjoittaja itsekin väsymystä termin käyttäjänä. Sen sijaan se tarjosi ikkunan länsimaisen jälkiteollisen ihmisen tilaan, silloin, kun primäärit materiaaliset tarpeet on tyydytetty. Kaikkonen itse on tehnyt kansainvälistä uraa erilaisissa hyväntekeväisyys- ja ympäristönsuojelujärjestöissä Aasiassa ja Britanniassa, mutta uupui työssään ja koki muutaman sielunpimennyksen matkalla takaisin Suomeen.

Näkijän tehtävän hän koki omakseen jo palkkatöissä ollessaan, mutta vasta Suomessa siitä tuli yrittäjyyttä. Näkijä ei ole meedio eikä ennustaja, vaan ihminen, joka auttaa toisia näkemään itsensä uudessa valossa, etsimään omia voimavarojaan ja rohkaisee päätöksenteossa. Kuulostaa ihan nastalta duunilta, vaikka sekin voi olla kuormittavaa ja siitäkin voi tulla pelkkä työrooli. Kaikkonen kertoo toimenkuvastaan rennon avoimesti. Johtolankana työssä on ajatus: ketään ei voi viedä pidemmälle kuin missä on itse käynyt. Siksi näkijän on jatkuvasti tutkittava omaa polkuaan ja voimavarojaan – tyhjästä on vaikea nyhjäistä, ja uupunut muiden kuuntelija usein vaatii ympärilleen useamman kuin yhden sängystä nostajan.

Kirjassa oli monia humoristisia kohtia, jotka kertoivat paljon ihmisten käsityksistä siitä, millainen on henkinen ihminen. Kun Kaikkonen meni kaverin häihin ja hänen alkoi tehdä siellä mieli tupakkaa, ihmiset olivat järkyttyä hänen käytöksestään. Eihän terveyttä hehkuva joogi voi alentua tuolla tavalla! Parhaat naurut sain termistä kundaliinikriisi, jota Kaikkonen ei varsinaisesti avannut, mutta näin siitä avautuvan ihmisen edessäni elävästi. Kaikkonen käyttää sitä varoittaakseen liiallisen henkisen urheilun aiheuttamista rajatiloista, jopa psykooseista. Kyse on siis vakavasta asiasta, mutta ulkopuolisen näkökulmasta kundaliinikriisistä saa mahtavan sketsikohtauksen. Se alkaa siitä, kun hippi saa kahvilassa väärin keitettyä pakuriteetä…

Kun ihminen on elänyt tarpeeksi pitkään työttömänä tai muuten syrjäytettynä, elämässä tulee vaiheita, ettei jaksa olla kiitollinen mistään. Onneksi Mili Kaikkonen antaa siihenkin luvan (ainakin hetkellisesti). Itsekin olen jo kauan sitten antanut itselleni luvan olla ihan aidosti vittuuntunut, mutta yritän välttää katkeruutta. Oikeastaan ainoa keino selvitä hengissä muiden henkisten etsijöiden kirkasotsaisista suitsutuksista (esimerkiksi facebookin kiitollisuushaasteista ja ylimakeista mietelauseista) on vääntää niistä armotonta vitsiä. Huumorintajuiset meediot ja yksisarvisterapeutit kyllä kestävät sen. Huumorintajuttomia en edes halua tuntea.

Kaikkonen antaa esimerkin työpalaverista, jossa yksi osallistuja uskaltaa antaa projektin toimintamalleista asiallista kritiikkiä. Positiivisen ajattelun omaksuneille ihmisille kaikki kriitiinen palaute voi olla musertavaa, ja tästäkin palaverista eräs henkilö lähti kesken pois, kun ei kestänyt huoneessa olevaa negatiivista energiaa. Mielestäni tämän tyyppinen ajattelu johtaa koko yhteiskunnan automaattiseen tyhmentymiseen eli aivot narikkaan-tilaan. Naminami-kuplassa palaverit ovat tietty tarkoitettu positiivisen ilmapiirin nostattajiksi, mutta toivon mukaan ei oikeassa työelämässä. Voiko mikään maailmassa kehittyä, ellei huonoksi koettuja malleja saa kritisoida? Vai onko työssä käyminenkin nykyään kivaa terapiaa, jossa ensinnä huolehditaan siitä, että soraäänet eliminoidaan?

