Sujuvuuden sudenkuopat

LAngenneet

Yhdistetty matka- ja kirjablogini saavutti juuri 500 postauksen rajapyykin. Erityisen harmissani olen siitä, että matkajuttujen määrä on kuihtunut minimiin elämän muututtua täysin kotikeskeiseksi. Olen siis kirjoittanut blogia arviolta joka toinen tai kolmas päivä reilun kolmen vuoden aikana. Se on paljon, sanoisinko jopa liikaa, mutta on tämä harrastus tuonut paljon uusiakin ulottuvuuksia elämääni, joista en aina muista täällä mainita. Viime aikoina olen lopettanut a) pakonomaisen kirjojen suorittamisen loppuun, jos teema ei täysin nappaa, b) kaikista lukemistani teoksista postaamisen ja c) maanisen kaikkiruokaisuuden. Olen myös pohtinut, kannattaako ylipäänsä haaskata aikaa sellaisten teosten arviointiin, jotka eivät suoranaisesti anna uutta pohdittavaa. Toisaalta olisin pliisu myötävirran uimari, jos kirjoittaisin vain ylistäviä arvioita lempiteoksistani. Pelkkä suitsutus kun ei mielestäni kehitä minua lukijana eikä kirjoittajana lainkaan.

Lähikirjastossamme täytyy käydä jonkun toisen kirjabloggarin tai kriitikon, sillä sen kierrätyshyllystä on viime aikoina löytynyt tuorehkoja arviointikappaleita. Viimeisin löytöni oli tanskalainen dekkari, Michael Katz Krefeldin teos Langenneet (Like 2014, suom. Päivi Kivelä). Poimin teoksen vain siksi, etten ole viime aikoina lukenut muita kuin kotimaisia ja ruotsalaisia dekkareita, silkasta laiskuudesta johtuen. Kansitekstissä luvattiin teoksen olevan sekoitus Sofi Oksasta, Stockholm noiria ja Uhrilampaita. Jaa-a, aikamoista myyntipuhetta. Asettaa aikamoisia odotuksia kirjailijalle, josta en tiedä ennalta mitään.

Kertoo minusta paljon, että luin tämän dekkarin sujuvasti parissa-kolmessa tunnissa, vaikka en pitänyt kirjailijan tyylistä lainkaan. Krefeldt kirjoittaa järisyttävän sujuvaa ja johdonmukaista rikoskirjallisuutta, jossa keskiössä on raaka väkivalta. Tekstin helppous ja täydellinen konstailemattomuus muuttuu jonkinlaiseksi sudenkuopaksi – siihen uppoaa, vaikka ei välttämättä haluaisi.

Teoksen sankari, hyllylle joutunut keski-ikäinen alkoholisoitunut poliisi Thomas Ravn, on tyyppi, johon olemme tutustuneet jo turtumukseen saakka. Teemana on kansainvälinen ihmiskauppa ja paritus, mikä sinänsä voisi kiinnostaa feministisesti suuntautunutta lukijaa, mutta nämä kauhun momentit koin jo 2000-luvulla Lukas Moodyssonin leffassa Lilja-4-ever, eikä Krefeld mielestäni avaa mitään uutta ikkunaa itäeurooppalaisten ja afrikkalaisten nuorten naisten hyväksikäyttöön, josta valistunut kansalainen ei jo medioiden kautta olisi tietoinen.

Teoksesta saa kuvan, että naiskauppa olisi Ruotsissa räikeämpää kuin Tanskassa johtuen lainsäädännöstä, jonka tarkoitus oli hyvä, mutta joka käytännössä on lakaissut prostituution vielä enemmän maan alle paikkoihin, jonne poliisikaan ei uskalla mennä. Tämä on kai teoksen päällimmäinen yhteiskunnallinen viesti, jos sellaista haluaa esiin kaivaa. Toisen päähenkilön, liettualaissyntyisen Mashan, kohtalo balkanilaisten ylläpitämässä bordellissa alueella nimeltä Arizona Market, on äärimmäisen karmiva.  Naiskaupasta päädytään taksidermiaan ja sitä kautta naisihmisten balsamointiin. Tämä ei ole juonipaljastus, koska siitä saa vinkin jo teoksen prologissa.

Teoksessa viljellään yksioikoisen tökeröä huumoria kansallisista eroista. Ruotsissa ei kööpenhaminalaisten mukaan ole muuta kuin hirviä ja uusnatseja, plus huonolaatuisia kanelipullia. Esimerkiksi televisiossa pyörivä Silta on nyansoitunutta laatukamaa tämän dekkarin simplistisiin havaintoihin verrattuna. En nyt suosittele tätä oikein kenellekään, paitsi ehkä väsyneelle mielelle, joka haluaa laittaa aivot totaalisesti narikkaan ja kokea pelkkää nussimista, räiskintää ja pitbull-terrierien puremia. Kokemus ei ylitä bulkkiteeveesarjan katsomista millään tasolla.

Mater dolorosan monet elämät

41J518G3CPL._SY344_BO1,204,203,200_Andreï Makine-haasteeni toistaiseksi viimeisellä rastilla – hyllyssäni vuosia odottaneet Makinet on nyt luettu loppuun. Urakassa viimeinen teos, Ruhtinattaren rikos (WSOY, 2000, suom. Annikki Suni), oli temaattisesti virkistävä poikkeus edellisten postausten ”kaanonissa”, sillä se keskittyy lähes kokonaan Ranskaan eikä siinä kerrota paljoa Siperiasta, Stalinin vainoista eikä kommunismin karmeimmista ylilyönneistä. Venäläiset emigrantit ovat tosin tässäkin kerronnan keskiössä, eikä teos ole lainkaan helppoa luettavaa.

Teoksessa päädytään mitäänsanomattomaan Villiers-la-Forêtin pikkukaupunkiin, jonne on asettunut asumaan jo vuodesta 1917 saakka venäläisten emigranttien yhteisö. Idealistisimmat heistä ovat perustaneet vanhaan oluttehtaaseen yhteisön, jossa on muun muassa kirjasto ja vanhainkoti. Kirjaston äiti on ruhtinatar Olga Arbelina, nainen, jolta odotetaan ylvästä aatelisen käytöstä, mutta joka oikeasti on melko tavallinen yksinhuoltajaäiti, jonka muistot tsaarinaikaisesta Venäjästä eivät ole kullan kimalteisia eikä nostalgisia. Olgan ruhtinasmies on hylännyt tämän sairaan lapsen kanssa elämään vaatimatonta elämää. Verenvuototautia sairastavan pojan hoito vie hänen arjestaan leijonanosan, mutta on hänellä rakastaja Pariisissa, jonka tapaaminen vaatii suuria ponnisteluja.

