Muumipappa goes postcolonial

Janne Ora oli minulle vielä eilen uppo-outo kertoja, jonka romaanin Kadotetun lumo (Tammi, 2014) löysin kirjaston e-kokoelmasta. Jo takaliepeen kuvauksesta arvasin, että kyseessä voisi olla mittatilausteos minulle – kertoohan teos monikulttuurisesta perhe-elämästä ja Länsi-Afrikasta.

Teoksessa eletään kahta parisuhdetta, joista toinen tapahtuu 1990-luvulla ja toinen 2000-luvulta eteenpäin. Päähenkilö Kristian on Pohjanmaalta Helsinkiin muuttanut kaksikielinen historian opiskelija, joka tapaa nigerialais-ruotsalaisen Andrean krapulapäivänä Tallinnan merimuseon lipunmyyntipisteessä. Andrea on museossa töissä, ja romanssi alkaa siitä, kun Kristian huomaa naisen lukevan hiljaisessa työvuorossa Hanif Kureishin Esikaupunkien Buddhaa. Ei hullumpi aloitus kertomukselle, joka vie lukijansa Itämeren kohteiden lisäksi Länsi-Afrikan kiertueelle.

Andrea ja Kristian rakastuvat ja jatkavat haasteellista suhdettaan Tukholman ja Helsingin välillä vuosikausia. Kysymys rodusta vaivaa suhdetta alussa, mutta rasismi ei ole jokapäiväistä. Myös Kristian kokee toiseutta Andrean kaveripiirissä Tukholmassa, jossa hänen muumimaista ääntämystään ja smalltalkin välttelyä ihmetellään. Puoleksi suomenruotsalainen Kristian on mahdollisesti enemmän pihalla etnis-kielellisen identiteettinsä kanssa kuin Andrea, joka puhuu äidinkielenään vain ruotsia. Kameleonttimainen Andrea ei tunnu löytävän elämälleen suuntaa, mutta pariskunta kokee höyhenenkeveitä onnen hetkiä rockklubeilla ja rantakallioilla. Lopulta Kristian tutustuu myös Andrean nigerialaiseen isään Solomoniin, joka on Biafran sodan veteraani.

Vävykokelaan ja harvasanaisen vesilaitoksen virkamiehen välille syntyy outo yhteys mökki- ja purjehdusreissulla Nynäshamnissa. Solomon on edennyt ruotsalaisessa yhteiskunnassa niin pitkälle kuin afrikkalaisen pakolaisen on mahdollista. Hän on sopeutunut länsimaisen hyvinvointivaltion kulttuuriin jopa niin hyvin, että on elättänyt tytärtään vaimon kuoltua yksinhuoltajaisänä. Mökkireissulla Solomon paljastaa Kristianille kokemansa kidutuksen arvet. Tarina selviytymisestä on järkyttävä, ja se valottaa myös Andrean sisäistä maailmaa. Isä ei ole koskaan opettanut tyttärelleen kotikieltään igboa eikä vienyt häntä tutkimusmatkalle juurilleen Aban kaupunkiin. Sen sijaan hän on keskittynyt olemaan ”pakolaisten tähti”.

Koin Solomonin hahmon teoksessa voimallisimmin, vaikka hän on henkilönä vaikeimmin lähestyttävä. Miehen kohtalo on koskettava, sillä häneen tutustutaan vielä uudelleen yksinäisenä alzheimer-potilaana romaanin nykyhetkessä. Traumatausta ja kosketuksen ja läheisyyden puute ovat mahdollisesti edesauttaneet sairauden puhkeamista melko varhaisessa vaiheessa. Psykiatrista analyysia kidutettujen kohtaloista teokseen mahtuu paljon. Osa siitä voi tuntua koulumaiselta, mutta itse koin sen opettavaisena.

Kristianin nykyhetken elämäntilanne monikulttuurisen uusperheen isänä on sekin kiinnostava. Hän tuntuu löytävän vain naisia, joiden elämissä on vieraillut suuri suru. Venlan elämän suuri rakkaus, ghanalainen Albert, on kuollut pahoinpitelyssä helsinkiläisessä puistossa. Venlan ja hänen tyttärensä Teresen tarinassa on paljon samaa Andrean kohtalon kanssa. Perhe-elämän kerronnan kautta Ora pureutuu juuri tämän päivän päällimmäisiin haasteisiin, arjen rasismiin, väkivallan uhkaan, loukkaavaan puskahuuteluun – ja siihen ikävään tosiasiaan, että barbarismista on tullut Suomessa sallittua. En oikeastaan keksisi ajankohtaisempaa romaania, ja uskoisin tämän auttavan eteenpäin tehokkaammin kuin Persulandian uutisvirrassa ahdistumisen.

Romaanin heikko lenkki oli Andrean joutuminen Estoniaa imitoivaan merikatastrofiin. Se oli minulle liikaa, vaikka juonen käänne toimiikin selityksenä naisen persoonan muutokselle. Kristianin tapa elää katastrofia uudelleen ja uudelleen on psykologisesti uskottavaa, mutta kerronnan tuossa vaiheessa koin hukkuvani murheisiin. Andrean avunpyyntö romaanin nykyisyydessä ja naisen etsintä alkoivat jo muistuttaa dekkaria. Jännitystä ja tiukkoja käänteitä riitti loppumetreille saakka. Luinkin teosta enemmän psykologisena trillerinä ja postkoloniaalina keskustelunavauksena kuin rakkaustarinana. Monikulttuurisuudesta Ora kertoo luontevasti, osana ihmisten tavallista arkea.

Kristian jää pohtimaan yhteyttä kahden elämänsä naisen välillä, ja löytää sen Igbomaan Aban kaupungin torilta, jossa Venla on käynyt ostamassa hedelmiä, mahdollisesti Andrean ja Solomonin eloon jääneiltä sukulaisilta. Ovatko tällaiset linkit ihmisten välillä sattumia, vai kohtaammeko uusia ihmisiä entisten rakkauksien jättämien jälkien perusteella? Ainakin Kristian tuntuu rakastuvan naisiin enemmän sen pohjalta, millainen teksti heillä on käsissään kuin pelkän fyysisen olemuksen perusteella. Vaimoonsa Venlaan hän tutustuu siksi, että tämä tulee kopioliikkeeseen tulostamaan hanke-ehdotusta Nigerian delta-alueen kestävän kehityksen puolesta. Vähemmän seksikästä kuin Hanif Kureishi, mutta kaikelle on aikansa.

Suomalaisesta kirjallisuudesta sielunkumppaneita Oralle ovat varmasti ainakin Marianne Backlén ja Elina Hirvonen. Romaanissa on melkein yhtä paljon postkoloniaaleja kirjallisuusviitteitä kuin Backlénin klassikkoteos Karmassa. Tunteiden tasolla tässä lähestytään Hirvosen Kun aika loppuu-teoksen pakahduttavuutta, vaikkakin Oran kieli on arkisempaa, paikoitellen jopa journalistisen dokumentoivaa. Oran pitkä tausta lehtimiehenä näkyy joissain näkökulmien valinnassa – tosin itseäni dokumentäärinen tyyli ei haitannut. Luultavasti koen ihmissuhteeni hyvin samansuuntaisina kuin Kristian ja kirjoitankin niistä vastaavan etäännyttävään tyyliin.

Teos on toistaiseksi jäänyt melko vähälle huomiolle, ja toivoisin sille lisää näkyvyyttä keskustelun avaajana ja uusien kysymysten herättäjänä. Lehdistön arviot ovat olleet kovin pintapuolisia, mutta blogeista on löytynyt osuvampaa kritiikkiä. Esimerkiksi Ompun http://readerwhydidimarryhim.blogspot.fi/2014/05/janne-ora-kadotetun-lumo.html arviossa oli hienoa omakohtaista pohdintaa tunteiden käsittelystä ja rasismista.

Päällimmäinen havaintoni teoksesta kiteytyy yhteen lauseeseen: Maailman monimutkaisuudessa piilee myös lohdutus. Tällä mennään ainakin tämä päivä.