Teos on erään näkijän henkilökohtainen puheenvuoro, joka on kirjoitettu helposti ymmärrettävällä arkikielellä. Kaikkosen näkökulma henkisen kasvun ilmiöihin on lempeän maltillinen, eikä hän tunnu edustavan mitään ennaltamäärättyä koulukuntaa. Oman elämän vaiheessa olemisen suurin osa varmaan osaa todeta ilmankin tätä teosta, mutta tekstissä oli monia hyviä pohdinnan paikkoja ja keskustelunavauksia. Tällä tyylillä on helppo saada ihmiset avautumaan esimerkiksi seminaareissa, ja siksi pidän teosta arvokkaana työkaluna kaikille jotka itse etsivät omaa polkuaan ja jotka ohjaavat muita.

PS: Lämmin kiitos Basam Booksille arviointikappaleesta. Kustantamon listalla on enemmänkin teoksia, joissa henkisen kasvun kaipuuta tutkitaan myös yhteiskunnallisena ilmiönä, jota saa ja pitääkin kritisoida.

Mielenmaisema, johon voisin muuttaa

Claudie Gallay oli minulle uppo-outo ranskalaiskirjailija, jonka romaanin Tyrskyt (Avain, 2010, suom. Titia Schuurman) pelastin kierrätyskorista. Gallay on julkaissut Ranskassa yhdeksän romaania, joista Tyrskyt on menestynein. Teos on tyyliltään ja tunnelmaltaan hyvin erilainen verrattuna maan kirjallisten supervientituotteiden kuten esimerkiksi Anna Gavaldan tai Katherine Pancolin tuotantoon – hiljainen, vähäeleinen ja luonnonmukainen. Joitain yhteisiä kaikuja löytyy kestosuosikkini Marguerite Durasin kanssa, mutta tunneilmaisultaan Gallayn teksti on astetta lämpimämpää. Tuntuukin, että tässä elettäisiin jossain eriskummallisessa Ranskassa – Ranskassa, joka todennäköisesti vielä on olemassa jossain ja joka vain odottaa löytäjäänsä.

En löytänyt (suppealla haulla) teoksesta yhtään suomalaisissa lehdissä julkaistua arviota, mutta se näyttää olleen takavuosina todellinen bloggareiden suosikki. Teos on myös miellyttävällä tavalla ajaton, eli se kannattaa lukea milloin tahansa –  mutta varsinkin silloin, jos kaipaa mielelleen eristäytymistä ja irtiottoa omista murheista. Teosta voisi pitää lohtukirjana, mutta on se paljon muutakin. Se voisi olla myös luopumisen ja uuden alun etsimisen teos.

Romaanissa eletään syrjäkylän hiljaiseloa Normandian rannikolla. Lähin pikkukaupunki on nimeltään La Hague. Cherbourg on paikkakunta, jonka sairaalassa vanhat ihmiset käyvät kuolemassa. Kylässä on yksi satamaravintola ja yksi baari. Viikonloppuisin elämän jatkuvuudesta muistuttavat äänekkäät mopopojat, mutta viikolla raitilla on välillä kuolemanhiljaista.

Nimetön keski-ikäinen naiskertoja on paennut pohjoiseen miesystävänsä kuoleman jälkeen. Hän on ammatiltaan ornitologi, ja nauttii eniten yksinäisistä kenttätöistä eli lintukantojen laskemisesta. Normandiassa lintukannat ovat viime aikoina huvenneet kylän lähelle rakennetun ydinvoimalan vuoksi. Nainen tulee toimeen kylässä vähällä rahalla, eläen äärimmäisen askeettista elämää. Hän asuu sataman rähjäisessä talossa kämppiksinään umpimielinen kuvanveistäjä Raphaël ja tämän rottaa kasvattava sisko Morgane. Sisarukset antavat tutkijanaiselle sopivasti omaa tilaa ja rauhaa.

Gallayn kieli on lyhytlauseista ja samalla maalailevaa, jopa viipyilevää. Luontoa ja kylän pientä arkea kuvataan pitkämielisesti. Pikkuhiljaa vähäpuheisten hahmojen välille kehkeytyy draama, joka liittyy neljäkymmentä vuotta sitten tapahtuneeseen haaksirikkoon. Siihen liittyvien vielä elossa olevien ihmiskohtaloiden jälleennäkeminen on juonen keskiössä, mutta mukaan mahtuu vanhoja ja uusia rakkaustarinoita. Gallay kirjoittaa auki koko kylän muistikudosta – on mahdotonta sanoa, onko nimetön naiskertoja lopulta päähenkilö, vai onko päähenkilönä yhteisö.