46-vuotiaana Olga ei tiedä, onko hänet jo tuomittu odottamaan kuolemaa. Pariisissa asuva lehtimies, ukkomies, saattaa olla hänen viimeinen rakastajansa, minkä jälkeen hänen elämässään ei enää ole paljoa odotettavaa. Naisen melankolinen kyynisyys on välillä sietämätöntä luettavaa, samoin kuvaus sotavuosista, jolloin hän on kulkenut unenomaisessa epätodellisuudessa huomaamatta edes lapsensa kasvua pikkupojasta nuoreksi mieheksi. Äidin ja pojan suhde ei tunnu missään vaiheessa lämpimältä, vaan äiti tutkii sairasta lastaan lääketieteellisenä objektina. Verenvuototaudin hoito kotikonstein ”meidän kesken lääkärin” eli naapurissa asuvan puoskarin avulla on epätoivoisen äidin selviytymiskeino. Pariisissa toimiva spesialistikaan ei anna pojalle paljoa toivoa. Poika itse saa kasvuvuosina selvän tilastaan lukemalla lääkärikirjoja kuin piru Raamattua. Kuoleman tuntu tämän kaksikon hiljaisessa kodissa on jokapäiväistä.

Olgan lopullinen mielen särkyminen ja takakannessa mainittu ”eroottisen tabun” käsittely ei tosiaankaan sovi herkkähermoisille. Vaikka romaanin alku keskittyy venäläisten emigranttien yleisen elämäntyylin ja sosiaalisten suhteiden puimiseen, sen crecsendo on yllättävän karmiva. Pidän tätä Makinen teoksista toistaiseksi lukemistani rankimpana, vaikka jo alkukohtauksessa esitelty rikosepäilys ei olekaan kummoinen. Ruhtinatar Arbelina on jonkinlainen mater dolorosa, samalla viimeiseen asti urhautuva taistelija ja äärimmäisen itsekäs erakkosielu. Psykiatrista diagnoosia Makine ei pyri antisankarittarelleen antamaan, ja onko mielisairauden aiheuttajana historia vaiko yksilölliset tekijät, siitäkin voivat lukijat olla montaa mieltä.

Karmeuksien ulkopuolella Olga Arbelinan nuoruudenmuistot vallankumouksen jälkeisestä Neuvosto-Venäjästä tuntuvat jopa karnivalistisilta – sivujuonena kirjassa kuvataan Pietarin älymystöpiirejä 1920-luvun alussa ja heidän heittäytymistään kaiken yleisesti hyväksytyn moraalin tuhoamiseen. Naisen nuoruus ennen maastamuuttoa tuntuu pitkittyneiltä naamiaishuveilta. Osa emigranteista myös halajavat takaisin Neuvostoliittoon hinnalla millä hyvänsä tietämättä, millainen kohtalo heitä rajalla odottaa. Emigranttien yleinen sielunelämä 1920-40-luvuilla maalautuu tässä teoksessa suoranaisesti häiriintynein värein. Olin ehkä liian herkällä mielellä teoksen lukijana, enkä kyennyt kunnolla uppoutumaan päähenkilön päänsisäisiin kauhuihin. Teos soveltuu psykologisen kauhun ystäville ja ääritilanteiden viileäpäisille tulkitsijoille. Kysymyksiä se taatusti herättää enemmän kuin valmiita vastauksia.

Shimmy with sister Kate

2shimy1Rima on korkealla tämän postauksen kanssa, sillä haluaisin sanoa Katja Kallion teoksesta Säkenöivät hetket (Otava, 2013) jotain sellaista, mitä ei ole vielä sanottu. Jotta voisin sanoa jotain omaa, olen strategisesti jättänyt muiden bloggaukset ja lehtien arviot lukematta. Kaksi vuotta sitten, kun teos julkaistiin, en myöskään rynnännyt sitä lukemaan, sillä oletin kirjan edustavan helppoa, romanttista ”ihanat naiset rannalla”-fiktiota. Kallion aiempaa tuotantoa, erityisesti novelleja, olen lueskellut, mutta en verbaalisen nokkeluuden ulkopuolelta ole löytänyt sitä kipinää, joka tulee sisällöllisesti tyydyttävästä kaunokirjallisuudesta. Kallion aiempi proosa on muistuttanut minua hieman ranskalaisen Anna Gavaldan tyylistä, mutta niin…en aikanaan lämmennyt suuresti hänenkään alkupään lyhyelle proosalle. Kuplivan kepeät suurkaupunkilaisvälipalat ovat omalta osaltani jo märehditty kyllästymiseen saakka.

Säkenöivät hetket yllätti minut suvereenisti ja aiheutti suoranaista haltioitumista Hangon mäntyisessä rantamaisemassa. Teoksen asetelma ja juoni ovat kaikkea muuta kuin kevyttä naisviihdettä, niissä on kompleksisuutta ja monisärmäisyyttä, eleganssia, mutta samalla juurevaa työväenluokkaista arjen kuvausta. Tarina alkaa nuoren Ellyn kesästä kylpylä Bellevuen asiakkaana vuonna 1914, jolloin asetelma on vielä herraskainen. Jotenkin Ellyn vähävarainen kirjastonhoitajaäiti on onnistunut keräämään varat hermolomaan Hangossa, paikassa, joka enimmäkseen pursuaa venäläisiä aatelisia ja muita ulkomaisia raharikkaita. Hotellin nurmikoilla pelataan lawntennistä. Kylpylän vieraiden ensisijainen tauti on yleensä krapula, ja kylvettäjättärien työ on hyvin proosallista. Hotellin hienostunut dekadenssi mahdollistaa myös epätodennäköisten ystävyyksien syntyä. Elly kokee tähtihetkiä venäläisen Peppi-neidin kanssa, joka lämpenee alempisäätyisen suomalaistytön ystävyydelle, vaikka tämä ei ole yleisesti hyväksyttyä. Vaikka Ellyn kuuluisi lomakesän jälkeen lähteä Turkuun sairaanhoitajan oppiin, venäläiset kannustavat häntä laulajan uralle.

Hangosta tulee Ellyn kohtalo Inga-äidin kuoltua. Hänestä ei tule laulajaa, ei sairaanhoitajaa, vaan rikkaiden huviloiden taloudenhoitaja ja myöhemmin kylvettäjä. Hänet pelastaa avioliiton satamaan nuori kalastajamies Theo, joka yrittää olla trokaamatta pirtua perheensä siveellisyyden vuoksi. Pirtun trokaaminen on kieltolain aikana kaupungin työläisten keskeinen tulonlähde. Ellyn tyttäret kasvavat kalastajatorpilla suolaten silliä. Suomenruotsalaisen perheen vaatimaton elämäntapa räjäyttää myyttejä ”bättre folkista”. Elly ja Theo eivät ihan onnistu pitämään kasvavia tyttäriään ruodussa, vaan näistä kasvaa huvielämää rakastavia jazz-tyttöjä.