Maassa, joka tappaa lapsensa

Löysin Irlannissa asuvan Hanna Tuurin teokset verrattaen myöhään, vasta toissa vuonna, ja latentin Irlanninhulluuteni tuntien tiesin jo ensi metreiltä, että tulen lukemaan häneltä koko tuotannon. Kaksi ensimmäistä lukukokemusta olivat pehmeän idyllisiä kertomuksia maaseudulta; nyt edessäni on toisenlainen, tunnelmiltaan synkempi teksti.

Tuurin toinen romaani Ranta (Otava, 2015) on esikoisromaania Orapihlajapiiriä myös ”irlantilaisempi” teos siksi, että vain yksi sivuhenkilöistä on suomalainen ja hänkin varsin marginaalisessa roolissa. Suomalaisen ja irlantilaisen elämäntavan eroja ei vertailla, vaan irlantilaiseen kulttuuriin sukelletaan natiivien henkilöhahmojen saappaissa. Orapihlajapiiri tuntui osittain matkakirjalta, mutta Ranta on puhdaspiirteisempi ja kunnianhimoisempi romaani.

Teoksen päähenkilöt, Nora, Seamus ja Jim, ovat nelikymppiset lapsuudenystävät, jotka ovat kaikki muuttaneet nimettömästä pikkukaupungista Dubliniin. Elämä on kohdellut heitä varsin epätasaisesti. Nora on menestynyt arkkitehtinä, mutta hänen keskiluokkaista perhettään uhkaa konkurssi miehen jäätyä työttömäksi; Noran omakin työpaikka kiikkuu vaakalaudalla. Seamus on rekkakuski, jonka varallisuus perustuu pitkälti epämääräisiin kuutamokeikkoihin ja jonka puoliksi kiertolainen suku vaatii jatkuvaa huomiota. Jim on koditon elämäntaiteilija, joka nuorempana on hurmannut maailman ja sen naiset puheenlahjoillaan, mutta joka ei laman tultua enää kykene elättämään itseään. Kolmikon ystävyys ei enää aikuisiässä ole ollut saumatonta, ja taustalla piilee mustasukkaisuutta suuntaan ja toiseen. Nora oli nuoruudessaan rakastunut Jimiin, mutta valitsi helpomman aviomiehen; Seamus taas on ollut aina rakastunut Noraan ja kadehtinut Jimin tältä saamaa huomiota. Kaikkien tunnemaailma on jokseenkin jämähtänyt teini-ikäisen tasolle, eikä kellään ole mukavaa itsensä kanssa. Jimiä ja Seamusia voisi pitää jopa jonkin sortin kusipäinä.

Juoni alkaa Jimin pahoinpitelystä öiseen aikaan. Miestä pidetään elossa keinotekoisessa koomassa, eikä rikoksen selvittäminen edisty toivottuun tapaan. Suku ehtii haudata miehen sairaalan sängyn reunalla jo moneen otteeseen. Knockin pyhä vesikään ei saa miestä virkoamaan. Nora ja Seamus vierailevat sairasvuoteella ahkerasti muistellen samalla mystisiä nuoruuden tapahtumia kotikaupunkinsa rannalla. Paikalla käy myös Jimin naisia, joihin tämä ei ole pystynyt sitoutumaan. Elävän ruumiin valvojaiset on makaaberi teema, jossa kiteytyvät kiinnostavalla tavalla irlantilainen uskonelämä ja kansankulttuuri.

Travellers-kulttuuri on teoksessa keskeisessä asemassa, vaikka vain Seamus on puoliksi kiertolainen. Nora taas on lapsena ja nuorena elänyt Seamusin perheen piirissä ja saanut paljon vaikutteita tämän erittäin taikauskoiselta äidiltä. Tuuri kertoo elävällä tavalla Seamusin kolmen enon perheiden elämästä asuntovaunupuistossa. Irlannin sosiaalihuollon toimiakin esitellään: sosiaalitoimen halukkuus majoittaa kiertolaiset uudelleen uusiin rivitaloihin on hyväntahtoista, mutta kulttuuria ymmärtämätöntä. Lasten huostaanotto taas on kestoteema, joka usein johtuu siitä, etteivät vanhemmat käsitä koulunkäynnin tärkeyttä. Pidin teoksessa eniten travellers-kulttuurin avaamisesta, sillä irlantilaisessa kirjallisuudessa en ole useinkaan törmännyt travellers-hahmoihin. Ehkä samalla tavalla kuin Suomen romanien kohdalla aihe saattaa tuntua irlantilaisista kirjailijoista hankalalta tai tulenaralta. Mielestäni Tuuri on löytänyt nyansoidun ja kiihkottoman näkökulman vähemmistökysymykseen.

Toinen keskeinen teema on talouskriisi, sen aiheuttama työttömyys ja maastamuutto. Oikeastaan teoksen sympaattisin hahmo on Noran työtön arkkitehtiaviomies Paul, jonka asemaan pystyin samastumaan paremmin kuin päähenkilöihin.  Hänen työnhakunsa siivousfirmoista ja hampurilaisravintoloista oli jo sydäntä särkevää. Irlanti esittäytyy romaanissa maana, joka tappaa lapsensa. Lamasyksynä ja -talvena maa peittyy loputtomiin sumuihin ja lumimyrskyihin, jotka katkaisevat kokonaisen kaupunginosan sähköt. Välillä meininki on melkein suomalaistyylisen karua, kuten tässä: ”Seamus kiersi asuntovaunun taakse, missä lumi oli kinostunut polvenkorkuisiksi kasoiksi. Hän avasi housunsa ja virtsasi. Lumeen leikkautui railo. Seamus ajatteli, että Irlanti oli Atlantin keskelle unohdettu karikko, kaiken ja kaikkien kiroama, ja nyt oli aurinkokin hylännyt heidät satavuotiseen talveen.”

Olisin oikeastaan lukenut Rannan mieluummin englanniksi, sillä jotenkin teksti tuntui liian Irlantiin juurtuneelta ollakseen suomenkielinen. Tuurin kertojan ääni muistutti minua kahdesta suosikistani Maeve Binchystä ja Anne Enrightista, jotka ovat kertojina kovin erisävyisiä. Suvun ja perheen kuvaajana teos muistutti enemmän hilpeää Binchyä, kun taas kolmikon sisäisten jännitteiden kuvauksissa oli Enrightin tyyppistä synkkyyttä. Toisin sanoen teoksen mielialat vaihtelevat dramaattisesti kuin talvinen vuorovesi. Siksi nimivalinta onkin oivallinen – yksinkertainen ja tarkka.

Huumoriakin teokseen mahtuu, ja hauskin episodi liittyy Seamusin talon takapihalle mystisesti tuotuun vuohipukkiin – symboliin, joka todennäköisesti liittyy miehen seksuaaliseen käyttäytymiseen. Vuohen pitäminen lemmikkinä ei oikein onnistu kaupunkioloissa, ja sen saaminen uuteen kotiin on yllättävän vaivalloista. Wicklowin vuorilla sijaitseva eläinten turvakoti sai minussa naurun pyrähdysten lisäksi aitoa kauhun tunnetta aikaan. Ja vaikka Seamus oli kusipää, hänellä ei ollut sydäntä jättää vuohta turvakotiin tai ampua sitä vuoriston erämaahan.

Ainoa asia, joka minua teosta lukiessa vaivasi, oli teemojen ja henkilöhahmojen runsaus. Edellämainittujen pääteemojen lisäksi tässä käsitellään myös maahanmuuttokysymyksiä, homofobiaa, kelttiläistä mytologiaa jne. jne. Ehkä Irlantia vähemmän tuntevasta lukijasta perinpohjainen johdatus Cúchulainnin seikkailuihinkin voi tuntua hauskalta, mutta niissä kohdissa itse koin pitkästymistä – ehkä siksi, että elävät irlantilaiset ovat jo kaataneet päälleni liikaa mytologiaa. En siis erityisesti pidä kalevalateemaisista suomalaisromaneistakaan. Ja tämä on puhtaasti makuasia.

Kirjeenvaihtoa tyhjyydestä

Kun olin nuorena kielikurssilla Brightonissa, asuin pariskunnan luona, jotka olivat tutustuneet toisiinsa naisen soittamalla väärään numeroon. Miehen ja naisen romanssi oli hyvin turbulentti, halpaa saippuaoopperaa imitoiva, mutta muistan ihmetelleeni, kuinka anonyymiin ihmiseen rakastuminen pelkän puhelinsattuman kautta oli mahdollista. Rouva oli jopa myynyt tarinansa juorulehteen ja sain siitä kopion kotiin vietäväksi.