Käärinliinoillakin on merkittävä rooli tarinassa. Kylässä asuu edelleen käärinliinojen ompelija, vanha nainen, jonka epäillään omaavan noidan taitoja. Kelttiläisten druidien perimääkään ei ole täysin unohdettu. Mereen liittyy ikiaikaisia uskomuksia, jotka edelleen muovaavat ainakin vanhempien ihmisten arkea. Riitaisat avioparit eivät koskaan eroa, vaan jatkavat hiljaista riitelyään koko kylän riesaksi. Suurin osa henkilöhahmoista ovat perinpohjin yksinäisiä. Heillä on oma paikkansa yhteisössä, mutta hoitavat sitä enemmän tekemällä kuin puhumalla. Yksi kaivaa hautoja, toinen kasvattaa kissoja, kolmas keittää kolmen euron pataruokia koko kylän eläkeläisille. Lilin baari on kohtaamispaikka, jossa kuitenkin harvoin varsinaisesti kohdataan.

Minun kesti kauan päästä romaanin kieleen ja kerrontatapaan sisälle. Luin teosta ainakin kuukauden päivät ja jouduin aloittamaan sen joka kerta alusta, sillä en muistanut aiempaa lukemaani. Teos veti imuunsa vasta ensimmäisen kolmanneksen jälkeen, kun juonessa alkoi tapahtua vähän intensiivisemmin. Sitten viihdyinkin maisemissa niin, etten halunnut teoksen loppuvan koskaan. Rannikon karu romantiikka otti jopa kauneudessaan hengen päälle.

Poikani esitti muutama päivä sitten pyynnön, että hän haluaisi lomalle Ranskaan tutkimaan Normandian maihinnousun museoita ja monumentteja. Aika yllättävää nuorelta mieheltä, joka ei yleensä osoita palavaa innostusta historiaan. Minulle kelpaisi pelkkä haahuilu meren rannalla ja istuskelu jossain Lilin baarin kaltaisessa paikassa, jossa ei ole ruokalistaa (eli nyt vain sponsoria etsimään, jonka olisi parempi olla muu kuin te-palvelut). Toisin sanoen teos teki minuun ikimuistoisen vaikutuksen ja kolahti aivan eri tasolla kuin viime aikoina lukemani ranskalaiset bestsellerit. Teksti oli meditatiivista ja intuitiivista. Se jätti jälkeensä rauhallisen ja kiitollisen mielen.

Ankkalammikon raikastaja

Philip Teirin Talvisota (Otava, 2013) on jäänyt suomennoksena vähälle huomiolle, vaikka ruotsinkielisessä maailmassa se on ollut suuri hitti ja siitä on myös olemassa englanninkielinen käännös. Itse tartuin teokseen herkullisen kannen perusteella, josta voi jo päätellä, ettei kovin verisestä sodasta voi olla kyse.

Helsingin Sanomien arviossa (23.8.2013) Suvi Ahola luonnehti teosta Molièren tai Jane Austenin tyyppiseksi tapakomediaksi, jossa perheen outouksia esitetään yliampuvasti satiirin keinoin. Kyllä, teos on sitäkin, mutta on siinä klassista draamaakin. Perhedraamana teos toimii lempeän analyyttisesti – ilkeys on puettu ihmisarvoisiin vaatteisiin. Ensimmäinen havainto, jonka romaanista itse tein, oli tasapainoisuus: olin positiivisesti yllättynyt siitä, että sain tutustua jokaiseen Paulin perheen jäseneeseen samalla intensiteetillä. Romaanin rakentajana Teir onkin mestari. Henkilöiden välillä on kriisien keskelläkin hyvä flow.

Päähenkilö on kuusikymmentä vuotta täyttävä sosiologian professori Max Paul, joka tunnetaan julkisuudessa lähinnä seksitutkimuksestaan, vaikka uraan mahtuu paljon muuta. Max Paul on ”seksiprofessori”, ja ehkä osittain siksi hän saa entisen opiskelijansa, nykyisen freelancer-toimittaja Lauran huomion. Laura tulee tekemään entisestä opettajastaan syntymäpäivähaastattelua Hesariin. Voimme jo arvata, ettei tuttavuus jää pelkän käsipäivän tasolle.