Draaman kaari tarinassa jännittyy erityisesti Harrietin ja Beatan, kahden siskon välille, jotka ovat molemmat vahvaluonteisia taistelijoita. Molemmat rakastuvat samaan mieheen, joka ei ole lainkaan kypsä parisuhteeseen kenenkään kanssa. Sisarukset leikkivät tulella, ja Beata ylittää sen ajan kaikki sovinnaisuuden rajat. Huikein kohtaus romaanissa tapahtui rantapaviljongissa, jossa Beata hakee vakavamielisesti siskoaan tanssimaan shimmyä alkeellisen sovinnon elkeenä. Tämä hetki nostatti hiukseni pystyyn ja romahdutti teoksen romanssirintaman erikoisella tavalla. En nyt muutenkaan lukenut teosta romanttisena fiktiona, mutta tuosta hetkestä eteenpäin miesten rooli teoksessa muuttuu marginaaliseksi, jopa yhdentekeväksi.

Muutenkin musiikki oli teoksessa huumaavaa eikä niin itsestäänselvästi valittua kuin vaikka äskettäin lukemassani Kjell Westön Kangastus 38-teoksessa (molemmissa teoksissa on muuten samaa intensiteettiä ja huolellista taustoitusta yllin kyllin). Tiesin kyllä Dallapé-orkesterista etukäteen, mutta en tiennyt shimmy-biiseistä, Liikuttavaa on myös, että englantia osaamattomat sisarukset opettelevat amerikkalaisten hittibiisien sanoja yksitellen. Beatan gramofoni, jota hän kuljettaa mukanaan paetessaan perheensä luota, nousee kapinallisuuden symboliksi. Se on yhtä vahva symboli kuin myöhempien aikojen ghettoblaster, mutta ei ainakaan minusta tunnu anakronistiselta tai päälleliimatulta.

Beatan yksinäinen harharetki kuolleen anoppiehdokkaansa taloon Ruotsin Taalainmaalle on riipivä osuus. Elämä Taalainmaan metsissä on köyhempää ja askeettisempaa kuin kahviloiden ja tanssiravintoloiden Hangossa. Teoksesta saa myös hyvän käsityksen tuon ajan matkustamisesta. Laivoihin liittyvä romantiikka on käsinkosketeltavaa ja elämä satamaväen kuppiloissa sopivan rouheaa. Kallio piirtää huikean tarkkaa historiallista panoraamaa luokkaerojen leimaamasta pikkukaupungista, josta kansalaissodan arvet eivät ole vielä haalenneet. Politiikkaa ei tässä(kään) puhuta eksplisiittisesti, mutta työväen edustajien kiihkeys välittyy rivien välistä. Mystiselle Effelle, kuten muillekaan sataman kundeille,  ei todellakaan riitä jääminen rannikkokaupunkiin pelaamaan jalkapalloa kultalusikat suussa kasvaneiden lyseon kasvattien kanssa, vaan meri kutsuu kunnianhimoisia työläisiä.

Mitä sitten opin Kallion romaanin kautta 1930-luvusta, jota itsekin nyt tutkin? Hänen Hangossaan ilmapiiri ei kenties ollut yhtä tunkkainen kuin sisämaan kaupungeissa on saattanut olla – ainakin kansainvälisiä vaikutteita tässä riittää, eikä äärioikeisto mellasta yltiöisänmaallisine aatteineen. Romaaniin mahtuu kaikenlaisia edelläkävijöitä ja uuden kokeilijoita. Rantaelämän aistillisuus on vahva teema, mutta romaanin nuorilla on muutakin elämää ja muita huolia. Romaanissa nuoret ovat nuoria 1910- ja 1930-luvuilla eikä heidän pyrkimyksensä eroa radikaalisti toisistaan sukupolvesta toiseen. Naisten halu hankkia koulutusta ja itsenäistyä ennen miehelään menoa jää tässä monien haaveeksi, mutta romaanin naiset ovat silti vahvoja ja omapäisiä. Heidän kanssaan oli kirjaimellisesti säkenöivää viettää kesäpäivää. Tulen pohtimaan kirjan teemoja pitkään ja uskon, että romaani kestää useamman lukukerran. Tämän kirjavuoden kirkkaimpia helmiä!

Lilliputit ja jättiläiset

9782070316496

”Nyt kun halpamaisuus vyöryy kaikkialle, he voivat katsoa taivasta kalpenematta ja maata punastumatta.”

Andreï Makinen Maa ja taivas (WSOY, 2004, suom. Annikki Suni) on suuri, vaatimaton rakkaustarina. Luettuna putkeen Ranskalaisen testamentin kanssa kertomusten sisällöissä on jonkun verran toistoa – molemmissa on päähenkilönä vanheneva ranskalainen nainen, joka on valinnut elämän kohtalokseen Neuvostoliiton. Tässä romaanissa tarina ankkuroituu viikkoon kesällä 1942 jossain Stalingradin lähistöllä, jossa Aleksandrana, Sashana ja Shurana tunnettu nainen on ratatöissä (kukaan ei muista hänen oikeaa, ranskalaista nimeään). Siellä hän kohtaa maanmiehensä, lentäjä Jacques Dormen, joka on ollut sotavankina sekä saksalaisten että venäläisten leireillä ja on pelastunut elävänä lentotaitonsa vuoksi.

Orpo poika pitää Aleksandraa tätinään ja hänellä on lupa vierailla tämän luona, sillä hänellä ei ole muita elossa olevia läheisiä. Aleksandra opettaa tälle ranskaa ja yhdessä he lukevat vanhan hirsitalon ullakolle jääneitä puoliksi palaneita ranskalaisia romaaneja ja runokirjoja. Poika selviytyy karusta lastenkotinuoruudestaan pakenemalla Napoleonin aikaisiin sankaritaruihin. Aleksandra säännöstelee muistelmiaan oman aikansa sopivuussääntöjen mukaan, mutta pojan tultua murrosikään hän päättää raottaa tarinoiden arkkuaan aiheesta Jacques Dorme.

Kuolleesta lentäjästä tulee pojalle jonkinasteinen pakkomielle, ja päästyään aikamiehenä pakolaiseksi Ranskaan hän etsii tämän elossa olevia sukulaisia löytääkseen totuuden. Uuden ajan Ranskassa tosin sotaveteraanien aikaansaannoksia ei enää juhlita – jopa hautausmailla on graffiteja ja nuoret puhuvat harmillisen rappeutunutta kieltä. Kertojan maailmankuva on klassisen konservatiivinen, eikä hän koe oloaan erityisen kotoisaksi Aleksandran kotimaassa, vaikka sai nuorena harvinaisen kieli-ja kulttuurikylvyn ranskalaisuuteen. Kielet ja kulttuurit eivät ole staattisia, eikä menneitä kulttuurin kukoistuksen hetkiä voi purkittaa. Miehen maailmankuva on melankolinen, eikä hän tunnu löytävän ketään, joka voisi hänen kokemuksiaan ymmärtää.