Myöhemmin viettäessäni aikaa Pakistanissa muistan paikallisten nuorten kertoneen, että heidän kontaktinsa vastakkaiseen sukupuoleen perustui lähinnä vääriin numeroihin soittamiseen siinä toivossa, että toisessa päässä vastaa kiinnostavan oloinen tyttö tai poika. Ajat ovat nyt muuttuneet, ja suurin osa meistä saa random-puheluita lähinnä puhelinmyyjiltä. Itse en usko syttyväni savon murretta viäntävästä Apu-lehden myyjästä, joka kysyy, kuinka ilimoja on pijellyt, mutta eihän sitä koskaan tiedä…

Itävaltalaisen Daniel Glattauerin sähköpostiromaani  Kun pohjoistuuli puhaltaa (Atena, 2012, suom. Raija Nylander) on modernimpi versio kasvottomasta rakkaudesta. Koska itse luen kaunokirjallisuutta myös päästäkseni eroon maileista ja sosiaalisesta mediasta, en ole koskaan ollut sähköposti-, tekstiviesti- tai twitterromaanien ystävä. Nyt tietty ollaan tultu ihmiskunnan historiassa pisteeseen, jossa virtuaalimaailmojen välttely nykykulttuuria kuvaavassa realistisessa tarinankerronnan perinteessä on jo miltei mahdotonta. Ihmiset tutustuvat toisiinsa linjoilla, se on ilmiselvää, hyväksyttävää ja jopa jännittävää. Se on myös samalla turvallista ja turvatonta. Vaikka olemme eläneet virtuaalimaailmoissa jo parikymmentä vuotta, monille meistä omien turvarajojen määrittely tuottaa koko ajan isoja haasteita.

Glattauerin romaanissa tutustuminen tapahtuu niin epätodennäköisellä tavalla, että se hihityttää  jo alussa. Emmi kohtaa Leon yrittäessään perua sähköpostitse lehden, jonka taso on laskenut kuin lehmän häntä. Kohtaaminen johtuu siitä, että Emmi on kirjoittanut osoitteen väärin ja firman sijasta viesti on mennyt yksityishenkilölle. Kirjeenvaihto ei ala välittömästi, mutta Emmin lähetettyä samaan osoitteeseen toisen vikaviestin, ryhmäjoulutoivotuksen, Leo alkaa kiinnostua omituisesta naisesta. Millaiset ihmiset ylipäänsä lähettävät isolle määrälle ihmisiä steriilejä hyvänjouluntoivotuksia?

Tällainen voi kiinnostaa vain kielifilosofia, jonka tutkimuksen aiheena on ihmisten tunteiden ilmaisu virtuaalisessa kommunikaatiossa. Tavallaan Emmi on alussa tutkijan salainen tutkimuskohde, varsinkin kun hänellä tuntuu olevan aikaa flirttailla tuntemattoman miehen kanssa kaikki päivät. Kirjeenvaihto perustuu molemminpuoliseen nokitteluun ja sarkasmiin. Uteliaisuus toisen ulkonäöstä, iästä ja vetovoimasta on suurta, mutta ensisijaisesti kiinnostus toiseen on älyllistä ja kielellistä. Pian suhde kehittyy ”viinilasillisen” jakamiseksi linjoilla sovittuun aikaan – usein viestittely johtaa jommankumman kännisiin paljastuksiin, joita seuraavana päivänä selitellään.

Emmi on naimisissa ja Leo on juuri eronnut naisystävästään. Mustasukkaisuus toisen seksielämästä ja tulevaisuuden kuvioista iskee molemmilla jo suhteen alkuvaiheessa. Kai ydinkysymys teoksessa on, onko virtuaalinen kommunikaatio uskottomuutta, varsinkaan, jos viestittely ei ole ensisijaisesti eroottista. Tässä harrastetaan älyllistä flirttiä, joka joissain piireissä voitaisiin ymmärtää normaalina ystävyytenä ja toisissa ei. Eroottisissa kuvitelmissa he menevät suunnilleen suudelman tasolle, mutta samalla kumpikin tuntee olevansa toisen sisäinen ääni. Ehkä teoksessa parasta on, että Glattauer jättää paljon lukijan mielikuvituksen varaan rakentaen samalla kiinnostavan jännitteen kahden ihmisen välille. Vaikka tässä ”taisteluparina” oletettavasti ovat biologinen mies ja nainen, heidän biologisella sukupuolellaankaan ei ole kovin suurta merkitystä. Teos muistuttikin minua sukupuolen kuvaston särkijästä, Jeanette Wintersonista – muistaakseni teoksessa PowerBook oli vastaavia jännitteitä. Glattauerin kirjoitustyylikin on mielenkiintoisen androgyyniä – jos päähenkilöt eivät olisi nimetty Emmiksi ja Leoksi, en olisi välttämättä osannut ”koodata” heidän sukupuoltaan.

Kirjeenvaihto alkaa tyhjyydestä ja päättyy odotukseen jatko-osasta ja mahdollisesta fyysisestä kohtaamisesta. Jatko-osa, Joka seitsemäs aalto, on myös julkaistu Atenalla pian tämän jälkeen. Minua teos koukutti kovastikin, sillä peilasin sitä joihinkin aiempiin ihmissuhteisiini, vaikka en ole koskaan rakastunutkaan vikaviestin lähettäjään. En osannut päättää, onko teos romanttinen vai eroottinen tarina, vaiko pelkästään kertomus oudosta ystävyydestä – ja tämä päättämättömyys lohdutti minua, sillä koen itsekin eläneeni suuren osan elämästäni tämäntyyppisissä välitiloissa. Teos antaa toivoa kaikille, jotka eivät uskalla heti kättelyssä tavata virtuaalisia ystäviään. Leo on Emmille pohjoistuuli, joka puhaltaa hänen makuuhuoneensa ikkunasta – tuuli, jota ilman hän ei saa unta, mutta joka samalla ajaa hänet hulluuden partaalle. Kirjan nimi tuntui alussa kornilta, mutta sen etymologian paljastuminen sekoitettuna taisteluparin väliseen sarkasmiin aiheutti taas uuden hihitysmyrskyn.

Harvoin muuten tulee luettua teosta, jossa on näin vähän kulttuurisia ja historiallisia viitteitä. Tarina tapahtuu kahden osoitteen välillä Wienissä, mutta paikallisuudella ei ole virtuaalirakkaustarinassa mitään merkitystä. Koska itävaltalainen kirjallisuus on minulle uppo-outoa, olisin kai halunnut reissata Wienin kahviloissa enemmän, mutta kirjan luettuani olin hämilläni siitä, että näin kulttuuriton ja historiaton teos jätti vahvan muistijäljen.

Turhautuneille kotiäideille uskoisin tämän teoksen antavan enemmän ajateltavaa kuin esimerkiksi ”mammapornoksi” tituleerattu Fifty Shades of Grey-trilogia, sillä tässä kuitenkin puhutaan perheellisten, myös uusperheellisten, arjen realiteeteista. Eroottista vipinää voidaan luoda vähemmistäkin aineksista kuin loppuun asti viedyistä S/M-fantasioista. Luonnehtisin teosta tyylikkääksi, älylliseksi eskapistiseksi teokseksi, jossa on myös spekulatiivisen fiktion piirteitä.

”Jossain kilahtaa, siksi olen olemassa.” Näin tiivistäisin teoksen hengen. Totta monille, tämä bloggaaja mukaanlukien.

Kauhua ruskan kaikissa väreissä

Hilkka Ravilo on kirjailija, jonka tuotantoa olen seurannut ja jonka tematiikka tuntuu koko ajan läheisemmältä omia intressejäni – etnisyys ja uskonto ovat hänellä työn alla ilmiselvän naisten oikeuksien puolustamisen kanssa. Pohjoinen ja itäinen perspektiivi yhdistyvät hänen teoksissaan, päähenkilöt ovat usein lappilaisia, kainuulaisia, karjalaisia tai savolaisia.

