Treffeillä äitiyspolilla

20150511_194227Pauliina Rauhalan Taivaslaulun (Gummerus, 2013) pokkariversio on puhutellut minua jo kuukauden lähikaupan jonossa (harvinaisen hyviä pokkareita on K-Ruokalähteen kauppias valinnut). Eilen sorruin, ja luenta oli varsinaista binge-readingiä – mikä ei nyt haittaa, sillä kirja on omani ja voin lukea sen uudestaan hitaammin ja syvällisemmin.

Lukemista tietty ohjasivat kaikki ne blogiarviot ja lehtijutut, jotka olen Rauhalasta jo lukenut. Toisin sanoen teoksen juoni oli jo minulle tuttu, samoin konteksti, sillä olen pitänyt luentoja lestadiolaisuudesta ja sukupuolesta ja tehnyt aika lailla taustatyötä.

Teksti oli kaunokirjallisesti niin vahvaa, ettei liiallinen ennakkotieto pilannut mitään. Päähenkilöt Aleksi ja Vilja ovat kuitenkin ainutlaatuisia yksilöitä, ei mitään lestadiolaisuuden prototyyppejä. Kumpikin on lähtenyt itsenäisesti kotoa opiskellakseen Helsingissä, ja he tutustuvat toisiinsa pasilalaisen opiskelijaboksin iltakylässä. Iltakylän käsite tuli minulle uutena, kyse on siis siveellisistä nuorten iltamista, joissa voi turvallisesti katsella toista sukupuolta, kun paikalla on tarpeeksi muita oikeauskoisia. Viljan luona iltakylässä kuunnellaan klassista musiikkia, juodaan loputtomia määriä teetä ja lauotaan teologisia vitsejä. Vilja on kuitenkin taideopiskelija ja Aleksi opiskelee historiaa – maalliset aiheet kiinnostavat molempia. Silti Aleksi pelkää, että miehistä Viljaa kiinnostavat vain pappiskokelaat, sillä kukapa ei kunnon lestatytöistä haluaisi papin rouvaksi runsaiden kahvipöytien äärelle?

Rakkaus syttyy ja seurustelua jatkuu jopa kolme vuotta ennen papin aamenta. Ensimmäinen lapsi Kaisla syntyy noin yhdeksän kuukauden päästä häistä. Tämän jälkeen raskaustestejä ostetaan apteekista monipakkauksina, onhan jokainen kuu mahdollinen miinakenttä. Teos onnistuu välittämään monta tärkeää viestiä lestadiolaisyhteisön sisältä, mutta vahvin liittyy naisen ruumiilliseen itsemääräämisoikeuteen. Kuinka fiksu ja koulutettu nainen voi alistua vauvakoneeksi siitä huolimatta, että rakastaa jo syntyneitä lapsiaan? Ja kuka häntä alistaa?

Tässä liitossa mies on jo enemmän kuin valmis ruodusta poikkeamiseen lapsikysymyksessä. Vaimo runoilee äitimaan velvollisuuksista ja oman ruumiinsa mystisistä aalloista – hän yrittää tehdä kotiäitiydestään itse valitun elämäntavan, mutta arjen realiteetit ovat kovempia kuin pullapitkot ja mangomoussekakku. Seurapuheissa äiti on kuin lintuemo, joka ei koskaan pääse pesästään poikasten vaatiessa huolenpitoa. Vaikka lestadiolaisseuroissa nainen vaikenee seurakunnassa, silti äitiyden myytti tuntuu enemmän naisten kuin miesten ylläpitämältä instituutiolta. Raamatussa kun kukaan ei takaa taivaspaikkaa lapsiluvun mukaan. Rauhala onnistuu näyttämään ehkäisykieltoon (ja muihin yhteisön omalaatuisiin dogmeihin) liittyvät syvät ristiriidat saarnaamatta tai nostamatta ketään besserwisseriksi. Tervetullut ilmaventtiili on erään anonyymin yhteisön jäsenen blogi, johon kirjoitetut kommentit kertovat paljon yhteisön sisäisestä sekasorrosta. Koska teoksen yleinen kieli on maalailevan runollista, blogiosiot tuovat esiin rationalistisen tarkkailun.

Missä monilapsisten perheiden kotiäidit sitten rentoutuvat? Lestadiolaisten mammakerhot eivät vaikuta normatiivisuudessaan kovin inspiroivilta henkirei’iltä. Jos on äitiyden työn uuvuttama, ei välttämättä ole piristävää mennä kuulemaan muiden äitien vielä suuremmasta työstä – sillä työ tuntuu tässä yhteisössä olevan hyvän ihmisen mitta. Aleksille ja Viljalle on iso asia, että he pääsevät suviseuroilla käymään kahdestaan ehtoollisella. Mennessä viimeiseen ultraäänitutkimukseen heistä melkein tuntuu, että he olisivat treffeillä.

Näille arjen havainnoille voi nauraa, mutta itse koin ne aika tragikoomisina. Viihdyttävämmissä osioissa mollamaijat, nuket, barbit ja bratzit ottavat mittaa toisistaan ja naiseudestaan – eli siis lestadiolaistytöilläkin on tässä muotinukkeja. Robinia kuunnellaan ja lastenohjelmia katsotaan Yle Areenasta (sillä tv:n katselu netistä ei ole syntiä). Vilja joutuu jatkuvasti pehmentämään pyhäkoulun tädin kadotuksella pelotteluja herkälle esikoiselleen, joka jo pelkää, että äiti uskoo toisin.

Mielestäni teos kysyy lopulta olennaisen kysymyksen psyykkisestä selviytymisestä: voiko älyllisesti itsenäinen ihminen, joka on nähnyt muutakin maailmaa, selviytyä täyspäisenä umpinaisessa yhteisössä, joka saarnaa oma porukkansa ainutlaatuisuudesta ja kaikkien muiden joutumisesta kadotukseen?

Teosta on tilattu ennätysmäärä e-kirjana, sillä monet lestadiolaiset eivät uskalla ostaa kirjaa kirjakaupasta. Jo tämä kertoo paljon yhteisön henkisestä tilasta. Jos yhteisö on terve, se kestää sekä sisäisen että ulkopuolisen kritiikin, myös kaltaisteni suruttomien bloggareiden tyhmät kysymykset. Jos yhteisö on sairas, se käpertyy edelleen itseensä ja kieltää jäseniltään kaiken muun kuin Päivämiehen lukemisen – ja puhumisen asioistaan ulkomaailmalle.

Kannattaa lukea Taivaslaulu yhdessä amerikansuomalaisen Hanna Pylväisen We Sinners-romaanin (2012) kanssa. Pylväisen teos on humoristisempi, mutta molemmissa on yhteneviä havaintoja uskosta, uskonmiehistä ja -naisista. Tässä linkki ajatuksiini Pylväisen teoksesta: https://anunihmeellisetmatkat.wordpress.com/2014/04/05/keskilannen-syntiset/

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s