Korpihovin perilliset

Heinäkuun lukuhaasteeni liittyy Katja Ketun tuotantoon; hänen teoksiinsa en ole ehtinyt perehtyä, vaikka aihetta olisi ollut. Yritän lukea Ketun romaanit kronologisessa järjestyksessä, aloittaen esikoisteoksesta Surujenkerääjä (WSOY, 2005).

Surujenksurujen_i_550erääjä on monessa mielessä tyypillinen esikoisromaani, jossa päähenkilö varttuu lapsesta aikuiseksi ja tekee tiliä kipeän menneisyytensä kanssa. Vaikeimpana asiana teoksessa on hatara muistikuva isän seksuaalisesta hyväksikäytöstä, joka on johtanut nimettömän päähenkilön psykiatriseen hoitoon jo ennen kouluikää. Perheen äiti on kiinnostunut vain tytön hammashuollosta, sillä psykiatri on ollut huolissaan lapsen yliseksuaalisesta käyttäytymisestä. Tyttöön kohdistuu hellyyskielto, eli häntä ei saa ottaa syliin, jotta hän ei saisi vääriä vaikutteita.

Nuoren naisen kasvukertomus on kauttaaltaan tyly, mutta Kettu osaa kaivaa huumoria epätodennäköisistä paikoista. Yksilön ja suvun narratiivit polveilevat, eikä mikään taho tunnu suhtautuvan suopeasti toisiinsa. Lappi-kliseitä Kettu viljelee tavallista enemmän: teini-ikään tultaessa päähenkilöllä ei ole muita toimintamalleja kuin itsetuhoisen oloiset ryyppyputket ja isäänsä vanhemman alkoholisoituneen talonmiehen kanssa naiminen. Isoäiti ottaa välillä hunningolle joutuneen tytön katkaisuhoitoon, opettaen tälle pihapiirin eläinten oikeaoppista ampumista. Mummon karskius luultavasti johtuu siitä, että hän on selvinnyt hengissä äitinsä epätoivoisesta yrityksestä loikata Kuhmosta Kostamukseen. Suvun punaisuus ja punaisten henkinen selviytyminen lestadiolaisten dominoivalla kulttuurisella vyöhykkeellä oli kiinnostavaa, siitä olisin voinut lukea enemmänkin.

Kettu kieltää kirjoittaneensa oman sukunsa tarinan, mutta romaani tuntuu sellaiselta, jonka nuoren kirjailijan on kirjoitettava, jotta pääsee eroon joistain henkisistä taakoista siirtyäkseen syvempään fiktion maailmaan. Pidin teoksessa eniten kielenkäytöstä ja ronskista huumorista, mutta itse sukutarina tuntui jo jossain muualla koetulta. Maria Peuran ja Kreetta Onkelin vastaavat angstiromaanit tulivat kieltämättä mieleen tätä lukiessa. Tyylillisesti teoksessa näkyy esimerkiksi Timo K. Mukan ja Rosa Liksomin vaikutus, mikä on kunnianhimoista esikoiskirjailijalta. Kaikki loistoromaanin ainekset ovat käsissä, mutta ehkä juonen kehittelyssä ja romaanin rakenteessa on jotain junnaavaa. Juoni lopulta ei ole kummoinen. Henkilöhahmot ovat silti omaperäisiä.

Jostain syystä pidin enemmän teoksen Turku-osuudesta kuin Lapin meiningistä. Nuoren naisen itsenäistyminen etelässä ei sekään noudata valtavirtayhteiskunnan hyväksymää kaavaa, mutta siinä alkoi olla jo toivoa. Hyryhjelmin suvun omistaman Makkaratalon proletariaatin nokkimisjärjestys aiheutti minussa jo huutonaurua ja pidin myös suhteen kuvauksesta reissaaja-Janiin. Lyyrisintä teoksessa oli nimenomaan tuo keräilyaspekti, eli pohjoisen surujen siirtäminen kivikokoelmaan.

Ihmisen psyykkisen selviytymisen näkökulmasta teos varmasti valottaa modernin psykoterapian sopimattomuutta paikallisiin kulttuureihin, joissa suruja on totuttu keräämään, hautaamaan ja tuhoamaan kaikin muin keinoin kuin analyyttisesti puhumalla. Teoksen perimmäinen viesti minulle liittyi yksilön terveeseen vastarintaan ylhäältä päin asetettuja toimintamalleja vastaan, ja yksilön oikeuteen tehdä suruilleen ja huolilleen mitä ikinä hän lystää.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s