Romaani Nimeltään Eerika (Myllylahti, 2012) nimetään alkulehdellä rikosromaaniksi, mutten olen aivan varma nimityksen osuvuudesta. Rikosta narratiivin aikana saadaan odotella, kun taas kauhun elementtejä esiintyy jo alkumetreillä, ja kiinnostavaa kyllä, tämä kauhu ei ole kovinkaan yliluonnollista, vaan elävien ihmisten aikaansaamaa psykologista painetta. Kauhu liittyy uskovaisten ihmisten moraalisen enemmistön sanalliseen valtaan, jolla eristetään kokonaisia perheitä yhteisöistä asumaan jumalanhylkäämiin pussinperiin. Teos kertoo pitkälti lestadiolaisuudesta, vaikka kukaan päähenkilöistä ei olekaan ”liikuttuneita uskomassa olevia”. Lestadiolaisuudesta, toisesta maailmansodasta ja lappilaisten nuorten naisten rakastumisista saksalaisiin sotilaisiin muiden varteenotettavien sulhasehdokkaiden puutteessa. Miehet kun ovat rintamalla tai kotiin jääneet ovat elämän sierettämiä hampaattomia ukkoja.

Eerika on saksalaisen sotilaan Dieterin tytär, hänen äitinsä Enni elää hylkiönä Luossajoen kylässä, Tenojoen suistoissa. Kylillä Eerikaa haukutaan ”huoran nuorennukseksi”. Toisin kuin monien pohjoisten saksalaismorsiamien on käynyt, Ennin yhteydenpito saksalaissulhon kanssa kestää jopa Valvontakomission monen vuoden sensuurin. Äiti pitää Dieterin jättämiä viinipulloja, säilykepurkkeja ja kirjeitä jonkinlaisina talismaaneina ja uskoo ikuiseen rakkauteen.

Eerikan ollessa neljätoistavuotias äiti hylkää hänet ja kertoo jäähyväiskirjeessään lähtevän Dieterin luo Saksaan. Hänet lähetetään Tampereelle piikomaan, mikä vielä 60-luvulla oli yleinen maaseudun tyttöjen ammatti. Tampereenkin paikalliskulttuurin kuvaus on herkullista, aloin tutkia keskustaa ja omaa lähiympäristöäkin uusin silmin teoksen innoittamana. Elämänsä rakkaus Eerikalla asuu kahdestaan työläisisän kanssa Koivistonkylän puutalossa. Tuomo on saanut nuorena tanssia balettia, mistä johtuen häntä pidetään automaattisesti homona. Pariskunnan tavatessa Tuomo esiintyy työväen teatterin musikaaleissa ja on varsinainen maailmanmies. Eerika kokee olonsa tyhmäksi Pygmalioniksi, jota pitää koko ajan sivistää. Lappilaisesta taustastaan puhuminenkin on hänelle vaikeaa, sillä etelän kaupungeissa ei osata kuvitella, kuinka köyhää ja maailmasta eristynyttä pohjoisen arki on tuolloin ollut.

Lapin ja Tampereen lisäksi teoksessa eletään Helsingissä, Riihimäellä ja Saimaan saaristossa sekä matkustetaan Moselin laaksoon tapaamaan kuolevaa isää. Kaikissa paikoissa Eerika kaipaa Lappia – luontoa, muttei sen ihmisiä. Luonnonkuvaus teoksessa on pakahduttavan kaunista, samoin kertomukset ruokakulttuurista ja lampaiden kasvatuksesta.

Kauhu kärjistyy Eerikan anoppisuhteessa, joka johtaa erikoisiin asuinjärjestelyihin ja hoivasopimukseen, joka ei perustu rakkaudelle eikä edes välittämiselle. Ravilo muistuttaakin hienolla tavalla, kuinka vähän aikaa on kulunut siitä  kun Suomessakin elettiin laajennetuissa perheissä suvun vanhimpien ehdoilla. Näitä kauhuanoppikertomuksia kuulen näinä päivinä enemmän intialaisilta ja afrikkalaisilta siskoilta.

Teoksen temaattinen rikkaus voi muodostua lukijalle ongelmaksikin. Itse en oikeastaan osaa mainita pääteemaa, koska aika-akselikin on 60 vuotta ja jokaista vuosikymmentä kuvataan antaumuksella. Eniten opin Lapista, lestadiolaisuudesta, ja Lapin historian ja nykypäivän toisiin peilaamisesta. Meänkielen osiot olivat herkullisia, mutta niiden maltillinen osuus takasi sen, ettei murrepuheen alle sortunut. Pidin myös valtavasti Eerikan, kuuliaisen ja eristynyttä elämää elävän kotirouvan pohdinnoista naisten oikeuksista. Kirjahan kertoo paljon naisen kehollisesta itsemääräämisoikeudesta. Vaikka Eerika itse on jo nuorena päättänyt, ettei hänestä tule ”kläppilinko”, vasta kuusikymppisenä Eerika oppii sanomaan ei elämänsä miehille. Suhde ainoaan poikaan muuttuu aikuisiässä perin ongelmalliseksi, eikä Eerika tunnista hänessä oman kasvatuksensa jälkiä.

Tämän teoksen lukeneena sormeni syyhyävät saada käsiini Katja Ketun Kätilön. Ja kun nyt matkustan Ketun teosten suhteen myöhäjunassa, Kätilöön voisi tutustua väärässäkin järjestyksessä eli katsomalla ensin elokuvan.

Myllylahdelle erityiskiitos upeasta kansikuvasta. Heidän aiemmassa tuotannossaan on kuvituksen suhteen ollut ajoitellen tunkkaisuutta, mutta tässä on onnistuttu herättämään lukijan mielenkiinto pelkällä kanervalla.

Keikarivirkamiehen kaksoiselämä

Kuten olen jo aiemmin blogissani todennut, suhteeni Virpi Hämeen-Anttilan fiktioon on ollut pulmallinen. Viime aikoina tuottelias kirjailija on kunnostautunut dekkaristina, ja täytyy myöntää, että kaikista varauksista huolimatta teos Yön sydän on jäätä (Otava, 2014) inspiroi jo kansikuvan perusteella. Itselläni ehdotonta plussaa oli historiallisuus ja 1920-luku, joten lähestyin teosta uteliain ja avoimin mielin.

Teoksessa tapaamme 27-vuotiaan maailmanmiehen Karl Axel Björkin, joka kotoisammin Kallena tunnetaan. Kalle on siviiliammatiltaan sisäministeriön virkamies, tosin hänen tavoitteensa elämässä ovat ylevämmät. Historian väitöskirja on loppumetreillä ja takana on värikäs opintokausi Oxfordissa. Kuitenkin hänen todellinen intohimonsa liittyy rikoksiin, ja johtuen poliisin työvoimapulasta ja ystävyydestä Martti-nimiseen konstaapeliin hän toimii vapaa-aikanaan jonkinlaisena apupoliisina tai yksityisetsivänä. Erityisesti hän on perehtynyt henkirikosten tekniseen tutkintaan, josta hänellä on uusinta kansainvälistä kirjallisuutta. Rikoksiin hän suhtautuu moraalisfilosofisesti kokien toimintansa sivistyksen tuomana velvoitteena.

Kalle ja Martti ovat lapsuudenystäviä Kalliosta. Martin kautta Kalle on saanut kosketuksen työväenluokan elämään ja puheenparteen, onhan tämä palomiehen poika. Kalle itse kuuluu vähävaraiseen akateemiseen perheeseen; hänen isänsä on kansatieteilijä ja tutkimusmatkailija, joka on kadonnut viimeisellä retkellään Uralin taa. Itäraja on sulkeutunut ja isän liikkeistä on olemassa vain vähän tietoa. Oikeasti isä kuuluu mahtavaan Axelskiöldin aatelissukuun, mutta sen suomenmieliseen haaraan suhtaudutaan alentuvasti. Kallen suomenkielistä maatiaisäitiä ei ole koskaan kutsuttu sukujuhliin, mutta teoksen aikana Kalle itse tutustuu isotätiinsä ja serkkuihinsa. Elämä kahden kielen ja säädyn välissä ei aina ole ongelmatonta.

