Painavaa asiaa avustajan roolista

kerro_minulle_jotain_hyvaa98361Viikonloppuna asioin Hämeenkadun Suomalaisessa Kirjakaupassa. Ostin pari superhalpaa löytöpisteen teosta, mutta myyjä koetti saada minua hankkimaan Jojo Moyesin uusimman suomennetun teoksen Kerro minulle jotain hyvää (Gummerus, 2015). Sattuikin niin, että olin juuri lukenut ko. teoksen englanniksi. Jonon pysyessä minimaalisena vaihdoimme muutamia näkökulmia. Mikään ei ole niin herkullista kuin saada kirjanmyyjän näkemys kauppaamastaan teoksesta. Hän sanoi, ettei uskalla tutustua Moyesin aiempiin teokseen, sillä tämä viimeisin oli koskettanut häntä niin syvästi. Ei uskonut, että aiemmat voisivat olla yhtä hyviä. Ei tuntunut markkinointipuheelta, vaan aidolta henkilökohtaiselta statementilta. Ja onhan se hienoa, jos kirja koskettaa syvältä ja aidosti.

Teos on siis hyvin kuuma peruna äitienpäivän kirjamarkkinoilla. Voisin kuvitella monen ikäisten äitien pitävän tästä. Omakin äitini olisi taatusti lukenut tämän, jos olisi elossa.

Me Before You (2012, Penguin) ei ole uusi Pygmalion/My Fair Lady, vaikka asetelma saattaakin ulkoisesti siltä vaikuttaa. Jopa teoksen nimi saattaa herättää tunteita. Itse en edes ilman ennakkosuositusta tarttuisi teokseen, jonka nimi on näin simppeli. Ehkä teos olisi saattanut herättää huomioni korkeintaan lentokentällä, jos odotusaika olisi ollut monta tuntia. Alkuperäinen reaktioni oli: taas yksi narsistiseksi nimetyn ex-puolison stalkkausoperaatio?

Teos on kaikkea muuta kuin tätä. Tapaamme Loun, joka on työskennellyt kotikuntansa ainoassa kahvilassa koulusta valmistuttuaan. Lou edelleen asuu vanhempiensa luona 27-vuotiaana. Hän tuo kortensa kekoon talouteen, jossa äiti on työtön ja isoisän omaishoitaja, isä pelkää potkuja ja sisko koittaa elättää vauvaansa samalla suunnitellen paluuta yliopisto-opintoihin. Loun itsenäistyminen ei oikein ole edes ollut tapetilla, sillä työ kahvilassa ei riitä oman asunnon vuokraan. Hänen poikaystävänsä harrastaa intohimoisesti triathlonia, eikä yhteen muuttaminen ole ollut pitkiin aikoihin ajankohtaista.

Kahvilan lopettaessa toimintansa Lou päätyy mystisen Willin henkilökohtaiseksi avustajaksi. Will on neliraajahalvaantunut jäätyään moottoripyörän alle, ja vammaisen asemaan alistuminen on hänelle poikkeuksellisen vaikeaa, onhan hänellä takanaan menestynyt business-ura ja extremeurheilutausta. Koska Will on varakkaasta perheestä, hänen hoitonsa on hoidettu mahdollisimman diskreetisti. Hän asuu vanhempiensa pihaan rakennetussa esteettömässä design-tallissa, mutta mikään kodin yksityiskohta tai puutarhanäkymä ei tuota hänelle iloa. Vanhempiensa kanssa Will on tehnyt sopimuksen puolen vuoden miettimisajasta – ajasta, joksi häntä hoitamaan palkataan nuori ja nätti Louisa, jonka tarkoituksena olisi palauttaa miehen elämänhalu keinolla millä hyvänsä.

Muuten hyvä, mutta Loulle ei kerrota Willin oikeasta tilasta pestiin astuessaan. Enempää en juonta paljasta, mutta kieltämättä nämä rikkaiden kotkotukset ja erityisoikeudet panivat minunkin vereni kuohumaan. Positiivista teoksessa olikin sen aiheuttavat moninaiset tunteet. Turhautuminen ja raivo olivat enemmän pinnalla kuin nyyhkyromantiikka. Romanssin ainekset teoksessa ovat jokseenkin ilmiselvät tai ennalta-arvattavat – kiinnostavampaa on avustajan arkisen työn kuvaus. Willin ja Loun yhteiset retket vaativat Loulta uskomattomia ponnistuksia. Esteettömyys ei toimi sielläkään, jossa sitä mainostetaan. Lopulta hänen on helpompi kärrätä hoidettavansa Seychelleille kuin paikallisiin raveihin.

Lähipiiri suhtautuu Loun työhön ja sen eettisiin ongelmiin kirjavasti. Jos teosta lukee tyttö tapaa pojan -asetelman ulkopuolella, sen asettamat kysymykset ovatkin kimurantimpia. Moyes on tehnyt huolellista taustatyötä neliraajahalvaantuneiden ongelmista ja tukimuodoista. Kerrankin oli ihan mielenkiintoista lukea virtuaalisten palstojen viestejä, sillä ne kertoivat paljon vertaistuen merkityksestä.

Kiinnostavinta teoksessa on Loun persoonan muutos ja itsensä löytäminen varsin epäkiitollisessa duunissa. Hänellä ei ole 27 vuoden ikään ollut elämässään lainkaan tavoitteita. Kukaan ei ole kertonut hänelle, että työ voisi merkitä muutakin kuin minimitoimeentuloa. Hänen ainoa intohimonsa liittyy vaatteisiin, joten hänen kuuluisi päästä vaatesuunnittelukurssille, mutta kukaan ei kannusta häntä. Onko Lou peräkammarin tyttö? Ja kuinka elämäänsä kyllästynyt vammainen mies voi auttaa häntä muuttamaan elämänsä suunnan?

Ja sitten taas tultiin nenäliinakysymykseen. Suhtaudun hirvittävän ilkeästi naistenlehtien arvioihin, joissa lukijaa kehotetaan varustautumaan nenäliinapaketilla. Perkele, minähän itken silloin, kun itkettää, mutta en, jos Cosmon toimittaja niin vinkkaa! On lukijoiden aliarvioimista tunkea se nenäliinaviesti kirjan kanteen! Brittien markkinointikeinot ovat raivostuttavia!

Summa summarum: teos oli paljon parempi kuin luulin. Chicklitin kaavassa kuitenkin pysytään, ja ehkä siksi sanoja on tässä liikaa. Moyesilla on kuitenkin painavaa asiaa, myös naisten matalapalkkatöistä. Kyllä hän tuo näkymätöntä työtä näkyväksi. Paljon hän kertoi naisista, joita ei yleensä arjessaan huomata. 

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s