Ruotsalainen dekkari ja feminismi

Alfauros

Feminismistä tiedän paljon enemmän kuin ruotsalaisista dekkareista, mutta näinä päivinä nämä kaksi asiaa tuntuvat mahtuvan samaan sapluunaan lähes poikkeuksetta. Tulee mieleen, että voisiko ruotsalaisesta nyky-yhteiskunnasta ylipäänsä kirjoittaa ilman ymmärrystä feminismistä (suomalaisesta aina voi, täällähän esiintyy täysin feminismille immuuneja kulttuurisia taskuja). Henning Mankellin 1990-luvun dekkareissa feministinen ymmärrys oli aika alkeellista, mutta hänelläkin ote aiheeseen on kehittynyt huomattavasti 2000-luvulle tultaessa. Liza Marklundin edustama feminismi on tuntunut mediaseksikkäältä huutomerkiltä. Syrjäseutujen naisten arjen kuvaaja Åsa Larsson on mielestäni näyttänyt feminismistä moninaisempia kasvoja. Kerstin Ekmanin ainoa dekkari Tapahtui vetten äärellä oli kauttaaltaan feministinen yllättävällä tavalla. Itse lähestyn ruotsalaisia dekkareita sillä oletuksella, että feminismi on niissä jotenkin sisäänrakennettu järjestelmä, edustipa kirjailija maltillista valtiofeminismiä, urakeskeistä jakkupukufeminismiä tai radikaalimpia suuntauksia.

Hyvä kirjailijahan ei varsinaisesti edusta mitään fiksoitunutta ideologiaa, vaan näyttää yhteiskuntansa kipeitä paikkoja ja sudenkuoppia. Feministinen näkökulma maailmaan voi olla ryppyotsaisen dogmaattinen tai vaihtoehtoisesti rajoja rikkova ja valtaapitäviä rakenteita purkava. Vaikka itse olen ollut feministi teini-ikäisestä saakka ja liputan feminismin puolesta yksityishenkilönä, en olisi hirveän ilahtunut, jos tulevia kaunokirjallisia teoksiani (heh) liputettaisiin ainoastaan feministisinä tuotoksina.

Katarina Wennstam (s. 1973) on toiminut ennen kirjailijanuraansa rikostoimittajana. Hän aloitti 2000-luvun alussa kaksi palkittua tietokirjaa raiskauksista jatkaen dekkarien maailmaan vuonna 2007. Dekkarisarjan päähenkilönä on keski-ikäinen syyttäjä Madeleine Edwards, joka on uralleen omistautunut menestyjänainen. Tietämättä kirjasarjan ja Madeleinen historiasta sain käsiini sarjan kolmannen osan Alfauros ( Otava 2013, alk. Alfahannen 2010, suom. Laura Beck), joka kiinnosti minua lähinnä provosoivan nimen vuoksi.

Teos on siitä erikoinen dekkari, että uhrin ja tekijän persoonat paljastuvat suht varhaisessa vaiheessa juonta. Nuori nainen jää yli nelikymppisen tunnetun näyttelijän haaviin, mies on krooninen seksiaddikti, jonka repertuaariin kuuluu lähinnä väkivaltainen alistaminen. Tämä juonipaljastus voi jo lannistaa jonkun potentiaalisen lukijan, mutta sen informaation saa jo melkein takakannesta. Jännitys koostuu lähinnä rikoksen ratkaisun yksityiskohdista ja retorisesta oikeussalidraamasta. Teos herättää kysymyksiä naisrauhasta, tiettyjen ammattialojen naisvihamielisistä käytännöistä ja siitä ikävästä kuviosta, kun uralla voi edetä vain ”verkostoitumalla” makuuhuoneiden kautta.

Koska en ole lukenut sarjan aiempia osia, en tutustunut syyttäjä-Madeleineen tässä kovinkaan syvällisesti. Nuori näyttelijänalku Emma ja hänen narsistinen piinaajansa, Hollywoodin hunksi Jack Rappe, kiinnittivät henkilöinä kaiken huomioni. Myös rikosta ratkaiseva mieskomisario jäi aika laimeaksi tuttavuudeksi. Koinkin, että tässä on sarja, joka kannattaa lukea oikeassa järjestyksessä. Emmankin hahmo esiintyy jo aiemmissa osissa, joten hänenkin toimintansa ymmärtäminen olisi varmasti ollut helpompaa aiemman tuttavuuden kautta.

Teoksessa oli jopa valistuksellinen sävy, eli sitä lukemalla voi virkistää muistiaan siitä, kuinka toimitaan, jos itse tai joku läheinen tulee raiskatuksi. Koska kirjan tapahtumapaikkana on Tukholma, osa hyväksikäytetyistä saavat ensiluokkaista apua raiskauksiin erikoistuvalla klinikalla, jossa on käytössä vammoja yksityiskohtaisesti dokumentoiva ”rape kit”. En tiedä, sovelletaanko tätä tietotaitoa tänä päivänä muualla kuin suurissa yliopistollisissa sairaaloissa. Kirjassakin mainitaan tukholmalaisten naisten erityisasema suhteessa maan muihin naisiin. Vaikka hyväksikäyttöjen tutkinnan lukeminen oli paikoitellen rankkaa, ehkä feministisestäkin näkökulmasta opin tästä jotain uutta mikrotasolla. Kriisivalmiuteni nousi kenties piirun verran. Opetukset tosin olivat aika rautalangasta väännettyjä, melkein saarnaavia. Miesuhrien epäoikeudenmukainen asemakin mainitaan. Miesten hyväksikäytöstä onkin olemassa vähemmän dekkareita. Otan vinkkejä vastaan, jos blogini lukijat sattuvat sellaisista tietämään.

Feministisesti kiinnostava oli sivuhahmo, asianajaja Shirin Sundin. Iranilaistaustainen lakinainen on joutunut ammatillisen menestyksen vuoksi vaihtamaan sukunimensä ruotsalaisen aviomiehensä nimeksi – asia, mikä harmittaa naisen vanhempia. Lisäksi kaikki luulevat, että nainen on saanut nimensä Shirin Ebadin mukaan, vaikka oikeasti vanhemmat ovat tarkoittaneet nimellä sen kirjaimellista merkitystä, makeisia. Shirinin hahmossa on jotain kiinnostavan ristiriitaista, kun taas ruotsalaiset naishenkilöt tuntuivat liian realistisilta.

Teos kosketti minua rikoskeissinä enemmän kuin kaunokirjallisena teoksena. Saatan lukea sarjan alkupäätä lomalukemistona päästäkseni kunnolla sarjan tunnelmiin. Alfauroksen luin tilanteessa, jossa aihepiiri tuntui liippaavan jollain tasolla liikaakin lähipiirini todellisuutta. Hain kai siitä jonkinlaista tukea tai vinkkejä, joita sainkin. Teos voisikin toimia erinomaisesti keskustelun herättäjänä jossain terapeuttisessa/itsehoidollisessa ryhmässä. Sen yhteiskunnallisuus on vaikuttavampaa kuin kerronnan tyyli.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s