Kauhua elintasokuilusta

12223183070083116-p001775lRakkaan maan kirjallisuuteen perehtyminen etenee etananvauhtia. Niccolò Ammanitin Minä en pelkää (Otava, 2005, suom. Leena Taavitsainen-Petäjä) tuli eteeni sattumalta ja vaikutti teokselta, jonka voi nauttia kepeänä kenttälukemistona, rankasta teemasta huolimatta.

Mikä sitten on kepeää, siitä voidaan kiistellä. Minulle kepeä lukemisto on mutkattomalla kielellä kirjoitettua – ja usein protestoinkin sellaista tekstiä vastaan, kun en nopeana lukijana osaa pitää sellaisen parissa miettimistaukoja lainkaan. Tässä romaanissa kertoja on yhdeksänvuotias ja juoni sen verran karmaiseva, ettei selkokieli häirinnyt. Lapsinäkökulmankaan ei aina tarvitse johtaa simppeliin kielenkäyttöön, mutta tässä kertojana on poika, joka asuu eteläitalialaisessa Acqua Traversen kylässä, jossa on kuutisen taloa ja joka ei ole paljoa lähitienoiltaan poistunut. Toisen lapsen, rikoksen uhrin, kieli onkin kompleksisempaa, mutta häntä kuullaan vähemmän. Michele-poika ei ole täysin tynnyrissä kasvanut, mutta hänen elämäänsä säätelevät nälkä ja vanhempien epäjohdonmukaiset kuritoimenpiteet. Kouluja käymättömien vanhempien maailma on kovin karu, pelkkään niukkuuteen ja materiaaliseen etuun pohjautuva. Lapsia piestään usein eikä helliä tunteita pahemmin näytetä.

Luvattomilla retkillään Michele ja ystävät huomaavat panettonen muotoisen kukkulan, jota eivät ole vielä valloittaneet. Kesä jumalanhylkäämässä kylässä on pölyinen ja tukahduttavan kuuma. Lasten retket ovat jopa vaarallisia, koska he eivät osaa arvioida välimatkoja eivätkä kuljeta mukanaan vesipulloja. Heidän leikeissään annetaan julmia rangaistuksia hitaille ja kömpelöille. Erään rangaistuksen seurauksena Michele löytää autiotalon kupeesta oudon kuopan, joka on peitetty likaisella patjalla.  Kuopan ympärillä on elämän merkkejä – näyttää siltä, että joku pitää leiriään talolla. Mitä kuopasta löytyy ja kuinka Michele alkaa pikkuhiljaa saada selvää piilottajien motiiveista on karmivaa luettavaa.

Lukisin romaania ensisijaisesti kertomuksena köyhyydestä. Sosiopoliittinen kritiikki tapahtuu rivien välissä, elävinä kuvina pysähtyneisyydestä ja vaihtoehtojen vähyydestä. Tapahtumavuosi on 1978 ja jo tuolloin peräkylien tyhjeneminen on ollut Italiassa arkista arkea. Jostain Michelen isä saa satunnaisia tuloja niin, että lapsille ostetaan pyöriä ja Barbie-nukkeja, mutta päivittäinen leipä on kapeaa. Draaman kärjistyessä vanhemmat kertovat muuton pohjoiseen tapahtuvan minä päivänä tahansa, jo ennen uuden kouluvuoden alkua. Michele haaveilee asunnosta kerrostalon huipulla ja leveileekin tästä kavereilleen.

Tarinan taustalla on monia reaalimaailman draamoja, sillä Italiassa oli 70-luvulla käynnissä oikea rikkaiden perheiden lasten kidnappausaalto. Puhtaan lapsinäkökulman valinta toimii tässä hyvin, sillä näin vältetään sensaatiohakuinen moralismi ja kaikenlainen jälkiviisaus. Poika joutuu kohtaamaan vanhempansa ja naapurustonsa sedät ja tädit järkyttävässä uudessa valossa, mutta hän ei tapahtumien aikana pysty arvottamaan tai arvioimaan näkemäänsä julmuutta. Teksti pohjautuu pitkälti lasten keskeiselle dialogille ja toteuttaa onnistuneen draaman periaatetta: ”näytä, älä selitä.” Kirjasta onkin tehty elokuva, ja tekstin elokuvallinen veto on vahvaa.

Italialaisista pikkukylistä on saatu viime vuosikymmeninä aikaan paljon idyllistis-romanttista kerrontaa. Minusta on hyvä, että kyläelämän nurjistakin puolista kirjoitetaan, ja se vähä, mitä olen italialaiseen nykyproosaan perehtynyt, näyttää kulkevan kujan varjoisampaa puolta. Isä Camillot ja Montalbanon tarinat ovat ”sydäntä lämmittäviä”, mutta myyttien purkajiakin tarvitaan. Tässä paikallista elämänmenoa ei ihastella lainkaan, ja jos aisti-iloja on, ne jäävät kauhutarinassa lapsipuolen asemaan. Michelen lempiruoka on perunamuusi keitetyillä kananmunilla ja oikein hyvinä päivinä hän saattaa saada jälkiruoaksi sokeroituja persikoita. Terveenä havaintona siis oli, että italialaisesta arjestakin voi kirjoittaa ilman monimutkaisia kokkausfantasioita.

Lopulta tarina pojasta kuopassa ei järkyttänyt mieltäni syvästi, muistan kokeneeni suurempaa ahdistusta luettuani suomalaisista dysfunktionaalisista perheistä samalta ajanjaksolta esimerkiksi Kreetta Onkelin tai Susanna Alakosken kertomana. Michelelle ja Filippolle annetaan kai enemmän toivoa kuin suomalaisten alkoholistiperheiden sijaiskärsijöille.

Advertisements

2 kommenttia artikkeliin ”Kauhua elintasokuilusta

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s