Kummitädin luona kylässä

the-missing-one-cover-264x405Lucy Atkins on v. 1968 syntynyt brittijournalisti, joka on juuri julkaissut esikoisromaaninsa The Missing One (Quercus, 2014). Siinä matkustetaan tapaamaan tuntematonta täti-ihmistä Kanadaan hetken mielijohteesta.

Päähenkilö Kali on nelikymppinen kotiäiti Oxfordista, joka on juuri menettänyt amerikkalaisen äitinsä Elenan äkilliseen syöpään. Päivää ennen äidin kuolemaa hän löytää miehensä puhelimesta uskottomuuteen liittyviä tekstiviestejä, eikä hänellä ole halua palata takaisin kotiin hautajaisten jälkeenkään. Mamma siis päättää lähteä tyhjentämään päätään.

Kohde on selvä. Äidin jäämistöstä löytyy postikortteja 37 vuoden ajalta aina samasta taidegalleriasta Kanadasta, British Columbian saaristosta. Kyseisen galleristin, Susannah Gillespien, nimeä ei ole koskaan mainittu tuossa talossa. Surun ja aviokriisin aiheuttamassa tunnemyrskyssä hän päättää käyttää perheen säästöt sukututkimusmatkaan kohti tuntematonta.

Kali ei ole kokenut maailmanmatkaaja, vaikka hänellä onkin intialaisen jumalattaren nimi. Intiaankaan hän ei ole koskaan päässyt, vaikka toisella kerralla hänellä oli jo maksetut lentoliput odottamassa seikkailua. Nimi on hävettänytkin häntä, ja siksi kaikki kutsuvat häntä Kal’iksi. Hänen vanhempansa ovat tutustuneet 70-luvulla kalifornialaisella kampuksella – nimi menee ohikiitävän hippivaiheen piikkiin. Perhe ylipäänsä on erittäin vaitonainen vanhoista asioista, ja lapsia on kasvatettu pidättyväiseen brittityyliin. Kalin on ollut mahdotonta saada vanhemmiltaan mitään irti heidän tuntemisensa alkuvaiheissa. Graham-isä on tuonut amerikkalaisen vaimonsa maahan tabula rasana: tiedetään vain, että tämän vanhemmat ovat kuolleet ja että äiti opiskeli aikanaan meribiologiaa jopa väitöskirjatasolla, mutta alkoi kotiäidiksi lasten synnyttyä. Kali epäilee, että hänen myrskyisä äitisuhteensa johtuu siitä, että häntä katsoessaan äiti on kaikki vuodet muistanut uran, jonka menetti.

Kalin matka Spring Tide-saarelle puolitoistavuotiaan Finnin kanssa tammikuun hyisessä merisäässä ei tietystikään suju ilman komplikaatioita. Hänen hermostuneisuutensa ja neuvottomuutensa ovat käsin kosketeltavia. Vielä enemmän hän on hukassa itsensä kanssa kuin äidin roolin. Saapuminen Susannah’n luo aloittaa vasta draaman varsinaisen kaaren. Susannah paljastuukin Kalin kummitädiksi, tosin hänen äitinsä on katkaissut kaikki siteen Pohjois-Amerikkaan tyttären ollessa alle kaksivuotias. Kummitädin luona ei varsinaisesti ole leppoisaa, mutta hän on ainoa elossa oleva tiedonlähde, joka voi kertoa Kalille, kuka hän on ja kuka hänen äitinsä oli. Kummitädin luona on oltava muutama päivä vaikka hammasta purren, sillä kuinka hän muuten oikeuttaisi kalliin matkansa?

Perhedraaman juoni on teoksessa esimerkillisen vahva, ja kahden naisen välille syntyvä jännite muistuttaa jo trilleriä. Perheen Britannian-puolinen historia jää laimeaksi, ja erityisesti Kalin aviokriisi tuntuu melkein turhalta juonenkäänteeltä. Sekä Kalin isä Graham että aviomies Doug loistavat teflon-pintaisella turvallisuudellaan. Loppua kohti juoni kiinnittyy entistä enemmän valaiden suojelun teeman ympärille, mikä on sinänsä kiinnostavaa, mutta Atkins referoi mielestäni liikaa luontodokumentteja lajityyppien erikoisuuksien selventämisessä. Jouduin skippaamaan pitkiä kappaleita, joiden aikana silmät eivät pysyneet auki.

Kadonneiden teema on lopulta aika toissijainen, tai yllättävä. Lukija saa itse päätellä, kuka keneltäkin on kadonnut. Elenan ja Susannah’n historiat kytkeytyvät yhteen kiemuraisella tavalla, ja kumpikin nainen on elänyt aikuisikänsä pitkälti samantyyppisten demonien kanssa. Susannah’n pakkomielle ei tässä tee hänestä monsteria, vaikka hänen käytöksensä onkin pelottavaa ja arvaamatonta. Teoksessa ei ole kirjaimellisesti hyviksiä ja pahiksia. Jos kukaan tunnistaa elämäänsä täydellisesti kontrolloivan, joogaa ja lähiruokatuotteita harrastavan yksinäisen tädin, jolla tuntuu olevan mahtavia yliluonnollisia voimia, tämä teos voi antaa avaimia hänen ymmärtämiseensä.

En tee pidempää juonispoilausta, koska mielestäni tämä kirja kannattaa lukea ilman liiallisia ennakkotietoja. Minuun tarina upposi kokonaisvaltaisesti, vaikka kerronnan tavassa olisi ollut reippaasti tiivistämisen ja stailaamisen varaa. Mystiikkaa ja jännitystä olisi voitu rakentaa enemmänkin, ellei päähenkilö olisi koko ajan sählännyt älypuhelimensa kanssa. Saarikuvaus oli erittäin uskottava, erityisesti karujen luonnonvarojen äärellä elämisen arki.

Teosta suosittelen erityisesti niille akuutissa jännityksenpulassa oleville, jotka eivät pidä liiasta väkivallasta. Tämä nimittäin piti ihokarvat pystyssä puhtain luomukeinoin.

 

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s