Maxin ja Katriinan avioliitto on metaforinen talvisota. Kummallakin on paukut vähissä parisuhteen elvyttämiseen, ja tavallaan Katriina käyttää Maxin uskottomuutta mahdollisuutena lähteä. Aikuiset lapset ja lapsenlapset ovat pitäneet liittoa laimeasti elossa. Heidän liittonsa kohtalo ei tässä ole lainkaan jutun juju – ainakaan itse en ollut huolissani siitä, kuinka heille käy. Sivujuonet ovatkin tässä kiinnostavampia kuin pääjuoni. Esimerkiksi Eva-tyttären taideopinnot Lontoossa on hersyvä osio, joka parhaimmillaan muistuttaa kuvauksineen Hanif Kureishin mustasta huumorista. Evan suhde taideopettaja Malikiin on tragikoominen – mies painii syvällä huumeriippuvuudessaan ja on avoin seksisuhteistaan opiskelijoidensa kanssa. Ei Evakaan Malikista suurta rakkautta etsi, mutta jännitystä. Sen jälkeen, kun mies on kakannut tämän opiskelijaboksin sänkyyn, ei hän ehkä enää voi kunnioittaa miestä edes opettajana. Malikin galleristivaimo jatkaa liittoa luuserimiehensä kanssa puhtaasta säälistä tietäen, ettei kukaan muu tulisi auttamaan häntä.

Teoksessa hengaillaan Occupy London-aktivistileirillä, jossa Eva tutustuu nörtinoloiseen opiskelukaveriinsa uudessa valossa. Mies seuraa ihastustaan myös Suomeen ilmoittamatta tälle, keskelle Maxin synttäreitä. Ankkalammikon piintyneimmät tavat tuulettuvat, kun kehiin marssii yllätysvieraita.

Max Paulin omat kristiinankaupunkilaiset juuret ovat vähemmän etuoikeutetut. Hänen reissunsa tapaamaan vuodeosastolla makaavaa äitiään muistuttavat ihan tavallisesta suomalaisesta todellisuudesta, jossa kieliero ei ole elintasoero. Suomenkielisen, pietarilaista kosmopoliittisukua edustavan Katriinan juuret ovat Maxin juuria paljon prameammat. Lapväärttin raitilla Max ei onnistu edes piilottamaan nuorta rakastajatartaan, vaan salamasuhde on pian koko kylän reposteltavana. Ei oman kylän pojalla voi olla salaista piilopirttiä. Kaikki huomataan ja tiedetään. Helsinkiläinen urbaani sivistys on omanlaisensa kuori, josta Max joutuu välillä luopumaan.

Eniten nauroin piinallisille pariskuntaillallisille, joita tähänkin teokseen mahtui pari. Jäin miettimään, kuinka paljon parempi maailma olisi, elleivät ihmisten sosiaaliset suhteet järjestyisi aviosäädyn mukaan. Ihan oikeasti. Teir pääsee tässä kysymyksessä asian ytimeen. Kuinka paljon kukin pönöttävä pariskuntaillallinen vanhentaa henkisesti kutakin sille osallistujaa? Mitä sellaisten ihmisten ajattelulle tapahtuu, jotka tapaavat sosiaalisesti vain omaan yhteiskuntaluokkaansa kuuluvia muita pariskuntia? Kuinka pariskuntaillalliset vahvistavat NIMBY-ilmiötä? Ja milloin avioliitosta tulee vihonviimeinen kahle?

Naimisissa olevat ystävät, lukekaa Talvisota ja tehkää seuraavilla pariskuntaillallisilla jotain sellaista, joka ei niiden kaavaan kuulu.

 

Kuinka hamstraajaksi päädytään?

Satu Taskisen romaani Katedraali (Teos, 2014) sattui lukemistokseni sopivasti Euroviisuja odotellessa. Tosin minulla kesti aikansa hiffata, mihin kaupunkiin tarina sijoittuu – koska prologissa kerrottiin pitkällisesti raitiovaunuista, paikansin tarinan aluksi Helsinkiin. Vasta, kun päähenkilö Tea kertoi Carlos-nimisestä talonmiehestä, jonka kanssa siemailee iltaisin likööriä, tajusin, ettei tarina voi sijoittua Suomeen. Eihän meillä ole talonmiehiä eikä kenelläkään tuntemallani suomalaisella ole tapana siemailla likööriä naapureittensa kanssa.

