Heimosiltaa rakentamassa

0_2472837554959725802Olen etsinyt kaunokirjallista materiaalia 20-30-lukujen heimoaatteesta, ja eilen löysin yhden teoksen. Paavo Viljasen Unkarin tähdet (1957, Kirjapaja) on olevinaan romaani, mutta en löydä siitä  fiktionaalista tai draamallista kaarta. Lukisin sitä mieluummin matkakirjana kuin romaanina. Teoksessa kuitenkin on paljon antoisaa ainesta historian- tai politiikantutkijan näkökulmasta, ja myös tämän mimmin, joka tosiaan haluaa uida 20-30-lukujen heimoaktivistin liiviin ja nähdä sen toiminnan logiikan ja oikeutuksen sisältä päin. Tehtävä ei ole helppo, sillä koen heimoaatetta kohtaan pääasiallisesti vastenmielisyyttä.

Kontekstina tässä on helsinkiläinen opiskelijaelämä 30-luvulla ja AKS:n vetovoima opiskelevan nuorison parissa. AKS:ää Viljanen luonnehtii pelastuslautaksi viinan, huoruuden ja aatteettomuuden meressä. Seuran pahamaineisuuden hän kuittaa ”vaahtoina ja pärskeinä”, tai kuten poikien parissa oli tapana sanoa: ”Kun mies kulkee, siinä tapahtuu aina roisketta!” (Hyvin samansuuntaista retoriikkaa kuin kuulemme tänään käytettävän monien perussuomalaisten kansanedustajien edesottamuksista. Onko mikään muuttunut noilta ajoilta?)

Päähenkilö Yrjö Vaaran taustasta kävin neuvottelua lukukokemuksen aikana: oliko hän lestadiolainen vaiko körtti? Tietynlainen kerronnan moderniteetti antoi minulle aluksi aihetta olettaa, että hän oli körtti, mutta kirjailijan taustaan ja moniin Jumalan rauhaa!-toivotuksiin tutustuttua vaaka kääntyi lestadiolaisuuden puolelle (tarkistettuani kirjailijan taustan sain selvää, että hän oli SKR:n vaikuttaja ja jonkinlainen toisinajattelija). Tässä päähenkilö Yrjö ei ole syntyperältään lesta, mutta kääntyy uskoon aikuisiällä. Samaan syssyyn menee opiskelu papiksi opettajaseminaarin jälkeen. Vaara on hyvin vakavamielinen ja itseironiaan kykenemätön kertoja.  Matkaraportterina hän on tarkkasilmäinen, mutta hänen sisäisen uskon kilvoittelunsa seuraaminen on puisevaa luettavaa.

Yrjö Vaara saa varttuneena teologian opiskelijana kutsun lähteä vaihtoon Unkariin, luterilaiseen pappisseminaariin. Unkarissa hän saa kuninkaallisen vastaanoton kaikkialla luterilaisen kirkon piirissä – häntä pidetään kaikkialla kuin piispaa pappilassa ja pyydetään puhujaksi mitä arvokkaimpiin tilaisuuksiin. Unkarilaisten tietoisuus Suomesta on vahvempi kuin suomalaisten Unkarista; Vaara tapaa lukuisia unkarilaisia, jotka ovat matkustelleet Suomessa ja viettäneet aikaa eritoten Jyväskylän seminaarissa. Vaara viihtyy muuten maassa erinomaisesti, mutta hänen mielestään paikallinen usko ei ole tarpeeksi väkevää, vaan usein tapauskovaisen ulkokultaista. Aidompaa kristillisyyttä hän löytää jopa katolilaisten eli vääräuskoisten leiristä.

Unkarissa häntä hämmentää eniten uskonveljien vapaa alkoholin käyttö ja kirkon nuorisopiiriläisten holtiton kuljeskelu elokuvissa ja ravintoloissa. Vieraillessaan joulun aikana Budapestissä pappiskollegansa kodissa hän joutuu juomaan viiniä kohteliaisuussyistä aattoillan juhlapöydässä – ja kokee elämänsä morkkiksen rikkoessaan suomalaista raittiin joulun henkeä. Paikallisten luterilaisten maallistuneet tavat harmittavat häntä, ja hän kokee usein tarvetta valistaa heitä kristillisen elämän perusperiaatteista.

Vaara rakastuu reissullaan osittain ruotsalaisperäiseen Piroska-tyttöön, joka osoittaa häntä kohtaan  avoimen lämpimiä tunteita liiallisestikin. Piroskan lähentelyt hän kuitenkin torpedoi, sillä hän ei näe kahden kulttuurin liittoa kestävänä hengellisen kasvun pohjana. Tälle vakavamieliselle papille avioliitto on nimenomaan hengellinen instituutio, eikä siihen sovi mennä pelkän tunteen palossa.

Romaanin puolivälissä Vaara palaa Suomeen antaen rukkaset ensimmäiselle morsiamelleen, joka on ollut aivan liian kevytmielinen koko heidän tuntemisensa saakka. Oikeamielinen vaimo Liisa löytyy lopulta Helsingistä opiskelijoiden seuroista, ja omaa yhteistä kotia lähdetään rakentamaan sysi-Hämeen pappilaan. Hämeessä lestadiolaista pappia pidetään aluksi pelkkänä ”lahtarina”, mutta vähitellen hän saa osan kansanmiehistä luottamuksen.

Heimoside unkarilaisten kanssa on kestävä – vanhat ystävät vierailevat Vaaran luona Hämeessä. Romaani päättyy talvisodan syttymiseen, jolloin Vaaralla on silloinkin unkarilainen seurue kylässä, joka joutuu poistumaan maasta lähetystön käskystä monimutkaista reittiä Ruotsin kautta. Molempien maiden kohtalo kommunismin ikeessä tuntuu uhkaavalta, eivätkä ystävykset ole varmoja, näkevätkö toisiaan enää koskaan.

Teos antoi hyvää taustaa omalle kaunokirjalliselle projektilleni, mutta taiteellista arvoa en siitä kovinkaan löytänyt. Isänmaallis-uskonnollinen, fasismiin taipuvainen kaunokirjallisuus on oma genrensä, jonka paluuta en osaa odottaa enkä ennustaa. Toivottavasti lajityyppi ei tee comebackia.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s