Perhe-elämää Länsi-Papualla

viidakkolapsiSaksalaista Sabine Kuegleria pyydettiin aikanaan kirjoittamaan omaelämäkerrallisen teoksen erikoisesta lapsuudestaan. Hän oli viettänyt ison osan lapsuudestaan ja nuoruudestaan Indonesian Länsi-Guinean viidakossa, josta hänet 17-vuotiaana lennätettiin sisäoppilaitokseen Sveitsiin oppimaan länsimaisen ihmisen tavoille. Tästä kulttuurishokista syntyi teos Viidakkolapsi (Helmi Kustannus, 2006, suom. Ilona Nykyri), joka peilaa ”kivikautisen” heimon ja keskieurooppalaisen postmodernin elämäntavan eroja. Paluu eurooppalaisille juurille oli nuorelle naiselle traumaattista monessa suhteessa. En tiedä, onko kirjoittaminenkaan lopullisesti eheyttänyt tätä levotonta sielua.

Olen lukenut monia kertomuksia eurooppalaisista lähetystyöntekijöistä, joista suurin osa on ollut paljon (itse)kriittisempiä kuin tämä teos. Tässä ei keskitytä lainkaan pohtimaan länsimaisen uskonnon viemisen mahdollisia haittatekijöitä, vaan Kuegler on aidosti sitä mieltä, että kristinuskon vieminen Länsi-Papuaan on ollut pelastava asia. Tässä ”löydetään” harvinaisen alkukantainen fayu-heimo vuonna 1980. Muutamassa vuodessa Kueglerin vanhempien kristillisen esimerkin ansiosta heimo oppii rauhanomaisille tavoille. Verikostoa muille heimoille ei enää harjoiteta ja vaimojenkin ryöstäjäiset muuttuvat astetta inhimillisemmiksi. Valkoisesta miehestä, isä-Klausista, ei tule heimopäällikköä, vaan hän kokee olevansa palvelemassa kansaa. Äiti-Dorisin rooli on ennen kaikkea terveysvalistajan ja sairaanhoitajan rooli. Siinä mielessä vanhemmat ovat hippejä, että he antavat lastensa elää täyttä fayu-lapsen elämää. Vasta teini-iän lähestyessä joitain rajoituksia ilmenee – valkoisia tyttöjä ei ryöstetä vaimoiksi, vaikka kaveripiirissä heitä tästä kiusataankin.

Teos on subjektiivinen lapsuuden muistelma, jossa keskiössä ovat ystävyydet, leikit ja selviytyminen luonnonkatastrofeista ja sairauksista. Perheen arjessa hyönteisten ja tuholaisten eliminointi vie ison osan aikaa. Hämähäkki- ja rottasotien kuvauksia on mielestäni liikaa. Tavallaan ällöistä hämähäkeistä kirjoittaminen vie lukijan syvälle viidakon aistitodellisuuteen, mutta samalla se alleviivaa heimon elämäntavan ehdotonta alkukantaisuutta. Opimme myös paljon lapsikuolleisuudesta ja ylipäänsä heimon alhaisesta keskivertokuoliniästä. Lapsiin ei muodosteta persoonallista suhdetta ennen kuin ne saavat hampaita, sillä noin puolet vauvoista kuolevat ennen ensimmäistä syntymäpäiväänsä. Heimolaisten suhde kuolemaan on pragmaattinen, ja varsin yleistä on, että vanhemmat menettävät kaksi kolmasosaa lapsistaan ennen kuin nämä tulevat täysi-ikään. Näistä asioista kertominen ei tunnu niin orientalistiselta kuin arjen ällötyksistä, mutta kovin syvälle heimon kosmologiaan en kokenut pääseväni.

Kuegler kuvaa perheensä elämää hirvittävän lojaalina vanhemmilleen. Kaikista vastoinkäymisistä huolimatta perheen arki tuntuu miltei idylliseltä ja eheältä. Vanhemmat eivät koskaan riitele keskenään eivätkä teini-ikää lähestyvät nuoret kapinoi. Samalla vanhempien usko ja omistautuminen lähetystyölle ajaa ohi kaiken muun. Kaikki kolme lasta lähetetään opiskelemaan ulkomaille jo alaikäisinä, mutta vanhemmat jäävät asumaan rakkaan heimonsa pariin. 1990-luvulla yhteydenpito viidakon ja länsimaiden välillä tapahtuu edelleen kirjeitse, joten Sabinen vanhemmat tuskin ovat kärryillä siitä, kuinka vaikeaa heidän tyttärensä on sopeutua elämään valkoisen naisen elämää. Kulttuurishokista kirjoittaminen jää mielestäni liian ohueksi, ottaen huomioon, kuinka rankkaa kirjailijan itsenäisen elämän alkuaika lopulta oli. Minusta nämä hyväsydämiset ja hyvää tahtovat maailmanparantajavanhemmat esiintyvät miltei vastuuttomina tai kykenemättöminä valmentamaan lapsiaan siihen, mitä on edessä, kun hypätään viidakosta paikkaan, jossa pitää tietää kaikki turvaseksistä. Turvaseksi ei sitten onnistu, ja nuori nainen jää ongelmineen yksin.