Lennämme siis Wieniin. Tarina kietoutuu metaforisesti Stephansdomin katedraalin rakentamiseen 1400-luvulla ja sen myöhempiin restaurointeihin. Tutustumme perheeseen, jonka isälle lasten vieminen katedraalin torniin on ollut jonkinlainen rituaali. Perheen mitättömälle keskimmäiselle tyttärelle Dorothealle katedraalista tulee aikuisena jonkinlainen pakkomielle – tosin hän alkaa rakentaa omaa versiotaan siitä hamstraamalla jogurttipurkkeja ja kaljatölkkejä, ja lopulta ihan kaikkea.

Tea on omintakeinen kertoja, johon tutustumista Taskinen ei tee helpoksi.  Romaani rakentuu Tean pikkusiskon Kerstinin hautajaisten ympärille. Tean hautajaisiin valmistelua seuratessa luulin hänen olevan ainakin 75-vuotias, mutta nopean laskutoimituksen tehtyä naisen iäksi tulee 44 vuotta. Saamme selville, että hänen menestyvä lääkärimiehensä on lähtenyt yhteisestä kodista, koska ei mahtunut asumaan sinne enää. Tean ainoa poika Mark on äitinsä kaitsija, joka kuljettaa tätä Audillaan paikkoihin, käyttää tätä syömässä lähipizzeriassa ja tarjoaa välillä auttavaa kättään ulosottosotkuissa. Mahdollisesti Tea on kontrolloimaton shoppaaja, tai ainakin sitä eteisen avaamattomat astia- ja kattilakassit enteilevät.

Juoni keskittyy enemmän Tean lapsuudenkodin sotkuihin kuin nykyisen perheen hajoamiseen. Perheessä on ollut sisarkateutta puolin ja toisin. Vakavasti sairas kuopus Kerstin on vaatinut vanhemmilta sisaruksiltaan erityishuomiota. Äiti Ilse on ollut välillä kykenemätön hoitamaan viittä lastaan, jolloin käytännöllinen Bea on ottanut ohjat käsiin. Perheessä kommunikoidaan enimmäkseen tavaran ja loputtoman touhuamisen kautta. Siskon hautajaiset ovat omanlaisensa farssi, jossa vuosikymmenten patoumat purkautuvat. Perheen dysfunktionaalinen kommunikaatio ja papin epäpersoonallinen läsnäolo muistuttivat minua kieltämättä paljon suomalaisista hautajaisista. Tarinan tapahtumapaikalla tai henkilöiden kansallisuudella ei lopulta ole paljoa merkitystä. Kaikki me tunnistamme omista piireistämme vastaavia tyyppejä.

Tean henkilöhistoria avautuu pikku vinkkien kautta. Jo ensimmäisessä luvussa mieleeni nousi kysymys, onko tämä ihminen koskaan tehnyt päivääkään työtä. Naisen arvomaailma on äärimmäisen konservatiivinen ja nurkkakuntainen. Silti hän seuraa maailmanmenoa, lukee laadukkaita sveitsiläisiä päivälehtiä – tietysti säilyttäen jokaisen niistä aikajärjestyksessä ahtaiksi kapenevilla reiteillään. Hän on nainen, joka voisi silittää aamulehden miellyttääkseen miestään – tosin miehet eivät näe hänessä muuta kuin kanaemon. Hän tekee neuvottomuudestaan ja avuttomuudestaan omanlaisensa linnakkeen. Todennäköisesti uutiset naisten vapautusliikkeestä ovat menneet häneltä täysin ohi. Hän ei elä varsinaisesti yhteiskunnassa, vaan pelkästään lähinaapurustossaan ja sukunsa tunkkaisissa muistoissa.

Taskinen kysyy kipeitä kysymyksiä takertumisesta ja ihmissuhteiden korvaamisesta tavaroilla. Kerstin-siskon hoitolaitoksessa virkkaamat wc-rullanpidikkeet herättivät minussa jo syvää epätoivoa. Tealle siskon jäämistön periminen tuo jo ajatuksena uutta sisältöä elämään. Tean sukulaiset, erityisesti Mark-poika, yrittävät kyllä laittaa hamstraukselle stoppia, mutta ongelman saisi kuriin vain asunnon totaalityhjennyksellä. Asunnossa on jo koiperhosia ja epämääräisiä toukkia. Kuinka tällaiseen tikittävään aikapommiin sitten puututaan? Kuka voisi auttaa kotiinsa linnoittautuvaa naista, jolla talonmiehen lisäksi ei ole ainuttakaan ystävää?