Kalle on yllättävän monisärmäinen etsivähahmo, jolla on pimeä puolensa ja ei-niin-mairitteleva menneisyytensä. Miehenä hän on auttamaton keikari, esteetikko ja jopa kosmetiikka-addikti. Hänen kylpyrituaalinsa ovat monimutkaisia, ja hän on joutunut selittelemään Britanniasta tuomiaan kylpyöljyjä paremmin päin, sillä Suomessa kukaan muu hänen tuntemansa mies ei käyttäisi moisia turhuuksia. Naisten kanssa hän on täydellinen gentleman, muttei kovin uskollinen kavaljeeri. Tämän kertomuksen aikana hän pyörittää samaan aikaan neljää mimmiä, joista ainoastaan vaarallisimpaan, emigranttitaustaiseen femme fataleen, hän kokee aitoa kiihkoa.

Poliittisen historian osuus tekstissä on merkittävä. Minua ei ainakaan haitannut runsas historian kertaus, sillä tässä käytiin läpi asioita, joita en tiennyt tai muistanut. Tapahtumat liittyvät löysästi isänmaallisiin salaseuroihin, heimosotiin ja Kronstadtin kapinaan, jonka seurauksena Suomeen tuli lisää venäläisiä pakolaisia. Koska itsekin etsin tietoa 20-30-lukujen heimoaatteesta, teos sattui täsmällisesti oikeaan saumaan. Kallen epäilevä suhtautuminen suojeluskuntaan ja heimosotureita palvoviin sukulaismiehiinsä tuntuu uskottavalta. Hänen halunsa pysyä rauhanaatteen kannattajana ja olla sekaantumatta mihinkään puolisotilaalliseen toimintaan selittyy sillä, että hänen kuumaverinen veljensä ammuttiin Tampereella valkoisena vapaaehtoisena. Aatelinen serkku ja lukiolainen pikkuveli olisivat molemmat jo lähdössä Porajärveä vapauttamaan.

Teksti oli tyyliltään asiapitoisempaa ja tarkkapiirtoisempaa kuin Hämeen-Anttilan aiemmat romaanit. Kieli on ihastuttavan vanhahtavaa, ja tyylillisesti löysin dekkarimaailmasta ainakin yhden teoksen sielunkumppanin, Timo Sandbergin samaan ajanjaksoon sijoittuvan lahtelaissarjan. Molemmissa on yhteistä luokka-analyysi ja venäläiset vaikutteet – lukisin mielelläni molempaa sarjaa yhdessä. (Tämän teoksen jatko-osa Käärmeitten kesä on ilmestynyt äskettäin. )

Teosta on monissa arvioissa moitittu jännityksen laimeudesta. En itse ole samaa mieltä, sillä pidän yleensä enemmän dekkareista, joissa pääpaino on kulttuuris-historiallisessa kontekstissa. Vesitornista löytynyt raato, pirtu-ja huumekauppiaiden piiritys, naamioituminen kodittomaksi Pelastusarmeijan asukiksi, öinen ammuskelu Narinkkatorilla, sapelikamppailu armeijan varikolla ynnä muut kohtaukset riittivät jännittämään minua. Helsingin muuttuvaa kaupunkimaisemaa ja erikoiselta kuulostavia kadunnimiä kuvattiin mikroskooppisella rakkaudella.

Teos on myös niin kosmopoliittinen ja maailmalle avoin, että uskoisin tälle olevan kiinnostusta käännöskirjanakin. Teos luultavasti kiinnostaa myös niitä historiallisten romaanien ystäviä, jotka eivät yleensä lue dekkareita.

Kuka arvostaisi tätienergiaa?

Olen kuullut positiivista pöhinää Anu Holopaisen teoksesta Ilmestyskirjan täti (Myllylahti, 2014) jo jonkin aikaa, ja teos on ollut listallani siksi, että sattuneesta syystä kaikki työelämään tai työttömyyteen liittyvät humoristiset tai parodiset pläjäykset ovat lääkettä sielulleni.

Holopainen yhdistää teoksessaan ennakkoluulottomasti chicklitin, spekulatiivisen fiktion ja dekkarin genret aikaansaaden omalaatuisen keitoksen, jota en edes koe tarvetta karsinoida mihinkään olemassaolevaan kategoriaan. Teksti on yllättävän viihteellistä ottaen huomioon, että loppupeleissä teoksessa puhutaan vakavista työvoimapoliittisista asioista. Tapahtumien kenttä tässä on it-ala, jonka työkulttuuriin kirjailija on syvällisesti perehtynyt, mutta vastaavat rakennemuutokset ja työvoiman likvidointi voisivat tapahtua monella muulla alalla nyky-Suomessa.

Päähenkilönä on noin kolmikymppinen Airi, joka on ollut monta vuotta kotiäitinä palaten vakituiseen työsuhteeseensa. Jo ensimmäisenä työviikolla hän saa kuulla firmansa myynnistä toiselle yritykselle. Fuusioitumisen mukana muuttuu myös työkulttuuri, ja paikalle kutsutaan konsultteja mittaamaan kunkin työntekijän tehokkuutta. Työpaikalla pidetään myös tekopirteitä virkistyspäiviä, joissa niissäkin testataan yksilöiden tiimitaitoja ja fyysistä kuntoa. Osa porukasta saa sähköpostiinsa tarjouksen irtisanomispaketista, minkä jälkeen toista puolta porukasta kielletään kommunikoimasta lähtevien kanssa. Työnteko tulee miltei mahdottomaksi jatkuvassa kyyläämisen ja epäluottamuksen tilassa, ja herkkä Airi on työntekijöistä uupuneimpia.

Airin akilleen kantapää työpaikkafarssissa on hänen miehensä täti Liila, jonka hän saa työkaveriksi fuusioitumisen kautta. Liila on rääväsuinen viisikymppinen puumanainen, joka kehtaa tuoda nuoria valloituksiaan sukujuhliin ja pelehtiä niiden kanssa kaikkien nähden. Liilan boheemin rento käytös saa sovinnaisen Airin näkemään painajaisia, ja osa hänen terveyskriisistään johtuu Liilan kohtaamisesta työpaikalla. Airi ei ole kovinkaan sympaattinen henkilöhahmo, vaan muistuttaa minua enimmäkseen Vauva-lehden nettipalstan konservatiivisista mammoista, joiden huolenaiheena on, voiko lasta päästä leikkimään kerrostalon asukkien kanssa. Airi valitettavasti asuu tässä vielä kerrostalossa, mikä harmittaa häntä suunnattomasti, sillä hän kokee ansainneensa omakotitalon ja kunnon puitteet lapsenkasvatukselle. Airin maailmankuva on suppea, hänellä ei ole ainuttakaan ystävää jäljellä äidiksi tulemisen jälkeen eikä hän oikeastaan ole kiinnostunut muusta kuin omasta navastaan. Liilan kohtaaminen on hänelle vain liikaa, ja romaanin kauhuelementti liittyy hänen päänsä sisäisiin harhoihin ja painajaisiin.

Kuten teoksen nimestäkin voi päätellä, Liila siis on teoksen moottori ja muutosagentti. Värikkäisiin kaapuihin pukeutuvia, viinaanmeneviä, kiroilevia tätejä ei taatusti enää pitkään hyväksytä työpaikoilla, joten hän on harvinaista luonnonvaraa. Hänen tuplawhiskynsä lounaalla kesken työpäivän tuntuvat aidosti menneen maailman tuulahdukselta. Hän ei suostu mukautumaan työelämän uusiin sääntöihin, joiden mukaan alaisen on oltava miellyttävä, kuuliainen ja siisteihin merkkivaatteisiin pukeutunut jees-nainen. Tuntuu, että tällaiset Liilat on jo aikoja sitten savustettu ulos työyhteisöistä ja heitä tapaa lähinnä Kelan eteisessä tai lähiöbaarin tiskillä.