Pidin teoksessa eniten detaljeista, kuten Aleksandran meripihkahelmien hajoamisesta kiihkeässä syleilyssä. Ikkunoista leviää villikirsikan tuoksu pariskunnan maagisina lemmenöinä. Aistillisesti lukija on ylityydytetty, mutta viikon kestävää aistien fiestaa peilataan nuoren miehen kertomuksen jatkuviin antikliimakseihin, koulukiusaamiseen, simputukseen ja outoihin kokemuksiin peräkylän kaljakioskeilla. Lastenkodin nuoria viedään statisteiksi kommunistisiin paraateihin, joihin tarvitaan massavoiman illuusio, samalla kun ehjien perheiden vesat lämmittelevät kotona samovaariensa turvissa. Jättiläiset muuttuvat lilliputeiksi näissä tragikoomisissa voimannäytöksissä, joihin kukaan ei voi uskoa sydämessään. Politiikan, vallan ja vimmaisen mielipuolisuuden näytökset tulevat jopa enemmän lihaksi kuin muinainen rakkaustarina. Lopulta tarinan juoni tiivistyy nuoren mieskertojaan pakkomielteeseen romanssista, jonka yksityiskohtia kukaan ei voi paikantaa. Hän luultavasti elää Aleksandran tarinaa vimmaisemmin kuin Aleksandra itse.

Neuvostoajan uskonnollisuuteenkin Makine tarjoaa ikkunan, ensinnä takapajuisten eukkojen haluun kastaa lastenlapsiaan, mutta lopulta se ilmenee transnationaalina pyhyyden kaipuuna. Nähdessään adoptiotätinsä Aleksandran rukoilevan ranskaksi katolisen kaavan mukaan keskellä yötä salaa hän vakuuttuu rakkauden ja uskonnollisen kokemuksen samankaltaisuudesta. Hienoin elämys romaanissa tiivistyi tähän määrittelyyn, joka tuntuu läheisen omakohtaiselta: ”Minulla ei ollut silloin (enkä tiedä onko nytkään) parempaa määritelmää rakkaudesta kuin että se on hiljainen rukous, joka yhdistää kaksi välimatkan tai kuoleman erottamaa ihmistä katkeamattomaan vaistonvaraiseen tietämykseen toistensa tuskista ja onnenhetkistä.”

Tyhjentävää, yksinkertaista ja ylimaallisen vaikeaa, vai mitä?

 

 

Savunsininen uni

seminaari_nais_pieniBongasin Inka Nousiaisen romaanin Kirkkaat päivä ja ilta (Siltala, 2013) jollain 30-luvun google-haullani. Juuri nyt minua kuumottavat kaikki romaanit 20-30-lukujen Suomesta, aikalaisteokset ja nykyajan tulkinnat. Inka Nousiainen luonnehtii itseään ”pienten kirjojen” luojaksi.  Hän on kirjoittanut lyhyehköä romaanikirjallisuutta sekä nuorille että aikuisille. Tämän lisäksi hän on sanoittanut tärkeitä tekstejä monille naislaulajille. Inkan tuotanto tuntuu kompromissittomalta taiteen tekemiseltä. Myöskään sivumääräinen ”pienuus” ei aina vaikuta lukuelämykseen. Toisilla on taito tiivistää sanottavansa ja karsia turhat sanat.

En saanut romaanista tuntua historiallisesta romaanista, mikä tässä tapauksessa on positiivinen havainto. Kirja on kirjoitettu ihan toisin koordinaatein kuin tyypillinen historiallinen romaani. Historiallisia viitteitä on riittävästi, mutta kattavaa ajankuvaa ei edes pyritä maalaamaan. Tarina sattuu tapahtumaan menneessä ajassa, mutta Nousiaisella ei selvästikään ole tarvetta osoittaa oppineisuuttaan varsinkaan ”suuremmassa” kansakunnan historiassa. Politiikka melkein loistaa poissaolollaan, uskonnollis-moraalista ajan henkeä tuodaan esille, mutta sekään ei ole pääteema.

Teoksessa on tavallisia arkisia ihmisiä itäsuomalaisella pikkukylällä, opettajia, kauppalopoja, maatilan renkejä ja sahan työläisiä. Aikajana on 1938-40. Noista koordinaateista voi jo lukea jotain draaman kaaresta. Sota enteilee, antaa merkkejä ja lopulta puhkeaa kuin ärtynyt paise. Sulhaset, kihlatut, kadotetut ja karanneet kaikki ovat jossain siellä tykinruokana. Kukaan ei tiedä, kuka seuraavaksi tulee kotiin arkussa. Mutta Nousiainen ei kirjoita sotaromaaniakaan, hän kertoo herkästä nuoresta naisesta, joka joutuu ensimmäistä kertaa elämässään valitsemaan jotain individualistisesti, yksilönä, tuntevana subjektina.

Tapaamme siis Iidan, nuoren seminaarin käyneen tytön, joka saa ensimmäisen työpaikkansa savolaisesta kyläkoulusta. Iidan elämänkokemus siihen saakka on kovin hauras, mutta hän nauttii omasta huoneistostaan koulun vinnillä. Heikkoja lupauksia on annettu oman kylän Oskarille, tosin hän ei kaipaa sulhastaan pätkääkään ja tietää valinnan olevan väärä. Sitten tulee käärmeenpurema ja tuntemattoman nuoren miehen avuliaisuus sillalla…

Teoksessa kuljin sydän läpättäen Iidan ja hänen parhaan ystävänsä, kauppa-apulaisen Varpun rinnalla ja olisin halunnut tietää enemmänkin heidän elämistään. Nousiaisen tyyli on runollista ja arjen huolista ylös hyppäävää, melkein impressionistista. Varpun onnellinen seurustelu ja häät nousevat teoksessa ilon saarekkeeksi. Romaanin nimikin viittaa tuon ajan avioliittolupaukseen.

Iida tietää alusta saakka, ettei hän tule saavuttamaan seesteistä avio-onnea mystisen, vähäpuheisen rakastettunsa Eliaksen kanssa. Hän ottaa onnensa niistä antimista, jotka on saatavilla. Elias ei lupaa onnea, vaan varottaa Iidaa siitä, ettei ole kyllin hyvä. Välillä jopa tuntuu, että mies on Iidan kuvitelma, kangastus -samanlainen savunsininen uni kuin hänen paras leninkinsä. Rakastuminen on juuri niin sokeaa kuin sen kuuluukin olla, eikä Iida osaa hävetä tunteitaan koulun johtajaopettajankaan puhuttelussa. Rakkaustarinasta jää kirpeänsuloinen pakahtumisen tunne sydänalaan. Sodan uudet realiteetit myös pelastavat Iidan hetkellisesti moraaliselta paheksunnalta, sillä yhteinen päämäärä merkitsee enemmän kuin yksilöiden tekemät virhearviot.

Teoksen nykyhetkessä Iidan sisar Edla kohtaa nuoren palomiehen, jolla myös on rakkausasiat täysin sekaisin. Tähän narratiiviin en valitettavasti osannut uppoutua samalla intensiteetillä kuin Iidan aikalaistarinaan. Vanhan naisen yksinäisyys ja halu tunnustaa menneisyyden väärintekoja oli sinänsä koskettavaa, mutta kuvaus jäi hieman pinnalliseksi tai tuntui liian arkiselta. Edlan hahmolle olisin halunnut lisää lihaa luiden päälle, jotta hän olisi noussut siskonsa kaltaiseksi kokijaksi ja näkijäksi. Nuoren kuulijan, Viljami Valon, kanssa en oikein saanut yhteyttä lainkaan.