Teos on kirjoitettu mahdollisimman kiihkottomaan tyyliin, eli tilaa turhalle tunteilulle ei jää. En lukijana kokenut suurta draivia pelastaa Teaa, vaan Taskinen johdattaa lukijansa pikemminkin kysymään, kuinka Tea voisi auttaa itseään. Vastaavasta aiheesta olisi voinut kirjoittaa paljon raflaavammin ja järkyttävämminkin, jolloin lopputulos olisi ollut sosiaalipornahtava. Tässä yksinäinen ja syrjäytynyt nainen esiintyy lopulta oman elämänsä subjektina, huolimatta siitä, että ulkomaailmalle hän kertoo päivästä toiseen olevansa raivaamassa.

Pidin teoksesta paljon, vaikka se aiheutti monia epämukavuuden ja myös pelottavia itsetutkiskelun kokemuksia. Vaikka teoksessa kuvattiin täysin realistisia ja luonnollisia tapahtumia, teos tarjosi myös outouttamisen, jopa kauhun viboja. Henkilöhahmot olivat poikkeuksellisen hankalia itselleen ja toisilleen. Mikään helppo kenttälukemisto tämä ei ollut, vaan vaativaa taideproosaa, josta lukija saa eniten irti koluamalla tarkkaan myös rivien välit. Itse keskityin ensi lukemalla lähinnä Tean enigmaattiseen persoonaan, mutta toisella lukemalla hahmottaisin kenties katedraalin syvempiä hautaholveja.

Kun kirjakauppias muuttuu vampyyriksi

Wünschmannin dysfunktionaalinen perhe saa slaagin Berliinin yössä matkalla kotiin gaalasta, jonka päätähtenä oli Twilight-saagan kirjailija Stephanie Meyer. Perheen äiti Emma on jättänyt nuorena lupaavan uran kustannusmaailmassa yllätysraskauden vuoksi. Jos hän olisi tehnyt abortin, hän olisi luultavasti menestynyt lontoolainen kustannustoimittaja. Lasten synnyttyä paras, mihin hän on urallaan pystynyt, on lastenkirjakaupan pitäminen. Viime aikoina kauppa ei ole kannattanut, sillä kaikki tilaavat kirjansa Amazonista. Emma siis on miehensä elättämä pikkurouva, joka harrastaa putiikin pitämistä. Konkurssikypsä yrittäjä pitää vielä hyvästä sydämestä kauppa-apulaista Cheyenneä, vanhaa hippiä, joka ei luultavasti työllistyisi normityömarkkinoilla. Luultavasti Cheyenne saa jäädä siksi, että hänen seksijuttunsa julkkisten kanssa piristävät hiljaisia työpäiviä.

Slaagin eli metamorfoosin perheen ylle laskee hampaaton noita Baba Yaga, jota perhe luulee romanikerjäläiseksi. Heistä tulee vampyyrejä, ihmissusia, koiria ja muumioita. He joutuvat lähtemään matkalle Transsilvaniaan, jotta kirous purkautuisi. Loppu on maagis-realistista sekoilua eri aikavyöhykkeillä ja mantereilla. Emman ja Frankin avioliitto on rakoillut jo ennen fantasiahahmoksi muuttumista, mutta totuus paljastuu selkeämmin, kun äiskä rakastuu Draculaan. Frank-isällä ja Fee-tyttärellä ovat taas omat sutinansa Egyptissä. Kun koulukiusattu, lihava esiteini Max muuttuu koiraksi, hän saa yhtäkkiä romanttista vastakaikua kiusaajaltaan kovis-Jacquelinelta.

Tällainen on Happy Family, tunnetun ja palkitun tv-käsikirjoittaja ja kirjailija David Safierin humoristinen luomus (Bazar, 2012, suom. Sanna van Leeuwen). Luin kirjan haastaakseni itseäni: en ole paljon harrastanut saksalaista huumoria, en edes osaa mainita ainuttakaan saksalaista koomikkoa tai humoristista tv-sarjaa.  Kliseisesti olen ajatellut, että kaikki saksalainen huumori liittyy jotenkin nahkahousuihin. Siksi tämä oli lupaava alku etsinnöilleni, sillä moni asia teoksessa nauratti. Enkä muistanut nahkahousuja. Tässä oli noloja vanhempia, noloja teinejä ja hirvittävän noloja saksalaisia turisteja, jotka puhuvat käännöksessä leveää itäsuomea. Seksijutut menevät täysin alta lipan ja väkivaltakin on banaalia. Ainekset ovat hyvin kasassa.