Kiinnostavaa teoksessa oli yleinen viidakon elinolojen kuvaus, luonnonkuvaus ja muutamat henkilöhahmot, joille luotiin historia. Heimon parissa on yksi pariskunta, jotka osoittavat toisiaan kohtaan jonkinlaista romanttista rakkautta esimerkiksi suostumalla yhteisiin valokuviin. Leskimies Nakire on ryöstänyt vaimonsa Fusain, kun tämä on ollut kaksitoistavuotias, mutta toisin kuin muut miehet, hän on käyttänyt paljon aikaa vaimon pehmittämiseen. Fusai on karannut mieheltään koti-ikävissään useita kertoja, mutta mies on ottanut hänet lempeästi takaisin. Vaikka Fusai ei voi saada lapsia, Nakire ei ota toista vaimoa. Avioliitto tuntuu saksalaisista poikkeavalta, melkein tasa-arvoiselta. Nakiresta tuleekin perheen ”uskottu mies”, joka myös opettaa heimoveljiään rehellisyyteen. Vuosikausia he ovat varastelleet valkoisen perheen tavaroita pikkuhousuista lähtien. Eräänä päivänä kaikki anastetut tavarat palautetaan perheen talon terassille. Tämä saattaa olla merkki perheen lopullisesta hyväksymisestä osaksi yhteisöä.

Teoksessa on paljon kuvia, jotka kertovat omaa tarinaansa. Esimerkiksi miesten ja naisten fyysinen ero on lähes huomaamaton. Edellämainitun pariskunnan kuvasta on vaikea arvata, kumpi on mies ja kumpi vaimo. Miehen kenties tunnistaa naamalävistyksistä. (Tunnistamattomuus tosin johtuu länsimaisesta katseesta – silmäni eivät osaa löytää tuon heimon sukupuolen koordinaatteja, kun hiukset ja vaatetus ovat sukupuolilla identtiset.) Tribaalilävärit herättäisivät kunnioitusta osassa nuorisostamme. Tuolla päin on tapana käyttää erityisesti eläinten luita kasvojen koristeina. Saksalaiset tuovat uutena innovaationa naulat, joita myös himoitaan lävistyskoruiksi.

Kuegler ei ole antropologi eikä muutenkaan vaikuta akateemiselta, analyyttiselta tapaukselta. Jos on kiinnostunut tuon maailmanosan mentaliteettien analyyseista, voisi lukemisen kai aloittaa Margaret Meadista, joka kirjoitti briljantisti Papua Uuden-Guinean heimojen sukupuolijärjestyksestä jo 1930-luvulla ja perusti feministiset teoriansa pitkälti sieltä löytämiinsä eroihin. Tällaiset vertailut tosin eivät ole reiluja, sillä tämä ei ole akateeminen teos eikä kirjailija edes ole varsinaisesti halunnut kirjailijaksi. Viihteellistä hömppää tämä ei ole, vaan Kuegler pyrkii kunnioittamaan guinealaisia ystäviään ja kertomaan heistä maailmalle jotain olennaista. Saksankielisestä maailmasta on tullut paljon pahempaakin kaupallista höttöä, jossa länsimaan ja kehitysmaan kulttuurieroja paisutellaan. Verrattuna vaikka sveitsiläisen Corinne Hoffmanin teokseen Valkoinen masai (2006) tämä kirja on kulttuurisensitiivisyyden huipentuma.

Jouduin tsekkaamaan kuvatusta alueesta ihan perusasioita. Tässä siis seikkaillaan Guinean saarella, jonka länsiosa kuuluu Indonesialle ja jonka itäosa on Papua Uuden-Guinean itsenäinen valtio. Länsiosa on ollut jossain vaiheessa Alankomaiden siirtomaa, itäosa taas kuului Britannialle. Eurooppalaisten aikaansaamista keinotekoisista rajoista saaren asukkaat ovat taatusti kärsineet. Kuegler ei käytä kertaakaan sanaa kolonialismi, eikä ole lainkaan kiinnostunut saaren poliittisesta elämästä.

Pidin kirjasta siksi, että päähenkilö Sabineen oli helppo samastua. Olisin odottanut kulttuurierojen ja erityisesti identiteettikriisin pohdinnalta paljon enemmän. Luin teoksen täyteen pakatussa junassa epämukavassa asennossa ja silti sain sen luettua kerralla loppuun. Teos löytyi Helsingistä Kiseleffin kauppagallerian aulasta, kierrätyskorista.

 

 

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s