Rojalistin päiväuni

Kansi_442Miten maistuisivat päiväunet persikkaorkidean samettisessa kehdossa? Tai lähtisitkö shoppailemaan luomumeikkejä Lumosian keijupääkaupunkiin? Ovatko taskusi täynnä kilinöitä? Pidätkö puiden kanssa juttelemisesta?

Jos vastaat johonkin näistä ”kyllä”, Anna Hallavan esikoisnuortenromaani Sammakkoprinsessa (WSOY, 2015) voisi olla lukutärppisi. Teos on kiinnostava sekoitus fantasiaa ja arkirealismia. Kirjaimellisesti teos kertoo keijuista, kuninkaallisista ja sammakoista, joiksi pojat muuttuvat Ofelian suudellessa heitä. Ofelialle on annettu keijulahjana Rakkauden tunteminen, eli elinikäisen kumppanin löytäminen. Siksi Ofelia ei saisi suudella vääriä kandidaatteja.

Sammakkoprinsessalla on silti siviilielämänsä ihmisenä ja tavallisen teinitytön huolet. Hän käy tavallista yläastetta, jossa on tyypillinen nokkimajärjestys, suositut tyypit ja nörtit. Ofelia ei oikein kuulu kumpaankaan kastiin. Hän on punatukkainen Porkkanamuffinsi, hieman ylipainoinen ja kärsii välillä sosiaalisesta kömpelyydestä. Kavereilla menee paremmin poikien kanssa, mistä Ofelia on usein pahoillaan. Tunteet räiskyvät hormonimyrskyssä, eikä tilannetta helpota hänelle puhjenneet suipot keijukorvat, joita hän peittelee hiuspehkon alla.

Kirja oli kerrassaan hurmaava, kielellisesti vetovoimainen ja älyllinenkin. Pikkuisen minua, tätilukijaa, ärsyttivät satunnaiset amerikanismit, kuten sana ”superduperhyperrakastunut”, mutta kenties nykyteinit puhuvat niin. Muuten teksti oli kekseliästä ja täynnä meheviä aistillisia yksityiskohtia. Ofelian matkat mystisen vetoketjun kautta keijujen valtakuntaan olivat riemastuttavan hauskoja. Hänen tutustuminen kuninkaalliseen sukuunsa, ja erityisesti hovista karanneen Hillariina-tädin suurperheeseen, oli sopivan todellisuuspakoista. Kaappirojalistina olin innoissani erilaisista valtataisteluista ja keijusuvun taistelevista haaroista, samoin kuin klaanin intialaisista lordeista, Ramanista ja Jaista, jotka lähetetään opettamaan tulevaa kruununprinsessaa keijukulttuurin saloihin. Ofelia joutuu opiskelemaan valtio-oppia ilkeän ja pilkuntarkan lordi Jain kanssa, jotta kelpaisi tulevaksi kuningattareksi. Silti häntä askarruttaa eniten suudelmaneitsyydestä eroon pääseminen.

Teos ei tuntunut erityisen suomalaiselta, vaikka suomalaisia paikannimiä ja sukunimiä viljelläänkin ”ihmisten puolella”. Keijujen maailma ei ainakaan ole suomalainen, vaan puhuttelee universaalilla outoudellaan. Välillä Ofelia puhuu suomalaisen yhteiskunnan karseimmista nykyilmiöistä kuten lastensuojelulla uhkaamisesta, mikä toimii kiinnostavalta vastakohdalta fantasiamaailmalle. Voisin kuvitella, että teos menestyisi hyvin maailmalla, sillä Hallava on taitava sekoittamaan kulttuurisia koodeja ja tavoittamaan teinien yleismaailmallisen kielen.

Teoksen pinkki kansi antaa kirjasta kepeämmän ja stereotyyppisemmän vaikutelman kuin mitä kirja sisälsi. Feminististäkin sanomaa riittää, alkaen matrilineaaristen kulttuurien olemukseen perehtymisestä. Minusta teos oli lumoava sekoitus hömppää ja vakavuutta, ja odotan jo innolla jatko-osaa Operaatio Huulituli, jonka on määrä tulla julkaistuksi ensi vuonna. Sisäinen teinini siis kiittää ja kumartaa monista nauruista ja positiivisesta asenteesta.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s