Sulttaanin (v)ihastus

kunnia-shafak_elif-22089069-3274465125-frntlViime aikoina lukuhistoriassani näkyy selkeä piirre: olen tarttunut hyvin hitaasti, miltei vastahakoisesti, minulle vahvasti suositeltuihin teoksiin. Turkkilaisen Elif Shafakin (s. 1971) teoksia on minulle tungettu lähes joka ovesta, ja olen takuulla googlaillut hänen biografiaakin moneen otteeseen. Nuorena breikannut komeetta, joka on kunnostautunut sekä kirjailijana että tutkijana. Luultavasti syy, miksi olen tähän asti onnistunut olemaan häntä lukematta, liittyy kateuteen. Yleensä tavalliset kuolevaiset kun eivät onnistu yhdistämään näitä kahta uraa samanaikaisesti. Tutkijat saattavat ”heittäytyä” kirjailijaksi, mutta eivät yleensä julkaistuaan proosaa tutkimusmaailmaan palaa. Nuori Elif Shafak julkaisi menestysromaanejaan ja kirjoitti vaativan väitöskirjan naisista islamilaisessa mystiikassa samaan aikaan. Edelleen hän toimii apulaisprofessorina Arizonan yliopistossa ja kirjoittaa fiktiota. Ihmemimmi.

Shafakin ja Orhan Pamukin menestystarinoissa on jotain yhteistä: molemmat kirjailijat kirjoittavat äidinkielellään turkiksi, ja moni heidän kertomuksistaan tapahtuu ainakin osittain Istanbulissa. Molempia on syytetty (kyseenalaisin perustein) islamin tahraamisesta ja molemmat ovat joutuneet asumaan pitkiä aikoja kotimaastaan poissa. Kirjoitustyyleissäkin on jotain yhteistä, tosin Shafakin kieli vaikuttaa himpun verran arkisemmalta. Heidän lukemisensa yhdessä olisi varsinainen aistien ilotulitus ja samalla syvällinen johdanto turkkilaiseen kulttuuriin, myös vähemmistöjen näkökulmasta.

Kunnia (Gummerus 2013, suom. Maria Erämaja) alkoi hänen romaaneistaan kiinnostaa, koska se sijoittuu Kurdistanin ja Istanbulin lisäksi 1970-luvun Lontooseen.  Se on kiinnostava kannanotto keskusteluihin islamilaisen maailman kunniamurhista, mutta myös paljon muuta. Rakkaustarina ja perhedraama. Kitkeränsuloinen siirtolaisromaani, jota voi lukea dekkarina tai psykologisena trillerinä, vaikka rikoksen ratkaisuun ei keskitytäkään.

Kunniaväkivallan käsite on hyvin kyseenalainen, sillä murhia ja väkivaltaa tekevät kuitenkin yksilöt, joiden tekoja pitää ruotia yksilöinä, ei ensisijaisesti patriarkaalisen ja naisia sortavan kulttuurin edustajina. Kun veritekoja selitetään kulttuurilla, silloin rikokset tavallaan lieventyvät tai tulevat helpommin sulatettaviksi. Luulisin, että Shafakin tarkoituksena on esittää kunniamurha huonosti harkittuna, epärationaalisena tekona, joka ei olennaisena osana kuulu kurdien kulttuuriin. Uhrin isosisko on aikoinaan pakotettu hirttäytymään rakastuttuaan väärään mieheen, mutta uhri kuolee melkein randomilla. Kukaan suvusta ei painosta nuorta miestä tappamaan ketään, vaan hän on saanut oppia fundamentalistiseen perhekulttuuriin muunmaalaisilta uskonnollisilta fanaatikoilta. Tässä ei ainakaan ole klaania, joka päättää poistaa avioeroa punovan naisen päiviltään. Kunnian käsite monimutkaistuu ja muuttuu melkein joutavanpäiväiseksi teoksen perheen kokemusten kautta. Häpeää käsitellään monisyisemmin kuin kunniaa.

Monissa hyvissä romaaneissa päähenkilöt ovat kaksosia, niin tässäkin. Pembe ja Jamila ovat omalla tavallaan päiviensä loppuun saakka perinteisiä naisia, jotka uskovat perhearvoihin ja naisen paikkaan kodin sydämessä. Jamila ei vaan löydä miestä, vaan jää kotikyläänsä kätilöksi, rooliin joka kyläyhteisössä on puolipyhä. Pembe lähtee ensimmäisen hänestä kiinnostuneen turkkilaisen miehen matkaan, sillä hän haluaa maailmalle. Kumpikaan ei saa koulutusta mihinkään ammattiin, mutta molemmat ovat kielellisesti lahjakkaita ja hyviä kirjoittamaan kirjeitä. Kaksosten telepatia merten välillä on koskettavaa. Kätilö-Jamila on henkilö, jonka elämästä olisin halunnut lukea enemmänkin, sen verran jännittävältä hänen työnsä ja elämäntapansa tuntui.