Minusta teos alkoi erittäin lupaavasti kuvauksella epätoivoisesta kirjakauppiaasta, ja olisin pitänyt ihan pelkästä berliiniläisestä perhearjen kuvauksesta sellaisenaan. Perheen odysseia Transsilvaniaan ja Egyptiin on hyperaktiivista kohellusta, joka ehkä toimisi paremmin leffana kuin tekstinä. Varmasti tämä on pitkälti makukysymys. Monet pitävät tämän tyyppisestä aivot narikkaan-kreisibailaamisesta. Itsekin luin teoksen loppuun sujuvasti, mutten tiedä, jääkö tästä muistijälkeä. Kuvitukset olivat hauskoja, ne täydensivät tekstiä.

Ehkä teoksen ongelma oli siinä, että Safier yrittää kertoa jotain diipimpää perheen yhdistämisestä rivien välissä. Loppuratkaisu on lopulta aika lälly ja ennalta-arvattava. Henkilöhahmoissa olisi potentiaalia roisimpiinkin irtiottoihin, mutta lopulta he palaavat turvalliseen arkeensa muuttumatta paljoa. Mietin myös, onko kirja alunperin tarkoitettu nuortenkirjaksi – ellei siinä olisi ollut niin paljon keski-ikäisten naisten seksitunnustuksia, se olisi minusta toiminut mahtavasti ikäryhmälle 10-13 vee.

Reittaan teoksen kategoriaan: harmitonta hupaa. Sopii mainiosti matkalukemiseksi.

Treffeillä äitiyspolilla

Pauliina Rauhalan Taivaslaulun (Gummerus, 2013) pokkariversio on puhutellut minua jo kuukauden lähikaupan jonossa (harvinaisen hyviä pokkareita on K-Ruokalähteen kauppias valinnut). Eilen sorruin, ja luenta oli varsinaista binge-readingiä – mikä ei nyt haittaa, sillä kirja on omani ja voin lukea sen uudestaan hitaammin ja syvällisemmin.

Lukemista tietty ohjasivat kaikki ne blogiarviot ja lehtijutut, jotka olen Rauhalasta jo lukenut. Toisin sanoen teoksen juoni oli jo minulle tuttu, samoin konteksti, sillä olen pitänyt luentoja lestadiolaisuudesta ja sukupuolesta ja tehnyt aika lailla taustatyötä.

Teksti oli kaunokirjallisesti niin vahvaa, ettei liiallinen ennakkotieto pilannut mitään. Päähenkilöt Aleksi ja Vilja ovat kuitenkin ainutlaatuisia yksilöitä, ei mitään lestadiolaisuuden prototyyppejä. Kumpikin on lähtenyt itsenäisesti kotoa opiskellakseen Helsingissä, ja he tutustuvat toisiinsa pasilalaisen opiskelijaboksin iltakylässä. Iltakylän käsite tuli minulle uutena, kyse on siis siveellisistä nuorten iltamista, joissa voi turvallisesti katsella toista sukupuolta, kun paikalla on tarpeeksi muita oikeauskoisia. Viljan luona iltakylässä kuunnellaan klassista musiikkia, juodaan loputtomia määriä teetä ja lauotaan teologisia vitsejä. Vilja on kuitenkin taideopiskelija ja Aleksi opiskelee historiaa – maalliset aiheet kiinnostavat molempia. Silti Aleksi pelkää, että miehistä Viljaa kiinnostavat vain pappiskokelaat, sillä kukapa ei kunnon lestatytöistä haluaisi papin rouvaksi runsaiden kahvipöytien äärelle?

Rakkaus syttyy ja seurustelua jatkuu jopa kolme vuotta ennen papin aamenta. Ensimmäinen lapsi Kaisla syntyy noin yhdeksän kuukauden päästä häistä. Tämän jälkeen raskaustestejä ostetaan apteekista monipakkauksina, onhan jokainen kuu mahdollinen miinakenttä. Teos onnistuu välittämään monta tärkeää viestiä lestadiolaisyhteisön sisältä, mutta vahvin liittyy naisen ruumiilliseen itsemääräämisoikeuteen. Kuinka fiksu ja koulutettu nainen voi alistua vauvakoneeksi siitä huolimatta, että rakastaa jo syntyneitä lapsiaan? Ja kuka häntä alistaa?

