Onko nuorilla tulevaisuutta?

betoniyo-saisio_pirkko-23039563-2193095196-frntlKirjoitettuaan itsensä kansan sydämiin karjalaisista ja tamperelaisista työväenluokan naissankareista Pirkko Saisio käänsi huomionsa helsinkiläiseen nyky-yhteiskuntaan ja miesnäkökulmaan. Romaani Betoniyö (Tammi, 1981) on tullut julkaistuksi uudelleen pokkarina Pirjo Honkasalon siitä tekemän filmatisoinnin jälkeen. Nappasin teoksen mukaani paikallisesta Citymarketista, jossa ei enää ole edes alkeellista kirjaosastoa, mutta pokkareiden jämiä saa edelleen poiskantohintaan. Saisio ja Cittari, aika epätodennäköinen liitto, mutta teos oli viimeinen pinossa, eli muutkin asiakkaat ovat häntä diganneet.

Ah, voih, ja huoh, lapsuus ja tiedostaminen. Betoniyö-leffaa en ole nähnyt, mutta jo ensi sivujen suorasukaisen naturalistisesta ja minimalistisesta tyylistä mieleeni muistuu saman aikakauden epookkielokuva, Tapio Suomisen  Täältä tullaan, elämä (1980). Betoniyössä ei kuvata kouluelämää eikä laitosnuorten kohtaloa, mutta kieli ja elämänpiiri tuntuvat samansuuntaisilta. Tässä kuvataan nuoria miehiä, joiden elämään ei mahdu paljon muuta kuin kalja, jallu ja pillu – siitä huolimatta heillä riittää kyvykkyyttä kuvitella maapallon tulevaisuus yksityiskohtaisen dystooppisin sävyin.

Päähenkilöt Simo ja Ilkka ovat veljekset, jotka ovat kasvaneet Helsingin lähiössä yksinhuoltajaäidin niukassa taloudessa. Ilkka on jo lähtenyt maailmalle, mutta palaa äitinsä luo odottamaan tulevaa linnareissua. Simo on arviolta viisitoistakesäinen jolppi, joka ihailee isoveljeään siitä huolimatta, että tämä on aikamoinen luuseri. Simo saa ostettua veljelleen iltakaljoja lähimarketista, mutta yhteiset baarireissut tyssäävät yleensä papereiden näyttöön.

Poikien äiti on nainen, joka tuskin mahtuu nailonsukkahousuihinsa ja joka tykkää särpiä ruskeaa kastiketta samalla, kun korjaa rikkimenneitä vaatteita. Äidin työurasta ja muusta historiasta ei anneta paljoa vinkkiä, painopiste on nykyisyydessä. Hänelle tulee outoja menoja iltaisin, eivätkä pojat tiedä, lähteekö hän baariin vaiko herätyskokoukseen. Miesystävääkin hän yrittää piilotella Simolta, jolla on herkät tunnot suhteessa ulkopuolisiin tunkeutujiin.

Draaman kaari virittyy lopulta homofobian teeman ympärille. En aivan vakuuttunut Simon ja naapurin kohtaamisesta, siinä oli jotain hyvin väkinäistä. Koska vanhempi mies on pitkätukkainen ja taidemaalari, hänen on oltava ”hintti”, ja varsinkin hänen kiinnostuksensa nuorten ajatusmaailmasta on kovin epäilyttävää. Saisio yrittää avata ennen aikaansa ikkunaa seksuaalisen monimuotoisuuden hyväksyntään ja homofobian vastaiseen taisteluun, mutta jotenkin koen, että yrittämisen maku on tässä liian leimallista. Kohtalotkin ovat kovia, liian kovia.

Olin itse yhdeksänvuotias romaanin ilmestyessä enkä pysty tarkkaan muistamaan, kuinka homoista puhuttiin. ”Hintti”-sana tuli sanastooni hieman vanhempana, tosin en sitä koskaan itse käyttänyt. Jotain muistan vanhempieni kertovan Kortepohjan ylioppilaskylän ”kaksneuvoisten” tansseista. Sen jälkeen, kun Dynastia-sarjan Steve Carrington tuli ulos kaapista, aiheesta kyllä keskusteltiin. Homofobia tai homomyönteisyys eivät leimanneet kasvuikääni, takaraivossa tosin oli tietoisuus, että omaa sukupuolta rakastavia ihmisiä on olemassa (jo ennen Steven ulostuloa). Tässä romaanissa painopiste ei ole varsinaisesti homoudessa, vaan ympäristön oletuksissa siitä, millainen homo on. Mikä Suomessa on aikanaan riittänyt homouden osoittamiseksi on kiinnostavaa.

Pidin kirjassa tiiviistä teatraalisesta dialogista, jossa veljesten suhde virittyi arjen yläpuolelle. En pitänyt homofobian liian yksioikoisesta käsittelystä. Naiseuskin ilmenee teoksessa pelkistetysti ”perserakona”. Isoveli Ilkan viimeiset kokemukset naisväen kanssa ennen vankilaan lähtöä alleviivaavat heteroseksuaalisten kohtaamisten perusteellista ankeutta. Juoppokämppien hampaattomien muijien tarinat ja kiertopalkintoina toimivien emäntien selitykset eivät varsinaisesti lämmitä sydäntä. Ilkka pääsee lopulta nöyryyttämään entistä naisystäväänsä Marjattaa, mutta mitään kommunikaatioyhteyttä ei pariskunnan välillä näy.

Pitää katsoa Honkasalon leffa, jotta pääsisin näiden hahmojen ihon alle todella. Ehkä ongelmana romaanissa olikin liiallinen teatraalinen/elokuvallinen esitys, joka eliminoi henkilöiltä historian. Nykypäivän painostava olemassaolo tekee kerronnasta paikoitellen kovinkin tunkkaista.

Suosittelen teosta kaikille, jotka haluavat muistaa jotain 70-80-lukujen ”yhteiskunnallisuudesta”. Mitä se oli tai suhteessa keihin, sen voi jokainen lukija itse päättää. Tässä ei ole tippaakaan vasemmistolaista uhoa eikä luokka-analyysia, tapaamme vain pojat, jotka eivät lainkaan tiedä, mistä ovat kotoisin ja minne voisivat olla menossa. Vankilaan, veden alle vaiko johonkin, mitä eivät ole vielä osanneet kuvitella.

PS: Tämä on kolmas Naistenviikon postaukseni. Venny Kontturi, Aino Kallas ja Pirkko Saisio muodostavat kiinnostavan triangelin, kaikilla varmasti keskiössä kansanomaisuus.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s