30-luvun kyläkoulun arjen kuvaus oli erittäin kiinnostavaa, ja tästäkin olisin lukenut mielelläni lisää. Koulun sivuhenkilöt, kuten talonmiehen tointa hoitava Lyydia, ”etikkaan upotettu mieli”, olivat kerrassaan loisteliaita, samoin kuin pienten ihmistainten kohtaamiset. Teos herätti myös kysymyksiä opettajan työn ammatillisuudesta ja ammattiylpeydestä – niistä persoonallisista jäljistä, joita opettajat jättävät luokkahuoneeseen. Tästä seuraava looginen rasti onkin Hilja Valtosen tuotanto, alkaen aikansa hittiteoksesta Nuoren opettajattaren varaventtiili (1926). Ymmärtääkseni Valtonen kuvaa kouluelämää humoristisesti ja viihteellisesti, mutta tämä traaginen tarina ja Valtosen aikansa chicklit-tyyliset ilottelut saattavat muodostaa kiinnostavan vertailukohdan.

PS: Kuva Sortavalan opettajaseminaarista on kaapattu Joensuun maakunta-arkiston virtuaalisesta näyttelystä ”Maamme kirja”.

Kieli ja yksinäisyys

71ujlz1830L._SL1000_Andreï Makine -lukuhaastetta ilmeisesti sitten pukkaa. Ensimmäisen, takkuavan rastin jälkeen lehtensä avasi romaani Ranskalainen testamentti (WSOY 1996, suom. Annikki Suni), siis teos, jolla Makine aikanaan nousi maailmanmaineeseen parin vähemmän tunnetun teoksen jälkeen. Kummallista Makinen romaaneissa onkin, että vaikka tyyli tuntuu teoksesta toiseen pistämättömän samalta, aiheiden käsittely vaihtelee historiallisesta tarkkuudesta poeettisempaan haahuiluun. Monien aikatasojen ja hieman persoonattomien henkilöhahmojen sekamelska taisi olla ongelmani edellisellä rastilla. Toisella rastilla Lyyti tuntui taas kirjoittavan – luin tämän huikean aikamatkan Siperian aroille melkein yhdeltä istumalta.

Teos on osittain Makinen oman suvun tarina, ja vaikka painopiste on ranskalaisen isoäidin Charlotten uskomattomassa saagassa, mukaan mahtuu myös lukemattomia venäläisiä merkityskerrostumia. Kertoja on kasvava nuori mies, joka välillä pakenee ranskalaisille juurilleen, välillä haluaa irtisanoutua koko porvarillisesta hapatuksesta kunnon kommunistin tavoin. Välillä hän kokee varastavansa isoäidin tarinan omiin itsekkäisiin tarkoitusperiinsä, välillä taas kokee puistatusta kierrätettyjen itseään toistavien muistelmien äärellä. Kuten melkein kaikilla vanhenevilla ihmisillä, myös Charlottella on vakiotarinansa, kepeät anekdoottinsa, jotka on valittu huolella niin, etteivät ne satuta ketään. Charlotte kertoo Ranskan presidentin kuolemasta lemmenyönä, sammakonreisien syönnistä, Provencen laventeliniityistä ja muista oudoista ihanuuksista, mutta tyttärenpoika alkaa kasvaessaan kyseenalaistaa näitä tarinoita. Miksi isoäiti ei kerro valintojensa todellisista syistä? Miksi hän nuorena naisena valitsi Neuvosto-Venäjän, vaikka olisi voinut palata Neuillyyn?

Charlotte ei ole penkillä istuva babushka, eikä kukaan yritä häntä sille paikalle vängätä. Kaikki tietävät siperialaisessa Saranzan peräkylässä yksinäisen naisen alkuperästä, mutta hän on myös lunastanut asemansa neuvostokansalaisena. Hänen vienankarjalainen miehensä Feodor on palannut sodasta kahden kuolintodistuksen lähetyksen jälkeen, heikkona haamuna, vieraana ihmisenä, mutta Charlotte on hoitanut vaimon velvollisuutensa loppuun saakka. Saranzassa on Feodorin hauta, joten leski ei voi olla kylästä poissa pitkiä aikoja. Lapset ja lapsenlapset asuvat muualla, isoissa teollisuuskaupungeissa rakentavassa lupaavaa neuvostotulevaisuutta. Kertojapoika on ainoa, joka tulee hänelle kesälapseksi, ja noina viikkoina hän pystyy puhumaan äidinkieltään. Poika on ihmeissään isoäidin kielen puhtaudesta – tosin se on vanhanaikaista, paikalleen jäänyttä. Pojan äiti on saanut työn teknisen ranskan kääntäjänä teollisuuskombinaatissa – tällä ei ole paljoa tekemistä hänen äidinkielensä kanssa, mutta ranskasta on hänelle jotain hyötyä. Kielelliset pohdinnat ovat syvällisiä ja koskettavia. Kun miettii ranskan kielen asemaa tsaarinaikaisella Venäjällä – sen ehdotonta eliittiasemaa kaupunkisivistyneistön tapana erottautua massasta, tässä tullaan kiinnostavaan paradoksiin. Neuvostoaikana ”hienosteleva”, porvarillinen ranskalaisuus ei taatusti ollut muotia, mutta jostain perverssistä syystä Charlotte-isoäiti ei joutunut kuolemanleirille juuri kansalaisuutensa vuoksi.

Romaanissa käydään läpi Venäjän ja Neuvostoliiton historiaa aina 1900-luvun alkuvuosiin saakka. Charlotte syntyy Pariisissa, mutta viedään sylilapsena Siperiaan. Hänen omituiset vanhempansa viihtyvät paremmin Siperiassa kuin Ranskassa; vanha isä toimii arvostettuna lääkärinä, mutta isän kuoleman jälkeen Lemonnierin lesken ja tyttären elämä kurjistuu. Ensimmäisen maailmansodan aikana Charlotte lähetetään asumaan sukulaisten luo Pariisiin, mutta sairas, morfiinista riippuvainen Albertine ei voi jättää izbaansa. Nuori tyttö on lähtenyt Venäjältä ja n. 18-vuotiaana hän palaa Neuvostoliittoon. Äidistä on tullut yrttejä keräilevä, kuolemaa tekevä siperialaismummo.

Mysteerisintä isoäidin tarinassa on v. 1921 paluumatkalta selvinnyt matkalaukku. Se on täynnä vanhoja valokuva-albumeja ja lehtileikkeitä ranskalaisista sanomalehdistä 1910-luvulta. Isoäidillä on myös outo kivikokoelma, joista mystisin on ruosteinen kivi nimeltä Verdun. Nämä sinänsä arvottomat historian palaset kulkevat Charlotten mukana paikkakunnalta toiselle, toisen maailmansodan evakon aikana jopa vahingossa, sillä mukaan tarkoitetussa laukussa olisi ollut perheen välttämättömyystarvikkeet, mutta erehdyksessä hän ottikin mukaan lehtileikkeet.