Tässä liitossa mies on jo enemmän kuin valmis ruodusta poikkeamiseen lapsikysymyksessä. Vaimo runoilee äitimaan velvollisuuksista ja oman ruumiinsa mystisistä aalloista – hän yrittää tehdä kotiäitiydestään itse valitun elämäntavan, mutta arjen realiteetit ovat kovempia kuin pullapitkot ja mangomoussekakku. Seurapuheissa äiti on kuin lintuemo, joka ei koskaan pääse pesästään poikasten vaatiessa huolenpitoa. Vaikka lestadiolaisseuroissa nainen vaikenee seurakunnassa, silti äitiyden myytti tuntuu enemmän naisten kuin miesten ylläpitämältä instituutiolta. Raamatussa kun kukaan ei takaa taivaspaikkaa lapsiluvun mukaan. Rauhala onnistuu näyttämään ehkäisykieltoon (ja muihin yhteisön omalaatuisiin dogmeihin) liittyvät syvät ristiriidat saarnaamatta tai nostamatta ketään besserwisseriksi. Tervetullut ilmaventtiili on erään anonyymin yhteisön jäsenen blogi, johon kirjoitetut kommentit kertovat paljon yhteisön sisäisestä sekasorrosta. Koska teoksen yleinen kieli on maalailevan runollista, blogiosiot tuovat esiin rationalistisen tarkkailun.

Missä monilapsisten perheiden kotiäidit sitten rentoutuvat? Lestadiolaisten mammakerhot eivät vaikuta normatiivisuudessaan kovin inspiroivilta henkirei’iltä. Jos on äitiyden työn uuvuttama, ei välttämättä ole piristävää mennä kuulemaan muiden äitien vielä suuremmasta työstä – sillä työ tuntuu tässä yhteisössä olevan hyvän ihmisen mitta. Aleksille ja Viljalle on iso asia, että he pääsevät suviseuroilla käymään kahdestaan ehtoollisella. Mennessä viimeiseen ultraäänitutkimukseen heistä melkein tuntuu, että he olisivat treffeillä.

Näille arjen havainnoille voi nauraa, mutta itse koin ne aika tragikoomisina. Viihdyttävämmissä osioissa mollamaijat, nuket, barbit ja bratzit ottavat mittaa toisistaan ja naiseudestaan – eli siis lestadiolaistytöilläkin on tässä muotinukkeja. Robinia kuunnellaan ja lastenohjelmia katsotaan Yle Areenasta (sillä tv:n katselu netistä ei ole syntiä). Vilja joutuu jatkuvasti pehmentämään pyhäkoulun tädin kadotuksella pelotteluja herkälle esikoiselleen, joka jo pelkää, että äiti uskoo toisin.

Mielestäni teos kysyy lopulta olennaisen kysymyksen psyykkisestä selviytymisestä: voiko älyllisesti itsenäinen ihminen, joka on nähnyt muutakin maailmaa, selviytyä täyspäisenä umpinaisessa yhteisössä, joka saarnaa oma porukkansa ainutlaatuisuudesta ja kaikkien muiden joutumisesta kadotukseen?

Teosta on tilattu ennätysmäärä e-kirjana, sillä monet lestadiolaiset eivät uskalla ostaa kirjaa kirjakaupasta. Jo tämä kertoo paljon yhteisön henkisestä tilasta. Jos yhteisö on terve, se kestää sekä sisäisen että ulkopuolisen kritiikin, myös kaltaisteni suruttomien bloggareiden tyhmät kysymykset. Jos yhteisö on sairas, se käpertyy edelleen itseensä ja kieltää jäseniltään kaiken muun kuin Päivämiehen lukemisen – ja puhumisen asioistaan ulkomaailmalle.

Kannattaa lukea Taivaslaulu yhdessä amerikansuomalaisen Hanna Pylväisen We Sinners-romaanin (2012) kanssa. Pylväisen teos on humoristisempi, mutta molemmissa on yhteneviä havaintoja uskosta, uskonmiehistä ja -naisista. Tässä linkki ajatuksiini Pylväisen teoksesta: https://anunihmeellisetmatkat.wordpress.com/2014/04/05/keskilannen-syntiset/