Pemben avioliitto ja perheen muutto Lontooseen on kuvattu realistisesti maahanmuuttajista heikoimpien näkökulmasta. Perhe asettuu asumaan rähjäiseen Hackneyn kaupunginosaan ja selviytyy juuri ja juuri isän palkalla keksitehtaalta. Vaikka Pembe rakastaa lapsiaan ja huolehtii heidän perustarpeistaan, he ovat monella tapaa heitteillä. Monissa Britanniaan sijoittuvissa siirtolaiskirjoissa maahanmuuttajaperheet ovat kunnianhimoisempia. Jopa Monica Alin Brick Lanessa, jossa myös liikutaan Itä-Lontoossa, vanhemmat ovat tavoitteellisempia kuin tässä. Ehkä Shafakin pointti ei ole samalla lailla siirtolaisuuden sosiaalihistoriassa kuten esimerkiksi Alin ja Zadie Smithin menestysteoksissa selkeästi oli, mutta hyvin hän kartoittaa sellaisten nuorten sekaannusta, joiden vanhemmat eivät ole täysin uuden maan kartalla. Erityisesti perheen kuopuksen Yunusin seikkailut punkkarien valloittamissa hylkytaloissa olivat humoristisia ja toivat muuten raskaaseen juoneen pisaran iloa.

Turkkilaista ja kurdien ruokaa lukija saa maistella monipuolisesti. Britanniassa Pembelle suurin kulttuurishokki on tavata naisia, jotka eivät osaa kokata aviomiehilleen. Tosin lopulta hän ihastuu mieheen, joka on ammatiltaan kokki. Rakkaus kehittyy pitkälti ruokamuistojen ympärille. Pembe toivoo tekevänsä heilalleen sulttaanin ihastusta, liharuokaa munakoisopyreellä (takuulla menee kokeiluun meidän kotikeittiössämme!). Esikoispoikaa Iskanderia hän kutsuu myös sulttaaniksi, mikä raivostuttaa muita sisaruksia. Äidin suhtautuminen esikoispoikaansa on hirveässä ristiriidassa ympäröivän kulttuurin kanssa, kun taas nuoremmat sisarukset välttyvät liialliselta huomiolta. Draaman loppuvaiheessa äiti pakeneekin keittiöönsä romanttisiin kuvitelmiinsa ja häpeäänsä siitä, että on rikkonut kulttuurinsa kirjoittamattomat säännöt.

1970-luvun lopun muistan jokseenkin erilaisena kuin mitä tässä kuvataan, olenhan kasvanut Euroopan syrjäseudulla. Mielenkiintoista oli huomata, kuinka moninainen Lontoo oli jo tuossa vaiheessa. En tiedä, liioitteleeko Shafak brittien avoimuutta muille kulttuureille tuossa vaiheessa, onko tekstissä joitain epätarkkuuksia tai anakronismejä. Omien muistikuvieni mukaan kukaan tuntemani britti ei vielä 80-luvullakaan tiennyt, mitä kuskus on. En muista nähneeni violettitukkaisia tyyppejä, joiden kasvot olivat täynnä lävistyksiä – punkkareita kyllä, mutta he näyttivät erilaisilta. Punk-kulttuurin kuvaus oli kiinnostavaa, mutta joku nuorisokuvauksessa vaikuttaa liioitellulta. Välillä tuntui, että Shafak kuvaa Lontoota tänä päivänä, mutta tarinan kannalta se ei lopulta haitannut.

Kiitän Shafakia erityisesti loppuun asti koukuttavasta juonesta, josta ei kannata lukea paljastuksia etukäteen. Pidin teoksesta erityisesti juonen ja päähenkilöiden kannalta ja monta hahmoa jäi oikeasti ikävä. Vaikka teos on kirjoitettu arkikielellä, se vaatii lukijalta paljon keskittymistä. Itsekin luin sitä viikon ajan, vaikka yleensä näin vetävää tekstiä ahmin yhdeltä istumalta. Vielä tärkeämpi kiitos kirjailijalle kuuluu siitä, ettei hän jättänyt lukijaansa epätoivoisiin tai synkkiin tunnelmiin siitä huolimatta, että sisältö oli raskas. Kunniaväkivallasta kirjoittaminen kun yleensä johtaa tietynlaiseen tirkistelyyn tai orientalistiseen kauhisteluun huolimatta siitä, onko kirjailija ulkomainen vai kyseisen kulttuurin edustaja. Tässä aiheeseen löydettiin sopiva balanssi.

 

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s