Teoksesta mieleeni tulevat ne tapaamani Siperiassa elämäntyönsä tehneet inkeriläismummot, jotka myös onnistuivat ylläpitämään suomen kieltään, vaikka sitä ei kouluissa opetettukaan. Ne ikiaikaiset hassut sanat, jotka voi ymmärtää asiayhteydestään, muttei välttämättä erillisinä. Tässä romaanissa ranskan kielelle, maailmankielelle, käy miltei samoin. Uskon teoksen saaneen niin suuren suosion Ranskassa juuri siksi, että se on saanut ranskan puhujat pohtimaan kielensä asemaa maailmalla ja miettimään, miltä tuntuisi puhua pian sukupuuttoon joutuvaa omituista heimokieltä. Vaikka en nyt lukenut teosta alkukielellä, Makinen venäjänranskan tuntu välittyi tässä erinomaisesti.

Toivon mukaan en tehnyt liikaa juonipaljastuksia – ainakin mielestäni varsinainen tarina lähtee vasta liikkeelle näistä puitteista. Kerronta oli teoksessa ehdottomasti parasta muiden erinomaisuuksien joukossa. Intohimo ja intensiteetti ovat avainsanoja myös tässä sukutarinassa, mutta rakkaus ei riivi lukijaa samalla tavalla rikki kuin hänen tunnetummissa rakkausromaaneissaan. Palaan seuraavaksi jo kerran aloittamaani teokseen Maa ja taivas, jossa päähenkilönä on myös ranskalainen isoäitihahmo.

Makinelta on suomennettu 10 romaania 15 Ranskassa julkaistusta. Tämän lisäksi hän on julkaissut neljä romaania salanimellä Gabriel Osmonde. Kirjailijan biografiasta tiedän edelleen kovin vähän; eniten ehkä on kiinnostanut tuo sukunimen alkuperä, eli onko se joskus ollut Mäkinen. Vera muistaakseni tapahtui erittäin raukoilla rajoilla Vienan Karjalassa.

Verenimijät ja elävältä haudatut

idan sielunmessuAndreï Makinen Idän sielunmessu (WSOY 2001, suom. Annikki Suni) on ollut unilukemistonani viikkoja. Makinea on minulla hyllyssä monta lukematonta teosta odottamassa, sillä vaikka olen toistaiseksi lukemaani ihastunut, hänen tekstinsä vaativat tietynlaista poeettista mielentilaa, jossa nykyään harvemmin olen. Teokset Vera ja Vain rakkaus kolahtivat tajuntaani pysyviksi partikkeleiksi; muiden teosten kanssa on ollut enemmän säätöä ja tavaamista.

Idän sielunmessu on yllättävän raaka teos ottaen huomioon sen kielellisen formaatin. Siinä on anonyymi kertoja, vakoilija, jolla on synkkä menneisyys. Mies on elänyt vuosikausia eri Afrikan maissa mystisen naisen kanssa KGB-agentteina, molemmat teeskentelevät olevansa kanadalaisia lääkäreitä ja heidän peitetarinaansa varten on tehty erityiset perhealbumitkin. He liikkuvat maasta toiseen todistaen kylmän sodan aikaisia nukkehallituksia ja orkestroituja sisällissotia – imperialismin jäänteitä, joihin sekä Neuvostoliitto että Yhdysvallat ovat yhtä lailla syyllisiä. Mailla, joissa he oleilevat, ei ole nimiä, sillä kaikkien kohtalot ovat samansuuntaisia. Elämä diplomaattien ja muiden ekspatriaattien allasbileissä ja cocktailkutsuilla on tyhjää, mutta miehen lapsuuden kovalevy on liian täynnä ja tukossa- ja lopulta hyvin samanlainen kuin niiden afrikkalaisten lasten, jotka onnistuvat pakenemaan palkkasotureiden luoteja.

Teoksen alkupuoli oli masentavaa vetelehtimistä verilöylyjen keskellä. Kun päästään takaisin Venäjälle, tarina varsinaisesti levittää siipensä. Miehen henkilöhistoria on kirjoitettu miltei kollektiiviseen tyyliin – siinä puhuvat tuhansien kohtalotovereiden äänet. Hänen orvoksi jäämisensä ja hänen vanhempiensa synkät kohtalot ovat kenties monille meistä jo tuttua mielenmaisemaa. Stalinin vainojen syvimmistä vuosista olemme saaneet lukea ja kuulla jo monista lähteistä. Esimerkiksi Sofi Oksasen ja Sirpa Kähkösen historiallisesti tarkempi proosa on toiminut omalta osaltani paremmin kuin tämäntyyppinen universaali runollinen elegia kuolleille. Päästään tässä toki julmuuksien alkulähteille paikkoihin, joissa sanavalinnoilla ei ole enää mitään merkitystä.

Jossain kaukana siintää Dolshankan kylä, josta viimeisinkin kulakki ja verenimijä on karkotettu Siperiaan. Vain parhaat valioyksilöt ovat saaneet jäädä kehittämään vasta perustettua kolhoosia. Ensimmäisten vuosien aikana hyvän kommunistin testi on, suostuuko hän luopumaan viimeisestäkin neulastaan yhteisen hyvän vuoksi. Huonojen neulojen, astioiden tai hevosten toimittaminen on kuitenkin sabotaasia, mistä voi seurata karkotus siinä missä tavaroiden jemmaamisestakin. Kylän väki oppii pian puhumaan oikeaa kieltä, valitsemaan sanansa kunkin pikkupomon vimmojen mukaan.

Varsinainen kehyskertomus liittyy mieheen, joka löytää improvisoidulta hautausmaalta itselleen vaimon. Ihmiset on haudattu elävältä erinäisissä kidutuksen tiloissa. Mies kaivaa naisen ylös haudasta, pesee tämän ja pukee omiin vaatteisiinsa. Hän luulee naisen olevan puhekyvytön järkytyksestä, mutta turvaan päästyään hän huomaa naiselta puuttuvan kielen. Tästä naisesta tulee päähenkilön äiti, joka ei voi välittää tälle äidinkieltään venäjää, mutta poika oppii puhumaan pelastajansa, ottoäitinsä outoa asiaattista kieltä. Puhumattomana nainen mieltyy kylästä löytyneisiin vanhoihin ulkomaisiin muotilehtiin, jotka muistuttavat häntä siitä henkilöstä, joksi hänet kasvatettiin. Tätä nuorta naista ei tietysti ole enää virallisesti olemassa. On vain olemassa historiaton neuvostoihminen, joka on helposti numeroitavissa ja eliminoitavissa. Mykkyys on vahva metafora, joka tosin herätti minussa suurta kuvotusta.

