Savunsininen uni

seminaari_nais_pieniBongasin Inka Nousiaisen romaanin Kirkkaat päivä ja ilta (Siltala, 2013) jollain 30-luvun google-haullani. Juuri nyt minua kuumottavat kaikki romaanit 20-30-lukujen Suomesta, aikalaisteokset ja nykyajan tulkinnat. Inka Nousiainen luonnehtii itseään ”pienten kirjojen” luojaksi.  Hän on kirjoittanut lyhyehköä romaanikirjallisuutta sekä nuorille että aikuisille. Tämän lisäksi hän on sanoittanut tärkeitä tekstejä monille naislaulajille. Inkan tuotanto tuntuu kompromissittomalta taiteen tekemiseltä. Myöskään sivumääräinen ”pienuus” ei aina vaikuta lukuelämykseen. Toisilla on taito tiivistää sanottavansa ja karsia turhat sanat.

En saanut romaanista tuntua historiallisesta romaanista, mikä tässä tapauksessa on positiivinen havainto. Kirja on kirjoitettu ihan toisin koordinaatein kuin tyypillinen historiallinen romaani. Historiallisia viitteitä on riittävästi, mutta kattavaa ajankuvaa ei edes pyritä maalaamaan. Tarina sattuu tapahtumaan menneessä ajassa, mutta Nousiaisella ei selvästikään ole tarvetta osoittaa oppineisuuttaan varsinkaan ”suuremmassa” kansakunnan historiassa. Politiikka melkein loistaa poissaolollaan, uskonnollis-moraalista ajan henkeä tuodaan esille, mutta sekään ei ole pääteema.

Teoksessa on tavallisia arkisia ihmisiä itäsuomalaisella pikkukylällä, opettajia, kauppalopoja, maatilan renkejä ja sahan työläisiä. Aikajana on 1938-40. Noista koordinaateista voi jo lukea jotain draaman kaaresta. Sota enteilee, antaa merkkejä ja lopulta puhkeaa kuin ärtynyt paise. Sulhaset, kihlatut, kadotetut ja karanneet kaikki ovat jossain siellä tykinruokana. Kukaan ei tiedä, kuka seuraavaksi tulee kotiin arkussa. Mutta Nousiainen ei kirjoita sotaromaaniakaan, hän kertoo herkästä nuoresta naisesta, joka joutuu ensimmäistä kertaa elämässään valitsemaan jotain individualistisesti, yksilönä, tuntevana subjektina.

Tapaamme siis Iidan, nuoren seminaarin käyneen tytön, joka saa ensimmäisen työpaikkansa savolaisesta kyläkoulusta. Iidan elämänkokemus siihen saakka on kovin hauras, mutta hän nauttii omasta huoneistostaan koulun vinnillä. Heikkoja lupauksia on annettu oman kylän Oskarille, tosin hän ei kaipaa sulhastaan pätkääkään ja tietää valinnan olevan väärä. Sitten tulee käärmeenpurema ja tuntemattoman nuoren miehen avuliaisuus sillalla…

Teoksessa kuljin sydän läpättäen Iidan ja hänen parhaan ystävänsä, kauppa-apulaisen Varpun rinnalla ja olisin halunnut tietää enemmänkin heidän elämistään. Nousiaisen tyyli on runollista ja arjen huolista ylös hyppäävää, melkein impressionistista. Varpun onnellinen seurustelu ja häät nousevat teoksessa ilon saarekkeeksi. Romaanin nimikin viittaa tuon ajan avioliittolupaukseen.

Iida tietää alusta saakka, ettei hän tule saavuttamaan seesteistä avio-onnea mystisen, vähäpuheisen rakastettunsa Eliaksen kanssa. Hän ottaa onnensa niistä antimista, jotka on saatavilla. Elias ei lupaa onnea, vaan varottaa Iidaa siitä, ettei ole kyllin hyvä. Välillä jopa tuntuu, että mies on Iidan kuvitelma, kangastus -samanlainen savunsininen uni kuin hänen paras leninkinsä. Rakastuminen on juuri niin sokeaa kuin sen kuuluukin olla, eikä Iida osaa hävetä tunteitaan koulun johtajaopettajankaan puhuttelussa. Rakkaustarinasta jää kirpeänsuloinen pakahtumisen tunne sydänalaan. Sodan uudet realiteetit myös pelastavat Iidan hetkellisesti moraaliselta paheksunnalta, sillä yhteinen päämäärä merkitsee enemmän kuin yksilöiden tekemät virhearviot.

Teoksen nykyhetkessä Iidan sisar Edla kohtaa nuoren palomiehen, jolla myös on rakkausasiat täysin sekaisin. Tähän narratiiviin en valitettavasti osannut uppoutua samalla intensiteetillä kuin Iidan aikalaistarinaan. Vanhan naisen yksinäisyys ja halu tunnustaa menneisyyden väärintekoja oli sinänsä koskettavaa, mutta kuvaus jäi hieman pinnalliseksi tai tuntui liian arkiselta. Edlan hahmolle olisin halunnut lisää lihaa luiden päälle, jotta hän olisi noussut siskonsa kaltaiseksi kokijaksi ja näkijäksi. Nuoren kuulijan, Viljami Valon, kanssa en oikein saanut yhteyttä lainkaan.

30-luvun kyläkoulun arjen kuvaus oli erittäin kiinnostavaa, ja tästäkin olisin lukenut mielelläni lisää. Koulun sivuhenkilöt, kuten talonmiehen tointa hoitava Lyydia, ”etikkaan upotettu mieli”, olivat kerrassaan loisteliaita, samoin kuin pienten ihmistainten kohtaamiset. Teos herätti myös kysymyksiä opettajan työn ammatillisuudesta ja ammattiylpeydestä – niistä persoonallisista jäljistä, joita opettajat jättävät luokkahuoneeseen. Tästä seuraava looginen rasti onkin Hilja Valtosen tuotanto, alkaen aikansa hittiteoksesta Nuoren opettajattaren varaventtiili (1926). Ymmärtääkseni Valtonen kuvaa kouluelämää humoristisesti ja viihteellisesti, mutta tämä traaginen tarina ja Valtosen aikansa chicklit-tyyliset ilottelut saattavat muodostaa kiinnostavan vertailukohdan.

PS: Kuva Sortavalan opettajaseminaarista on kaapattu Joensuun maakunta-arkiston virtuaalisesta näyttelystä ”Maamme kirja”.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s