Poimin ruotsalaisen Staffan Seebergin romaanin Grönlannin vihreät metsät (Tammi, 1982, suom. Pirkko Talvio-Jaatinen) kierrätyskorista vain siksi, että kirjan nimessä esiintyi Grönlanti. Jos oikein muistan, ainoa Grönlantia ja grönlantilaisia käsittelevä lukemani kirja oli Peter Hoegin Lumen taju (1993) ja siinäkin liikuttiin enimmäkseen Tanskassa. Saaren luonto, ihmiset ja kulttuuri ovat aina kiinnostaneet minua – ehkä siksikin, että siitä on saatavilla verrattaen vähän tietoa.
Seeberg (s. 1938) on ollut lääkärinuransa rinnalla tuottelias kirjailija neljänkymmenen vuoden ajan ja hänet tunnetaan erityisesti yhteiskuntakriittisestä otteestaan. Ainakin tässä teoksessa hän ruotii länsimaisen sivilisaation ylilyöntejä perusangstiseen, maailmantuskaiseen tapaan. Näkökulma ei vaikuta vasemmistolaiselta eikä oikeistolaiselta, vaan kiinnostavan vieraantuneelta kaikesta päivänpolitiikasta. Romaanin kehyskertomus liittyy naparetkeilijä Nansenin Grönlannin retken filmatisointiin, ja siinä ruoditaan imperialismin syvintä olemusta varsin ansiokkaasti. Kaikenlaisten löytöretkien paradoksi liittyy vahvaan uskoon länsimaisen sivistyksen ylemmyydestöä ja samalla haluun paeta sitä.
Päähenkilö, ruotsalainen Bengt, on töissä öljynporauslauttojen rakennustyömailla Norjassa tienaten perheelleen muikean elintason kotona Göteborgissa. Kansainvälisen duunariporukan vapaa-aika kuluu pääasiallisesti kirkkaan viinan lumossa, mitä Bengt pakenee paikallisen kotitalouskoulun opettaja Beritin syliin. Bengt on jo valmiiksi vieraantunut perheestään ja rivitalostaan, joten uusi alku villin ja vapaan, luonnonmukaisen Beritin kanssa tuntuu houkuttelevalta. Susipari saa kiinnostavan työtarjouksen naparetkielokuvan huoltopuolelta, Bengt teknisenä eksperttinä ja Berit laivakokkina. He päättävät jättää turvallisen elämänsä muutamaksi kuukaudeksi sukeltaen Jäämeren eksoottiseen luontoon. Kyseessä on pitkälti ”protesti parkettilattioita vastaan”.
Teoksessa reissataan entisellä luksusaluksella Stella Polariksella. Elokuvaa tehdään Grönlannin lisäksi Huippuvuorilla ja Islannissa. Elokuvan kansainvälinen tuotantotiimi on hyvin estotonta, boheemia ja puheissaan ronskia porukkaa. Näyttelijänaisia eli ”pimuja” pidetään vapaana riistana ja suurin osa porukasta viihdyttää toisiaan avautumalla seksikokemuksistaan toistensa kanssa. Bengtillä ja Beritillä on oma yksityinen paratiisinsa laivan hytissä ja teltoissa, ja suhde perustuu enimmäkseen seksiin. Seksikohtaukset ovat kiinnostavan alkuvoimaisia, mutta välillä Bengtin vakavamielinen äijämäisyys kyllästytti. Romaani olisi ollut astetta vahvempi, jos siinä olisi ollut muitakin kertojia kuin Bengt.
Matkanteon kuvaus on jännittävää; tiukkoja tilanteita tulee myös kuvausryhmälle, sillä elokuvaa tehdään sulavilla jäälautoilla. Kaikki elokuvassa on kovin mahtipontista alkaen maskeerauksista ja rekvisiitasta. Grönlannissa tiimi viipyy vain muutamia päiviä, ja esimerkiksi Islantiin tutustutaan paljon lähemmin. Islannissa tiimi asuu pohjoisen kylässä, jossa kaikki kyläläiset valjastetaan mukaan kuvauksiin. Koska islantilaisten elämäntapa on tuolloin vielä hyvin luonnonmukaista, filmaamisessa ei jouduta tekemään suuria kikkailuja historiallisen autenttisuuden luomiseksi. Koko kylä haisee lampaanrasvalle. Mieleenpainuvin kohtaus oli telttasaunan pystyttäminen ja jonkinlaisten orgioiden aikaansaaminen esimerkkinä pohjoisten kansojen yhteisöllisyydestä.
Teos on hyvin yhteispohjoismainen, sillä siinä käydään kaikissa Pohjoismaissa paitsi Suomessa. Suurin kulttuurinen rajankäynti käydään ruotsalaisten ja norjalaisten välillä; Göteborgista kotoisin oleva Bengt pitää norjalaisia hieman takapajuisina luonnonlapsina, mutta samalla ihailee heidän elämäntapansa juurevuutta. Puolet tekstistä menee matkan valmistelussa Bergenin lähistöllä, ja Seeberg kuvaa Norjan luontoa samalla antaumuksella kuin pohjoisia naparetkikohteitaan. Erikoisia kasveja keräillään vuonoilta, esimerkiksi keripukkiyrtin puremista terveyden lähteenä suositellaan myös nykyihmiselle.
Luin teosta ehkä enemmän matkakirjana kuin romaanina, eläytyen merimatkan fyysisiin koettelemuksiin. Pahin sairauskohtaus laivalla liittyy elitistisen tuottajan Ranskasta lennättämiin ostereihin, jotka aiheuttavat laivan väessä ruokamyrkytyksen. Leffan pääjehujen elämäntapa on anteeksipyytämättömän ”bling bling”, mihin Bengt ja Berit ja muu huoltoväki suivaantuu moneen otteeseen. Islantilaisessa kylässä he kokevat, että ohjaajien ja tuottajien paska, jonka he joutuvat kenttäkäymälästä hautaamaan, voisi olla pyhäinjäännös, sillä se on kuuluisinta, mitä kylässä on koskaan koettu.
Kylmillä kesäkeleillä teos oli ympäristöön mukavasti sulautuva nautinto. Aikamatka jonnekin 70-luvun lopulle tuntui myös nostalgisen autenttiselta. Kaikin puolin rouheva lukukokemus. Grönlanti valloitettiin hätäisesti, joten odotan vielä romaania, joka veisi lukijansa syvemmälle inuiittien kulttuuriin.
Anun ihmeelliset matkat 