Miehen paluu muistoista takaisin vakoilijan elämän nykyhetkeen ei varsinaisesti valaise mitään. Kadonneen rakastetun kohtalon hän kuitenkin päättää selvittää. Tämä vie hänet amerikkalaiseen keinotodellisuuteen, jossa entiset agentit elävät muutettuine nimineen, barbityylisine vaimoineen ja marisevine, poispilattuine kakaroineen sukkuloiden teemapuistojen ja epämääräisten eliminointibusinesten välillä. Kertojan juurettomuus syvenee, hänen asemansa historiallisena väliinputoajana selkenee. Teoksesta tuli melankolisen lohduton olo, ehkä sopivalla tavalla, sillä tässä kuvataan kokemuksia, joita kaikki eivät empaattisina lukijoinakaan voi syvällisesti sisäistää. Teokseen on palattava uudestaan toisessa mielentilassa. Silloin se voi aueta aivan uudella tavalla.

Näkymättömästä näkyväksi

Tyttö ja rottaEhdin viime vuonna lukea Jari Järvelän dekkarin Tyttö ja pommi (Crime Time, 2014) ensimmäisten joukossa; Tyttöä ja rottaa (Tammi, 2015) olen hannannut pidempään, vaikka jatko-osaa jäin viime vuonna odottamaan kieli pitkällä. Väliajalla Metro on jo päässyt maailmalle monen kielen käännöksenä ja hänen seikkailuistaan ollaan tekemässä elokuvaa. Ilahdun aina, kun suomalainen kirjailija breikkaa tällä tavalla kansainvälisesti, erityisesti, kun kyseessä on jo kokeneempi tekijä, jota ei ole aiemmin paljoa käännetty. Kansainvälisesti kiinnostavan aiheen löytäminen ei aina ole helppoa, enkä usko, että Järvelä alunperin suunnitteli kansainvälistä läpimurtoa kirjoittaessaan Metron seikkailuista Kotkan teollisissa maisemissa. Oikea kieli on silti löytynyt – ja erityisesti nuorta lukijakuntaa kutsuva.

Toisessa osassa Metro päätyy Tshernobylin lähialueiden tappavasta rappioromantiikasta kodittomaksi graffariksi Berliiniin, jossa hän jakaa elämänsä pietarilaisten Aljoshan ja Vorkutan ja Kotkasta mukaan tulleen Koskelon kanssa. Nuoret majailevat purkutuomion saaneessa betonihirviössä, jossa enimmäkseen asuu kuolemaa odottavia narkkareita. Toiminnan innoittajana on edelleen heidän ylimaallinen gurunsa Banksy, jonka salainen työ sijaitsee vain heidän tuntemassaan seinässä. Kaikki tietävät, että jos taidemaailma saa tietää työn olemassaolosta, se ryöstetään ja kaupallistetaan.

Tästä lähtee liikkeelle erikoinen, häikäilemätön ja raaka tapahtumien seitti, joka nostattaa hiuksia paatuneemmassakin dekkareiden ja toimintaleffojen ystävässä. Edelleenkin kyse on taistelusta julkisesta tilasta, mutta tässä panokset ovat eri luokkaa kuin Kotkan satama-alueella. Firmojen epämääräiset kytkökset, vastuuttomuus, rahanpesu ja talousrikollisten halu esiintyä kunniallisina yhteiskunnan pilareina ovat tässä se konteksti, jossa graffititaidetta korruptoidaan ja sen periaatteita raiskataan. Kun Metro sanoo Kielletty-nimiselle takinkääntäjälle berliiniläisen gallerian kammottavissa avajaisissa: ”tunge se taidemaailma artsyyn perseeseesi”, se tuntuu luissa ja ytimessä, ei pelkästään nokkelana cocktailkutsun repliikkinä.

Sylttytehtaan siirtyminen maailmalta takaisin Kotkaan, venäläisen uusrikkaan pohatan tiluksille, tuntuu jo melkein kohtalon ivalta. Juonellisesti siirtymä kyllä toimii: on esimerkiksi herkullista kokea, kuinka oligarkki isäntä Pavel Putikov tylyttää helikopterilla ökyjuhliin tilattua Hans Välimäkeä huonosta kokkaamisesta. Suomalaiseen korkeakulttuuriin isäntä on tutustunut mm. tilaamalla multimediataiteilija Marita Liulialta jokiääniteoksen galleriansa sisäänkäyntiin. Nauroin näissä kohdissa ääneen, mikä oli tarvittavaa helpotusta tiukempien tilanteiden välissä. Venäläisten upporikkaiden kömpelö yritys yhdistää elämäntavassaan luonnonmukaista yksinkertaisuutta ja prameilevaa luksusta on koomista näin fiktion turvasta tutkittuna.

Jos Tytössä ja pommissa keskityttiin enemmän Metron kasvuympäristöön Kotkan lähiössä esoteerisen yksinhuoltajaäidin kodissa, tässä huomio keskittyy tytön kongolaiseen isään, joka on paennut Suomen sietämätöntä ilmapiiriä Berliiniin. Metro stalkkaa isäänsä pitkään uskaltamatta lähestyä tätä surullisen oloista miestä, joka kaiken kukkuraksi elättää itseään vartijana. Lopulta miehen seinien sisältä paljastuu valoisampi todellisuus Samuel-pojan vastuullisena isänä. Ohikiitäväksi hetkeksi Metro saa uuden perheen suurkaupungissa, ja kohtaamiset velipuolen kanssa tuottavat iloa muuten epävarmaan arkeen. Sisarukset tutustuvat toisiinsa kantamalla kotiin noutopizzaa, jonka kuluttamisessa lait ovat kaikkialla samat: ”älä satsaa sisältöön, satsaa kuoriin.”

Orgosolo_murales_(1)Minulle huumaavin juonenkäänne oli sivukeikka Sardinian Orgosolon vuoristokylään ja sen pidempiaikaiseen vastarinnan kulttuuriin, josta en tiennyt mitään ennen Järvelän ystävällistä pään avausta. Orgosolossa on kehitelty seinämaalaustaidetta (murales) jo ennen graffititaiteen suurta maailmanvalloitusta n. vuodesta 1969, ja töiden tarkoituksena on ollut kommentoida sekä kansallista että maailmanpolitiikkaa. Kuten tässäkin, varmasti monet graffititaiteen vakavamielisemmät fanit tekevät paikkakunnalle pyhiinvaelluksia pitkästäkin matkaa. Muitakin taiteen sisäisiä saloja ja terminologiaa paljastetaan tietämättömille lukijoille kasapäin, mutta Orgosolo oli minulle se heaven spot, jossa sielu todella lepäsi.

Jatko-osaa Tyttöä ja rottaa suosittelisin lämpimästi yläaste- ja lukioikäisille pojille, myös niille, jotka harvemmin tarttuvat kirjaan. Tytössä ja pommissa oli enemmän ihmissuhde – ja yhteiskunnallista analyysia, mutta jatko-osa on huikeaa toiminnallista tykitystä. Elokuvallinen ote on siinä vielä vahvempi, ja toiminnan paikat enemmän kuin haasteellisia kuin ykkösosassa. Lisäksi kohtauksien tekninen toteutus, niiden kuvaustekniikka ja erilaisten sosiaalisten mediatilien häkkeröinti taatusti kiinnostaa nuorempaa miespolvea. Kiinnostaa se tyttöjä ja naisiakin, mutta Järvelällä on nyt käsissään tärkeä syötti koulun äidinkielen tuntien aktivoittamiseksi. Jos tämä ei herätä poikia lukemaan, sitten ei mikään.

