Verenimijät ja elävältä haudatut

idan sielunmessuAndreï Makinen Idän sielunmessu (WSOY 2001, suom. Annikki Suni) on ollut unilukemistonani viikkoja. Makinea on minulla hyllyssä monta lukematonta teosta odottamassa, sillä vaikka olen toistaiseksi lukemaani ihastunut, hänen tekstinsä vaativat tietynlaista poeettista mielentilaa, jossa nykyään harvemmin olen. Teokset Vera ja Vain rakkaus kolahtivat tajuntaani pysyviksi partikkeleiksi; muiden teosten kanssa on ollut enemmän säätöä ja tavaamista.

Idän sielunmessu on yllättävän raaka teos ottaen huomioon sen kielellisen formaatin. Siinä on anonyymi kertoja, vakoilija, jolla on synkkä menneisyys. Mies on elänyt vuosikausia eri Afrikan maissa mystisen naisen kanssa KGB-agentteina, molemmat teeskentelevät olevansa kanadalaisia lääkäreitä ja heidän peitetarinaansa varten on tehty erityiset perhealbumitkin. He liikkuvat maasta toiseen todistaen kylmän sodan aikaisia nukkehallituksia ja orkestroituja sisällissotia – imperialismin jäänteitä, joihin sekä Neuvostoliitto että Yhdysvallat ovat yhtä lailla syyllisiä. Mailla, joissa he oleilevat, ei ole nimiä, sillä kaikkien kohtalot ovat samansuuntaisia. Elämä diplomaattien ja muiden ekspatriaattien allasbileissä ja cocktailkutsuilla on tyhjää, mutta miehen lapsuuden kovalevy on liian täynnä ja tukossa- ja lopulta hyvin samanlainen kuin niiden afrikkalaisten lasten, jotka onnistuvat pakenemaan palkkasotureiden luoteja.

Teoksen alkupuoli oli masentavaa vetelehtimistä verilöylyjen keskellä. Kun päästään takaisin Venäjälle, tarina varsinaisesti levittää siipensä. Miehen henkilöhistoria on kirjoitettu miltei kollektiiviseen tyyliin – siinä puhuvat tuhansien kohtalotovereiden äänet. Hänen orvoksi jäämisensä ja hänen vanhempiensa synkät kohtalot ovat kenties monille meistä jo tuttua mielenmaisemaa. Stalinin vainojen syvimmistä vuosista olemme saaneet lukea ja kuulla jo monista lähteistä. Esimerkiksi Sofi Oksasen ja Sirpa Kähkösen historiallisesti tarkempi proosa on toiminut omalta osaltani paremmin kuin tämäntyyppinen universaali runollinen elegia kuolleille. Päästään tässä toki julmuuksien alkulähteille paikkoihin, joissa sanavalinnoilla ei ole enää mitään merkitystä.

Jossain kaukana siintää Dolshankan kylä, josta viimeisinkin kulakki ja verenimijä on karkotettu Siperiaan. Vain parhaat valioyksilöt ovat saaneet jäädä kehittämään vasta perustettua kolhoosia. Ensimmäisten vuosien aikana hyvän kommunistin testi on, suostuuko hän luopumaan viimeisestäkin neulastaan yhteisen hyvän vuoksi. Huonojen neulojen, astioiden tai hevosten toimittaminen on kuitenkin sabotaasia, mistä voi seurata karkotus siinä missä tavaroiden jemmaamisestakin. Kylän väki oppii pian puhumaan oikeaa kieltä, valitsemaan sanansa kunkin pikkupomon vimmojen mukaan.

Varsinainen kehyskertomus liittyy mieheen, joka löytää improvisoidulta hautausmaalta itselleen vaimon. Ihmiset on haudattu elävältä erinäisissä kidutuksen tiloissa. Mies kaivaa naisen ylös haudasta, pesee tämän ja pukee omiin vaatteisiinsa. Hän luulee naisen olevan puhekyvytön järkytyksestä, mutta turvaan päästyään hän huomaa naiselta puuttuvan kielen. Tästä naisesta tulee päähenkilön äiti, joka ei voi välittää tälle äidinkieltään venäjää, mutta poika oppii puhumaan pelastajansa, ottoäitinsä outoa asiaattista kieltä. Puhumattomana nainen mieltyy kylästä löytyneisiin vanhoihin ulkomaisiin muotilehtiin, jotka muistuttavat häntä siitä henkilöstä, joksi hänet kasvatettiin. Tätä nuorta naista ei tietysti ole enää virallisesti olemassa. On vain olemassa historiaton neuvostoihminen, joka on helposti numeroitavissa ja eliminoitavissa. Mykkyys on vahva metafora, joka tosin herätti minussa suurta kuvotusta.

Miehen paluu muistoista takaisin vakoilijan elämän nykyhetkeen ei varsinaisesti valaise mitään. Kadonneen rakastetun kohtalon hän kuitenkin päättää selvittää. Tämä vie hänet amerikkalaiseen keinotodellisuuteen, jossa entiset agentit elävät muutettuine nimineen, barbityylisine vaimoineen ja marisevine, poispilattuine kakaroineen sukkuloiden teemapuistojen ja epämääräisten eliminointibusinesten välillä. Kertojan juurettomuus syvenee, hänen asemansa historiallisena väliinputoajana selkenee. Teoksesta tuli melankolisen lohduton olo, ehkä sopivalla tavalla, sillä tässä kuvataan kokemuksia, joita kaikki eivät empaattisina lukijoinakaan voi syvällisesti sisäistää. Teokseen on palattava uudestaan toisessa mielentilassa. Silloin se voi aueta aivan uudella tavalla.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s