Teoksessa tulee ruumiita epäluonnollisen ja luonnollisen poistuman kautta. Siinä mielessä teos ei kuitenkaan ole tyypillinen dekkari, että kuolemien tuottamisia ei ehditä tutkimaan. Pääpaino on absurdeissa sukukokouksissa ja työpaikan kireissä neuvotteluissa. Huumori on kieltämättä kovin roisia – esimerkiksi kohtaus, jossa Liila antaa sukulaisnaiselleen peppuhelmet synttärilahjaksi ja lapset kerääntyvät niitä ihmettelemään, oli legendaarinen. Airin jännittävä työpaikkahaastattelu lääkehuuruisessa nousuhumalassa meni mielestäni jo slapstick-komedian puolelle, mutta tarkoituksena kai oli osoittaa, kuinka pihalla ihminen voi olla, jos ei ole moneen kuukauteen nukkunut kunnolla. Oikeastaan teoksen pääteemana onkin unettomuus ja sen vaikutus ihmismieleen.

Pidin kyllä Holopaisen kerronnallisesta otteesta, mutta koin lopulta Airin maailman ja hänen huolensa auttamattoman keskiluokkaisiksi enkä itse oikeasti työttömänä ja köyhänä osannut samastua hänen toimeentulohuoliinsa – tässähän kuitenkin vielä puhutaan all inclusive-lomista ja siivoojan palkkaamisesta.  Suosittelisin teosta niille, joita työmaailman epävarmuus oikeasti koskettaa ja sellaisille chicklitin ystäville, jotka ovat saaneet tarpeekseen seksifantasioista ja shoppailusta.

Vallankumouksen tautiluokituksesta

Riikka Pulkkinen on kirjailija, joka osaa olla samaan aikaan syvämerensukeltaja ja maakrapu, benjihyppääjä ja hillopurkin kansien hamstraaja.  Mielestäni kaikessa, mitä olen häneltä lukenut, on ollut pysyvyyden ja liikkuvuuden, uskaltamisen ja konservatiivisen jumittamisen välinen ristiriita.

Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän (Otava, 2013) on hänen tähänastisen tuotantonsa ohuin ja kepein teos, joka alkoi metamorfoosinsa Kauneus ja Terveys-lehden kolumnista. Olettaisin, että Pulkkisen tarkoituksena on ollut kokeilla chicklit-genren toimivuutta ja mahdollisuuksia yhdistää sen feministiseen itseapukirjallisuuteen.

Hmh. Ensimmäisenä teosta lukiessani mieleeni tuli Kumman kaa-komediasarja, erityisesti terveydenhoitaja Ellu. Iiris Lempivaara ei ole terkkari, vaan koulupsykologi, joka on erityisen huolissaan mustiin pukeutuvista lukiolaistytöistä, jotka kantavat kaulassaan keskiaikaisia kidutusvälineitä. Oikeastaan Iiris vie alkoholismin teeman Elluakin pidemmälle, sillä hänellä on työpöytänsä laatikossa salakalja ja paniikkivodkapullo. Muistaakseni Kumman kaa-sarjassa juotiin työpaikalla vain teetä – opettajanhuoneessa arvotun perjantaipullon tyhjennys jätettiin kämpille.

Iiriksen hahmo on himpun verran Ellua akateemisempi, osaahan hän siteerata varsin osuvasti sekä Foucault’ia että de Beauvoiria. Hän ei suhtaudu sukupuolentutkimuksen opintoihinsa postfeministisen ironisesti, vaan muistelee Kristiina-instituuttia jopa lämmöllä. Kun hänen gynekologinsa suosittelee hänelle Eeva Kilven Tamaran lukemista (sillä teos on naisen seksuaalisen vapautumisen raamattu, eikä kukaan ole pannut paremmaksi sitten vuoden 1972), Iiris marssii kuuliaisena kirjastoon oppia hakemaan.

Iiris on hahmona ikuinen jees-nainen, jonka on opeteltava kiltteydestä luopumista pidemmän kaavan kautta. Oikeastaan hän itse on yhtä lailla terapian tarpeessa kuin nuoret asiakkaansa, ja siksi hän kehittelee omaa terapiamalliaan, jossa kehollinen räyhääminen on keskiössä. Suurimpina suunnannäyttäjinä toimivat naapurin 85-vuotias Marja-Liisa ja puolivuotias sisarentytär Josefiina. Marja-Liisa opettaa hänelle turhien miesten torpedointia ja Josefiina maailman avointa tutkiskelua. Hurjin kohtaus liittyy Marja-Liisan puhkeavaan vallankumouksellisuuteen, joka purkautuu näpistelyperformanssina Töölön Alepassa. Koska Marja-Liisalla ei ole muita lähiomaisia, Iiris soitetaan paikalle viemään mummoa mielentilatutkimuksiin. Matkalla sairaalaan kaksikko etsii vallankumouksen tautiluokitusta.

Nuorten lahjominen ylimääräiselle tiedostamiskurssille pizzalla ja suklaalla lohdutti minua, toista sosiokulttuurista innostajaa, samoin nolo kiinnijääminen natsitervehdyksen näköisistä käsiliikkeistä  Lily Allenin Fuck You Very Much-biisin aikana koulun rehtorin edessä. Kaikenlaiseen kyseenalaiseen kosiskeluun olen itsekin lyhyellä urallani päätynyt, eli myötähäpeä tarttui voimallisesti.

Erottuaan elämänsä rakkaudesta Aleksista Iiris alkaa keräillä miehiä kuin pieniä muovieläimiä. Jos eteen ei tule ”kaljuponnaria” eli lateksikorvaista larppaajaa, sitten hän lankeaa Ken-nuken näköiseen miesmallityyppiin, joka pakkaa piknikkoriin itse tekemäänsä suklaakakkua, jonka reseptiin kuuluu aito bretagnelainen voi. Helsinkiläiset kolmikymppiset (ainakin tiettyjen postinumeroiden kaduilla) ovat sietämättömiä oman elämänsä tuunaajia ja perfektionistejä, jotka elävät elämäänsä lasivitriinissä. Ei ole parinvalinta yksinkertaista noilla hoodeilla, ei.

Monet pienet havainnot teoksessa aiheuttivat miltei huutonaurua, mutta kuten aiempienkin Pulkkisen teosten kohdalla, myös tässä karsastin tietynlaista keskiluokkaisuuden ja akateemisen maailmankuvan normalisointia. Chicklit-teokseksi teos on akateemisesti kunnianhimoinen, sillä lukijan on täytynyt istua ainakin muutamalla sukupuolentutkimuksen luennolla, jotta vitsit kolahtavat todella. Minusta on positiivista, että kepeää kirjallisuutta tarjotaan moninaisille lukijapiireille, mutta haluaisin kuulla nimenomaan ei-akateemisen lukijan vaikutelmia tästä teoksesta. Siis voihan tätä myös lukea  melko klassisena shoppailu- ja naintikirjana ja ohittaa akateemiset viitteet, mutta mielestäni teoksen huumori piilee niissä vaikeammissa lähdeviitteissä.

Viihdyin kirjan maailmassa, mutten ole varma, muistanko tästä paljoa enää ensi viikolla.

Ihmisyyden valuutan devalvaatio

Kiinalaisamerikkalainen Jean Kwok valottaa romaanissaan Käännöksiä  (Bazar, 2011, suom. Ulla Lempinen) amerikkalaisen unelman kääntöpuolta, kielitaidottomien siirtolaisten työmarkkinoita ja epäinhimillisiä asuinoloja. Teos on osittain omaelämäkerrallinen, eli perustuu kirjailijan kokemuksiin lapsityövoimasta amerikkalaisilla hikipajoilla.

Päähenkilö Kimberly on tullut New Yorkiin kahdestaan leskiäitinsä kanssa. He ovat kiitollisuudenvelassa äidin siskolle, Paula-tädille, joka on vaatetehtailija ja jonka tehtaassa on töissä lähinnä kielitaidottomia ja vailla kansalaisuutta olevia kiinalaisia. Paula-täti maksaa hameiden viimeistelystä 1,5 centtiä per kappale. Tämän lisäksi hän perii äidin palkasta leijonanosan velan suorituksena, onhan hän maksanut kaksikon lennot ja auttanut maahanmuuton järjestelyissä. Hän kutsuu ystävyyttä ”ihmisyyden valuutaksi” merkiten jokaisen palveluksen tilikirjaan, joka ei koskaan tyhjene. Äiti ja tytär elävät velkavankeudessa vuosikausia. Kimberlyn osa on lapsityöläisen, sillä pelkästään äidin työpanoksella he eivät selviä edes minimikustannuksistaan.

