Kuinka hamstraajaksi päädytään?

KatedraaliSatu Taskisen romaani Katedraali (Teos, 2014) sattui lukemistokseni sopivasti Euroviisuja odotellessa. Tosin minulla kesti aikansa hiffata, mihin kaupunkiin tarina sijoittuu – koska prologissa kerrottiin pitkällisesti raitiovaunuista, paikansin tarinan aluksi Helsinkiin. Vasta, kun päähenkilö Tea kertoi Carlos-nimisestä talonmiehestä, jonka kanssa siemailee iltaisin likööriä, tajusin, ettei tarina voi sijoittua Suomeen. Eihän meillä ole talonmiehiä eikä kenelläkään tuntemallani suomalaisella ole tapana siemailla likööriä naapureittensa kanssa.

Lennämme siis Wieniin. Tarina kietoutuu metaforisesti Stephansdomin katedraalin rakentamiseen 1400-luvulla ja sen myöhempiin restaurointeihin. Tutustumme perheeseen, jonka isälle lasten vieminen katedraalin torniin on ollut jonkinlainen rituaali. Perheen mitättömälle keskimmäiselle tyttärelle Dorothealle katedraalista tulee aikuisena jonkinlainen pakkomielle – tosin hän alkaa rakentaa omaa versiotaan siitä hamstraamalla jogurttipurkkeja ja kaljatölkkejä, ja lopulta ihan kaikkea.

Tea on omintakeinen kertoja, johon tutustumista Taskinen ei tee helpoksi.  Romaani rakentuu Tean pikkusiskon Kerstinin hautajaisten ympärille. Tean hautajaisiin valmistelua seuratessa luulin hänen olevan ainakin 75-vuotias, mutta nopean laskutoimituksen tehtyä naisen iäksi tulee 44 vuotta. Saamme selville, että hänen menestyvä lääkärimiehensä on lähtenyt yhteisestä kodista, koska ei mahtunut asumaan sinne enää. Tean ainoa poika Mark on äitinsä kaitsija, joka kuljettaa tätä Audillaan paikkoihin, käyttää tätä syömässä lähipizzeriassa ja tarjoaa välillä auttavaa kättään ulosottosotkuissa. Mahdollisesti Tea on kontrolloimaton shoppaaja, tai ainakin sitä eteisen avaamattomat astia- ja kattilakassit enteilevät.

Juoni keskittyy enemmän Tean lapsuudenkodin sotkuihin kuin nykyisen perheen hajoamiseen. Perheessä on ollut sisarkateutta puolin ja toisin. Vakavasti sairas kuopus Kerstin on vaatinut vanhemmilta sisaruksiltaan erityishuomiota. Äiti Ilse on ollut välillä kykenemätön hoitamaan viittä lastaan, jolloin käytännöllinen Bea on ottanut ohjat käsiin. Perheessä kommunikoidaan enimmäkseen tavaran ja loputtoman touhuamisen kautta. Siskon hautajaiset ovat omanlaisensa farssi, jossa vuosikymmenten patoumat purkautuvat. Perheen dysfunktionaalinen kommunikaatio ja papin epäpersoonallinen läsnäolo muistuttivat minua kieltämättä paljon suomalaisista hautajaisista. Tarinan tapahtumapaikalla tai henkilöiden kansallisuudella ei lopulta ole paljoa merkitystä. Kaikki me tunnistamme omista piireistämme vastaavia tyyppejä.

Tean henkilöhistoria avautuu pikku vinkkien kautta. Jo ensimmäisessä luvussa mieleeni nousi kysymys, onko tämä ihminen koskaan tehnyt päivääkään työtä. Naisen arvomaailma on äärimmäisen konservatiivinen ja nurkkakuntainen. Silti hän seuraa maailmanmenoa, lukee laadukkaita sveitsiläisiä päivälehtiä – tietysti säilyttäen jokaisen niistä aikajärjestyksessä ahtaiksi kapenevilla reiteillään. Hän on nainen, joka voisi silittää aamulehden miellyttääkseen miestään – tosin miehet eivät näe hänessä muuta kuin kanaemon. Hän tekee neuvottomuudestaan ja avuttomuudestaan omanlaisensa linnakkeen. Todennäköisesti uutiset naisten vapautusliikkeestä ovat menneet häneltä täysin ohi. Hän ei elä varsinaisesti yhteiskunnassa, vaan pelkästään lähinaapurustossaan ja sukunsa tunkkaisissa muistoissa.

Taskinen kysyy kipeitä kysymyksiä takertumisesta ja ihmissuhteiden korvaamisesta tavaroilla. Kerstin-siskon hoitolaitoksessa virkkaamat wc-rullanpidikkeet herättivät minussa jo syvää epätoivoa. Tealle siskon jäämistön periminen tuo jo ajatuksena uutta sisältöä elämään. Tean sukulaiset, erityisesti Mark-poika, yrittävät kyllä laittaa hamstraukselle stoppia, mutta ongelman saisi kuriin vain asunnon totaalityhjennyksellä. Asunnossa on jo koiperhosia ja epämääräisiä toukkia. Kuinka tällaiseen tikittävään aikapommiin sitten puututaan? Kuka voisi auttaa kotiinsa linnoittautuvaa naista, jolla talonmiehen lisäksi ei ole ainuttakaan ystävää?

Teos on kirjoitettu mahdollisimman kiihkottomaan tyyliin, eli tilaa turhalle tunteilulle ei jää. En lukijana kokenut suurta draivia pelastaa Teaa, vaan Taskinen johdattaa lukijansa pikemminkin kysymään, kuinka Tea voisi auttaa itseään. Vastaavasta aiheesta olisi voinut kirjoittaa paljon raflaavammin ja järkyttävämminkin, jolloin lopputulos olisi ollut sosiaalipornahtava. Tässä yksinäinen ja syrjäytynyt nainen esiintyy lopulta oman elämänsä subjektina, huolimatta siitä, että ulkomaailmalle hän kertoo päivästä toiseen olevansa raivaamassa.

Pidin teoksesta paljon, vaikka se aiheutti monia epämukavuuden ja myös pelottavia itsetutkiskelun kokemuksia. Vaikka teoksessa kuvattiin täysin realistisia ja luonnollisia tapahtumia, teos tarjosi myös outouttamisen, jopa kauhun viboja. Henkilöhahmot olivat poikkeuksellisen hankalia itselleen ja toisilleen. Mikään helppo kenttälukemisto tämä ei ollut, vaan vaativaa taideproosaa, josta lukija saa eniten irti koluamalla tarkkaan myös rivien välit. Itse keskityin ensi lukemalla lähinnä Tean enigmaattiseen persoonaan, mutta toisella lukemalla hahmottaisin kenties katedraalin syvempiä hautaholveja.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s