 

Transsukupuolisuus on tavallista

poika-bjork_marja-22089277-1480903803-frntlMarja Björk taitaa olla yksi blogini eniten arvioituja kirjailijoita; olen nyt lukenut häneltä kaikki muut julkaistut teokset paitsi Puuman (LIKE, 2010). Viimeksi olen lukenut häneltä teoksen Poika (LIKE, 2013), jota lähestyin tiedonjanoisena – olen viime aikoina halunnut tietää, kuinka sukupuolen korjausprosessista puhutaan ja kuinka sitä representoidaan. Suomessa asiasta on loppujen lopuksi saatavilla kovin vähän tietoa, joten kaikki, myös fiktionaalinen, väliintulo on tervetullutta. Euroopan maidenkin välillä on eroavia käytäntöjä, puhetapoja ja lakeja aiheesta. Suomessa odotetaan transsukupuolisuuteen liittyvän lainsäädännön muutosta lähivuosina, avioliitto-oikeuden lisäksi esimerkiksi liittyen pakkosterilointiin ja perheen perustamisoikeuteen. Huomaan ainakin lähipiiristäni, että harvalla on kykyä lähestyä transsukupuolisuuden kysymyksiä mitenkään rakentavalla tavalla. Itsekin onnun.

Romaanin Marion/Makke on vahva, uskottava ja tilanteensa huomioon ottaen selväjärkinen nuori ihminen. Romaanissa seurataan hänen kasvuaan päiväkoti-ikäisestä parikymppiseksi. Hänen muuttumisensa tytöstä pojaksi on kipeä ja raastava prosessi, mutta lopulta Maken perhetaustaan liittyvät taakat painavat henkisen selviytymisen vaa’assa enemmän kuin transsukupuolisuus. Maken äiti patoaa sisällään perhesalaisuutta, joka varjostaa koko perheen hyvinvointia, lisäksi hän käyttäytyy välillä silmittömän aggressiivisesti sekä suhteessa lapsiinsa ja uuteen mieheensä. Äiti suostuu Maken tukihenkilöksi korjausprosessin aikana, mutta aina ei tiedä, kumpi vaatii enemmän huomiota, äiti vaiko poika. Perheen 1900-luvun lamakertomus ja yksinhuoltajuuden traumat ovat syviä. Kiinnostavalla tavalla Björk tiivistää tässä 1990-luvun lasten ja nuorten yhteiset köyhyyden kokemukset – teosta voi lukea myös sukupolviromaanina. Mukana on myös aimo annos luokka-analyysia: vaikka Maken äiti on valkokaulustyöläinen elättäen perhettään isännöitsijänä, hän pystyy velkavankeudessaan vain minimielatukseen, eli perhe elää köyhyysrajalla.

Maken lapsuuteen liittyy tietoisen ja tiedostamattoman muistamattomuuden aukkoja. Esimerkiksi hän saa vasta aikuisuuden kynnyksellä tietää, miksi hänellä ja veljellään on juutalaiset nimet. Marion ja Aaron on annettu siksi, että lasten isä oli aikanaan Israelissa rauhanturvaajana. Isän poissaolo ja äidin kokema syvä aggressio kuollutta eksäänsä kohtaan ovat taustana perheen dysfunktionaalisuudelle. Onneksi kuitenkaan Björk ei pyri selittämään Maken seksuaalisuutta millään psykologisella teorialla. Makke olisi ollut sama Makke, vaikka olisi syntynyt toisenlaiseen perheeseen.

Teos sijoittuu Lappiin, Vantaalle ja Helsingin Kallioon; Maken lappilainen varhaislapsuus tosin on ohut narratiivi. Perheen muutto Vantaan Tikkurilasta suvaitsevaisuuden kehtoon Kallioon tuntuu nuoresta Makesta riemuvoitolta, ja sen vuoksi hän suostuu hyväksymään äidin uuden miehen, sillä mies on kortti, jolla noustaan köyhyydestä. Identiteetin etsiminenkään ei ole halpaa, sillä Makke löytää itselleen sopivia vaatteita vain kalleimmista skeittiputiikeista. Yksi herkullisimmista kohtauksista on se, jossa äiti on löytänyt netistä tietoa bindereista ja he tilaavat näitä rintoja latistavia tuotteita netistä yhdessä.

Toinen hieno hetki liittyi ”totuuden hetkeen”, kun ammattikoulussa paljastuu, että Makke onkin biologisesti tyttö. Jos hän on poikana onnistunut pääsemään porukoihin, hän pelkää joutuvan totaaliseen paitsioon linjan ainoana tyttönä. Pian pojat kuitenkin pyytävät Maken takaisin miesten pukuhuoneeseen, sillä olihan hän siellä ollut aiemminkin. Sekin teoksessa on ansiokasta, että Makke on ns. tavallinen nuori, joka haaveilee duunariammatista ja perinteisestä parisuhteesta. Hänen hahmoonsa on sellaisenkin helppo samastua, joka ei ole viettänyt elämäänsä ”vihervasemmistolaisessa kuplassa”. Siitäkin huolimatta, että tässä liikutaan Kalliossa, Maken käsitykset maailmasta eivät ole erityisen poliittisesti tiedostavia.

Björk käyttää romaanissa hyväkseen omia kokemuksiaan transmiehen äitinä, ja vaikka aiemmissakin teoksissa on omaelämäkerrallisia säikeitä (ainakin suhteessa Lieksaan), Poika tuntuu hänen teoksistaan intiimeimmin omakohtaiselta. Teos on varmasti vaatinut neuvotteluja oman pojan kanssa siitä, millaisen näkökulman teokseen on ylipäänsä voinut luoda. Fiktionaalinen Makke elää fiktiomaailmassaan, mutta keskivertokirjailija ei olisi huolellisella pohjatyölläkään voinut saada teoksen tunneilmapiiriä näin tarkaksi vain kuvittelemalla, millaista on olla transsukupuolisen nuoren vanhempi. Millaisista asioista transnuori on herkimmällä ja mistä asioista saa aikaan pahimmat riidat – näihin Björk onnistuu vastaamaan suvereenisti. Kokemustiedolla on merkitystä.

Poika on informatiivinen, kiihkoton, mutta samalla tunteisiin vetoava kasvukertomus, joka sopii kielensä vuoksi myös erinomaisesti nuortenkirjaksi, vaikka se löytyykin kirjastosta aikuisten hyllystä. Vuonna 2014 teos voitti Nuori Aleksis-palkinnon ja oli ennen sitä Finlandia Junior-ehdokkaana. Suurempikin huomio teokselle olisi tarpeen, sillä uskoisin sen toimivan matalan kynnyksen tietolähteenä sekä transsukupuolisille nuorille että heidän lähipiirilleen. Ylipäänsä teos puhuttelee moninaisia yleisöjä ja siihen kannattaa tarttua, vaikka transsukupuolisuus ei omaa elämää läheltä koskettaisikaan.