Kimberly on kuitenkin huippulahjakas matematiikassa ja luonnontieteissä, ja alkukangerteluiden jälkeen hänen kykynsä huomataan Brooklynin ghettokoulussa. Alue, jolla Kimberly asuu, on pahasti slummiutunut, ja hän pyrkii tekemään kaikkensa, ettei hänen osoitteensa paljastuisi kavereille. Koska hän käyttää kaiken vapaa-aikansa äidin auttamiseen tehtaalla, hän kärsii sosiaalisesta eristäytyneisyydestä. Silti Annette-niminen nörttityttö liittoutuu uuden tulokkaan kanssa tarjoten seuraansa elokuviin ja shoppailureissuille. Annetten kotiin hän saa mennä vain aniharvoin, sillä äiti pelkää kutsun edellyttävän vastakutsua. Moneen vuoteen Kimberlyn ja äidin luona ei käy ainuttakaan vierasta, onhan ränsistynyt kellariasunto hiirten ja torakoiden kansoittama eikä heillä ole lämmitystä.

Noin puolet teoksesta keskittyy Kimberlyn koulunkäynnin haasteisiin. Teos kuvaa varsin ansiokkaasti amerikkalaisen koulutusjärjestelmän sudenkuoppia, verrataanhan tässä ns. slummikoulua lahjakkaiden lasten yksityiskouluun. Kimberlyllä ei ole helppoa kummassakaan koulussa, mutta onnekseen hän löytää suojelijoita, jotka kirjoittavat suosituskirjeitä stipendien ja vapaapaikkojen saamiseksi. Lahjakkaiden lasten koulussa Kimberly on jonkunlainen etninen maskotti, mutta Kwok ei lopulta kirjoita syvällisesti etnisestä identiteetistä.

Kwok näyttää sydäntä särkevästi köyhimpien maahanmuuttajien ahdingon ja uupumuksen. Kimberly itse on poikkeustapaus, sillä hänellä on aseenaan poikkeuksellisen terävä pää, jolla hän raivaa tiensä ulos Chinatownin lainalaisuuksista. Samoin ei käy hänen nuorille kohtalontovereilleen, vaan suurin osa lapsityöläisistä jatkaa heille määrätyissä paikoissa, usein elättäen useampaa perheenjäseniä pimeissä töissä. Kimberlyn elämän suurin rakkaus Matt ei koskaan poistu Chinatownista, kun taas Kimberly itse lähtee opiskelemaan lääketiedettä Yaleen.

Kyseessä ei varsinaisesti ole tuhkimotarina, eikä tyypillinen tiikeriäidin kunnianhimoinen tilitys. Kertojan ääni on kovin realistinen ja maltillinen. Kwok ”värittää” amerikankiinalaisten kulttuuria paljon vähemmän kuin esimerkiksi Amy Tan, joka aikanaan teki suuren numeron keittiöjumalista ja ruokakulttuurista. Äidin ja tyttären suhteessa on saman tyyppistä raivoa kuin Taninkin teoksissa, mutta tässä äidin rooli on hiljaisempi ja alistuneempi kuin Tanin matriarkkojen.

Minulle tuli teosta lukiessani mieleen Bangladeshin tekstiilityöläisten asema, ja olin jopa hämilläni uudesta tiedosta, että vastaavia työoloja on ollut Yhdysvalloissa. Oikeastaan romaani on pohjimmiltaan kuvaus luokkaeroista ja etuoikeutettujen ryhmien sokeudesta elintasoeroille. Kukaan Kimberlyn syntyperäisistä ystävistä ei nimittäin voi arvata, millaista hänellä oikeasti on kotona. Länsimaisen yhteiskunnan käsitys lapsuudesta ja nuoruudesta on törmäyskurssissa kiinalaisen maailmankuvan kanssa, jossa suvun ja perheen intressi tulee aina ennen yksilön intressiä.

Pidin teoksen poliittisesta ulottuvuudesta, mutta olin välillä tuskastunut tekstin ylisimppeliin kieleen. Myös Kimberlyn kielellisen identiteetin kehityksen kuvaus jää mielestäni puolitiehen, enkä edes ymmärtänyt kaikkia kieleen liittyviä vitsejä. Amerikankiinan suomennokset eivät mielestäni toimineet kielivirheiden kohdalla. Kulttuurisen käännöksen teemasta kiinan ja englannin välillä on kirjoittanut paljon ansiokkaammin Xiaolu Guo, joka laajentaa aiheen ”rakastavaisten sanakirjaksi”. Mielenkiintoinen vertailukohta syntyy tämän teoksen ja ensimmäisen britanniankiinalaisen romaanikirjailija PP Wongin teoksen The Life of a Banana välillä, joka myös osittain kertoo maahanmuuttajanaisten köyhyydestä. Tässä kerronnan sävy on miltei traaginen, kun taas Wong kertoo lontoolaisten kiinalaisnaisten elämästä humoristisemmin.

Teos sopii kaikille maailmantuskaa poteville, ammattiliittoaktivisteille ja opettajille, joiden työssä on tällä hetkellä monikulttuurisia haasteita.

Miksi moshaamiseen tarvitaan sporttirintaliivit?

Muistaako kukaan, miltä tuntui kulkea pitkävartisissa Doc Martenseissa, mahdollisesti yhdistettynä kirpparilta löydettyyn kukkamekkoon? Onko lempijuomasi joskus ollut sillanalaisten asukkaiden suosima väkevöity viini?Heitetäänkö naamallesi vodkaa ilkeän kielesi vuoksi? Oletko valinnut yhden illan panoja niiden asuinpaikan mukaan, määrittäen samalla oman panovyöhykkeesi? Oletko ollut kiihkeässä kirjeenvaihdossa kulttipoptähden kanssa?

Jos vastaat yhteenkään kysymyksistä ”kyllä”, Caitlin Moragin Näin minusta tuli tyttö (Schildts&Söderströms, 2015, suom. Sari Luhtanen) voi olla tuleva raamattusi. Itse kiinnostuin teoksesta pelkästään kansikuvan perusteella, sillä suhtaudun edelleen kovin nostalgisesti mustiin Martenseihin. Oltuaan alun perin punkkareiden ja skinien ”mummonpotkimiskengät” niistä tuli 1990-luvun alussa kuuminta mainstream-muotia. Romaani alkaa vuodesta 1990, jolloin Johanna Morrigan on 14-vuotias ja hänen ainoa ystävänsä suvun ulkopuolella on 72-vuotias Violet, jonka luona hän käy muorin ensiluokkaisen keksivaraston vuoksi. Johanna on ylipainoinen, kömpelö ja itseoppinut intellektuelli kaupungin vuokra-asunnossa. Isä on työkyvyttömyyseläkkeellä ja äiti on juuri synnyttänyt yllätyskaksoset. Sosiaalituilla seitsemän hengen elättäminen on uuvuttavaa puuhaa.

Johanna päättää rakentaa itsensä uudelleen ryhtymällä ensin goottikuningattareksi ja sitten rocklehden toimittajaksi. Hän pommittaa arvioillaan alan lehtiä niin, että lopulta pääsee työhaastatteluun. Kuusitoistavuotiaana hän tienaa jo 400 puntaa kuussa ja kiertelee ympäri maata keikoilla lehden piikkiin. Samalla hän jättää koulun kesken, sillä yöpainotteisen juhlimisen, matkustelun ja aamuheräämisten yhtälö on mahdoton. Johannasta kuoriutuu rääväsuinen ja kyyninen Dolly Wilde, jonka maine paisuu legendaariseksi keikkapaikkojen vip-tiloissa. Dolly rakastaa aloittelevien bändien verbaalista teurastamista. Arvioissa on myös aimo annos feminististä kostoa, sillä kukaan ei ole kertonut Dollylle, kuinka yhdistetään rockhenki ja naiseus. Ensimmäisellä juttukeikallaan hän kokee moshaamisen mahdottomaksi, sillä kukaan ei ole kertonut, että siihen tarvitaan sporttirintaliivit.

Morag kirjoittaa reipashenkisen humoristisesti, vaikka rivien välissä on paljon aitoa puutetta, kärsimystä, häpeää ja pahoinvointia. Wolverhamptonin kaupungin väärällä postinumerovyöhykkeellä asuminen kun on omanlaisensa poltinmerkki. Teoksessa pidetään vahvasti yhtä työväenluokkaisen taisteluhengen kanssa, juhlitaan Margaret Thatcherin poistumista vallan kahvasta, pohditaan sosiaalitukien hakemisen strategioita ja tullaan toimeen kaalilla höystetyllä makaronilla. Johannan solidaarisuus perhettään kohtaan on saumatonta; hän toivoo pystyvänsä osallistumaan perheen elatukseen juttupalkkioillaan.  Toisaalta hän on tietoinen, että jos hän ei pian pääse pois Wolverhamptonista, hänen elämänsä tulee jäätymään samaan kortteliin vanhempiensa kanssa. Lontoo on hänen ”oikea” kotinsa.

Teos on siis jämäkkä tutkimus työväenluokkaisesta naiseudesta, lihavuudesta ja seksuaalisuudesta. Dolly Wilde saa lihavanakin riittävästi miehistä huomiota rämäpäisen asenteensa vuoksi, mutta eräissä juhlissa hän saakin kuulla olevansa juhlien isännän ”slummihoito”. Holtittomat seikkailut muuttuvat pian itsetuhoisiksi. Peruskysymys onkin: ”Mitä pitää tehdä, kun on rakentanut itsensä – ja sitten huomaa, että on käyttänyt ihan vääriä rakennuspalikoita?”

Teoksessa oli paljon yhtäläisyyksiä tv-sarja My Mad Fat Diaryn kanssa, jossa myös on itsetunto-ongelmien kanssa kamppaileva ylilihava teinityttö 1990-luvulla, tosin hän ei ole yhtä feministinen eikä hänestä tule kuuluisaa. Suosittelisin teosta muuten tämän päivän nuorille lukijoille feministisen sanoman vuoksi, mutten tiedä, jaksavatko he lukea pitkällisiä tilityksiä 90-luvun musaskenestä. Oman ikäpolveni lukijat eli 70-luvulla syntyneet taatusti osaavat ottaa ilon irti teoksesta. Teos sopii erityisesti niille aikuisille, jotka lukevat mielellään myös nuortenkirjoja. Ja jos teinien irstailu menee överiksi, ainakin teos voi johtaa nostalgisiin retkiin levyhyllylle. Kuunnellaanhan tässä niinkin erilaisia artisteja kuin Phil Collins, Limahl, Serge Gainsbourg, Morrissey, Sepultura, Courtney Love, Inspiral Carpets, Manic Street Preachers, Pixies, Take That ja Suede.  Erityiskiitos musikaalisesta inspiraatiosta.

Alastomuuden ylistys

Jäi sitten Pirjo Hassis-vaihde päälle: ilokseni huomaan, että lähes koko hänen tuotantonsa on saatavilla Piki-kirjastosta e-kirjoina! Jatkan siis odysseiaa hänen uusimpaan romaaniin Sauna Paradis (Otava, 2014), jossa seikkaillaan nimeltä mainitsemattomassa välisuomalaisessa kaupungissa ja sen pidetyssä julkisessa saunassa 1960-luvun lopussa.

Keski-ikäinen kirjailija Anne Horni kohtaa kirjastovierailulla kotikaupungissaan kaupungin virkamiehen, Lauri Kovasen, jolla on syvä trauma isänsä katoamisesta, kun tämä oli kahdeksanvuotias. Lauri muistaa kohdanneensa Annen lapsuudessaan tämän isän omistamalla julkisella saunalla, mutta Anne ei muista häntä. Synnyinkaupungista on tullut Annelle pelkkä hautausmaa, eikä hän ole sen hetkiseen asuinpaikkaansakaan erityisen juurtunut. Lauri Kovanen rohkenee pyytää kirjailijalta erikoista palvelusta: hän haluaa naisen muistikseen, sillä hän ei itse pysty muistamaan isänsä viimeisiä vaiheita.

Teos kertoo traumaattisesta unohduksesta, isien kuolemista, keski-iän kriiseistä, lapsettomuudesta, nostalgiasta ja kuten edellisessäkin lukemassani Hassisen teoksessa (Isänpäivä) myös kirjailijan työstä. Anne Hornilla on työn alla romaani tuhlaajatytöstä, joka palaa suomalaiseen arkeen oltuaan iät ja ajat Amerikassa pornotähtenä. Fiktio fiktion sisällä on sinänsä kiinnostavaa luettavaa, mutta tuntuu teemojen runsauden keskellä ylimääräiseltä. Kirjailija itse on luopunut lapsensaantihaaveistaan, mutta laittaa päähenkilönsä synnyttämään lapsen sisarelleen vuokrakohdussa.

Lauri Kovasen kautta Anne palaa lapsuutensa ja nuoruutensa raiteille muistellen mitä kummallisimpia alastomia sauna-asiakkaita, heidän kohtaloitaan ja banaanilimsan makua. Sauna työväenluokkaisen alueen sosiaalisena keskuksena on herkullinen miljöö, jossa nuoret tutustuvat vastakkaiseen sukupuoleen vaivihkaa, mutta myös seksuaalisiin vähemmistöihin. Saunan pesuhuoneessa aputyttönä huseeraava Anne tutustuu sekä hermafrodiittiin että miehiltään salaa kuhertelevaan lesbopariin. Laurin perheen lauantaisia matkoja saunalle ja kotiin kuvataan tarkkaan, sillä niiden aikana paljastuu perheen sisäinen kriisi, isän ylivalta ja äidin hiljainen manipulaatio. Saadakseen miehensä raitistumaan äiti pyytää Lauria pissaamaan tämän housuille niin, että mieheen kasvaisi häpeän tunne sikailuistaan. Isän ainoaksi raitistumiskeinoksi nousee ajatus saarelle leiriytymisestä.

Tässä teoksessa Hassinen kuvaa enemmän alastomuutta ja platonista ystävyyttä kuin seksuaalisia suhteita. Lauri ja Anne eivät rakastu eivätkä koe himoa toisiinsa, vaan nauttivat aidosti yhteisistä muistoista, sillä molemmillakaan ei ole ketään muuta, jonka kanssa lapsuutta muistella. Tavallaan he ovat toisilleen henkisesti alasti, enemmän kuin kumpikaan on koskaan ollut puolisonsa edessä. Ystävyys alkaa melkein yksipuolisena kuulija-kuuntelijasuhteena, mutta kehittyy molemminpuoliseksi iloksi. Pidin tästä ulottuvuudesta eniten, kun taas en saanut niin vahvasti kiinni kummankaan nykyhetkestä.

Julkisten saunojen häviämisen yksittäisten ihmisten elinkeinona on täytynyt tapahtua juuri Hassisen kuvaamassa historiallisessa vaiheessa, 60-70-lukujen taitteessa. Tässä Annen isä työllistää lämmittäjää ja pesijää, vaikka leipä kapeneekin vuosi vuodelta. Saunan nimikin on herkullinen, tosin kannen neonvalot antavat vaikutelman eroottisemmasta toiminnasta.

Koin, että isän etsimisen ja muistin palauttamisen draama olisi päässyt paremmin oikeuksiinsa, jos kirjan kerroksista olisi kuorittu pari pois. Esimerkiksi ystävysten puolisot jäivät ohuiksi henkilöhahmoiksi, eikä heidän parisuhteidensa nykytila ollut kovin vetävää luettavaa. Teos kannattaa kuitenkin lukea jo saunakulttuurin sosiaalihistoriallisen analyysin vuoksi, sillä tästä menneestä maailmasta ei voi saada makua maamme muutamien edelleen toiminnassa olevissa julkisissa saunoissa. Meininki niissä on liian hipsteriä, sillä kukaan ei käy niissä peseytyäkseen, vaan fiilistelläkseen. Ylipäänsä se työstä hikoontuneiden, koko viikon pesua odottaneiden kehojen hajumaailma on meiltä kokonaan kadonnut, eikä saunoissa ole enää pesijämummojakaan.