Nuorille, jotka viihtyvät hautausmailla

2-lovecraft-occultistEn ollut nuorena hautausmaa-addikti, vaan tämä intressi puhkesi minussa vasta yli kolmikymppisenä. Sellaista arvelisin, että H.P. Lovecraft (1890-1937) olisi hautausmailla viihtyvän goottilaishenkisen, roolipelejä ja larppaamista suosivan nuorison suosikkilukemistoa, ja sen verran kirjailijasta etukäteen tiesin, että hän on skifi/fantasiaporukoissa jonkinlainen kulttikirjailija. Muuten lähestyn hänen ainoaa pitkää romaaniaan, vuonna 1927 kirjoitettua ja postuumisti julkaistua Charles Dexter Wardin tapausta ”puskasta”. Teoksen on suomentanut Ilkka Äärelä ja se on tullut ulos Jalava-nimisessä pienkustantamossa v. 2002. Aikansa kulttuuriteko.

Romaanissa tapaamme eksentrisen Rhode Islandin Providencessa asuvan nuoren miehen, Charles Dexter Wardin, joka jo lukioaikoinaan saa kipinän sukututkimukseen, alkemiaan, okkultismiin ja yliluonnollisiin ilmiöihin. Rikkaan perheen vesa onnistuu keplottelemaan tiensä ulos hänelle suunnitellusta yliopistourasta ja jää kotiin tutkimaan kaupunkinsa ja lähialueiden historiaa. Kirkonkirjoista ja kronikoista hän löytää sukuyhteyden 1600-luvulla syntyneeseen Joseph Curweniin, mystiseen mieheen, joka eli nuorekkaana yli satavuotiaaksi ja jonka uskottiin tuoneen Egyptistä muumiobalsameita, joiden kautta ihmisen on mahdollista pysäyttää ikääntyminen. Suurin osa teoksen tapahtumista ajoittuu 1700-luvulle, joita Charles Ward penkoo kohtalokkain seurauksin 1910-1920-luvuilla. Vaikka Rhode Island oli Yhdysvaltoin ensimmäinen osavaltio, joka kielsi orjakaupan vuonna 1774, silti rotusuhteet pohjautuvat vielä 1920-luvullakin kolonialistiselle mentaliteetille. Oikeastaan iso osa teoksesta (jos sen niin haluaa lukea) on metatason kommentaaria siirtomaasuhteista, kieroutuneesta kaupasta ja siihen liittyvistä väärinkäytöksistä.

Maan alla katakombeissa huutavat monisatavuotiset sielut ovat enimmäkseen mustia tai ”mulatteja”. Koko kaupunki on saanut havaintoja oudoista äänistä ja löyhkästä Joseph Curwenin tilan suunnalta, mutta harvalla riittää rohkeutta selvittää, mistä ne saattaisivat johtua. Täysi-ikäiseksi tultuaan ja perinnön saatuaan Charles Ward näkee velvollisuudekseen lähteä ”vanhaan maailmaan” selvittämään mysteeriota. Matka kulkee Lontoon ja Pariisin kautta Prahaan ja sieltä Transsylvaniaan mystiseen Ferenczyn linnaan, josta hän palaa neljän vuoden initiaation jälkeen kotiin muuttuneena miehenä. Matkantekoa kuvataan vain parin sivun verran, mikä oli ainoa kirjan aikaansaama pettymys. Oikeastaan Charles Ward ei ole luonteeltaan maailmanmies, vaan pesunkestävä nurkkapatriootti, joka matkustaa vain pelastaakseen kotikaupunkinsa, ja samalla universumin.

Romaanin toinen avainhenkilö on perheen lääkäri, psykiatrinakin kunnostautunut tohtori Willet, jonka omaakin tiedeuskoaan koetellaan kovasti hänen yrittäessään hoitaa Charlesia. Charlesin harhaisuus ja persoonan jakaantuminen esitetään tässä hyvin uskottavalla tavalla, joka luultavasti menisi läpi nykypäivänkin diagnostisessa kulttuurissa. Psykologinen näkökulma on syvällinen, länsimaisen lääketieteen käytäntöjä kyseenalaistava.

Lovecraftin kieli on kiinnostavan arkaaista, ja suhtautuminen 1920-luvun nykypäivään vieraantunutta. Jossain kertomuksen poukamassa soi vaimea jazzmusiikki, mutta muuten Charles Ward ei suostu elämään omassa nykyisyydessään.

Joseph Curwenin muotokuva löytyy erään porvaristalon rappauksista, ja perheen kauhuksi se on melkein identtinen Charles Wardin kasvojen kanssa. Muotokuva-aihe muistutti minua hieman Oscar Wilden Dorian Grayn muotokuvasta, ja muuten taustalla kummitteli Bram Stokerin Dracula (suurin innoittaja hänellä oli kuitenkin Edgar Allan Poe).  Eniten aloin kuitenkin pohtia myöhempiä esoteerisista ja okkultistisista teemoista kiinnostuneita kirjailijoita ja heidän viestinsä höttöisyyttä. Lovecraftin luoma kauhunsekainen mystiikka kun on todella tiivistä ja historiallisesti ”juurtunutta”. Kun vaikka vertaa tätä Paulo Coelhon laimeisiin noituus- ja vampyyriaiheisiin odysseioihin (vrt. esim Brida, Portobellon noita, Zahir), niin alkaa hihityttää. Tosin 1920-luvulla tuskin oli kaupallista elämäntaitokirjallisuutta ja jos olisi ollutkin, niin tuskin Lovecraftin kaltainen outo lintu olisi kiinnostunut itsensä brändäämisestä keski-ikäisten naisten kalenteripojuksi.

Lovecraft kuoli verrattaen nuorena, köyhänä  ja vähän tunnettuna pulp-kirjailijana. Hänen kirjallinen arvonsa on löydetty vasta postuumisti, mikä luultavasti johtuu aikansa uskonnollisesta moraalista. Lovecraftin luomasta Cthulhu-kultista, johon on viitteitä koko hänen tuotannostaan, on vain vähän viitteitä elokuva- ja tv-tuotannossa, vaikka isoilla Hollywood-nimillä on ollut aikeita tehdä hänen novelleistaan leffoja. Täytyy sanoa, että minun voisi tehdä tiukkaa nähdä tämä romaani leffana, sillä maanalaisissa kohtauksissa ihan pelkät sanat karmaisivat syvältä.

Skifi/fantasiapuolellakaan tämä ei ehkä kuuluisi tyypilliseen lukemistooni, mutta olen iloinen, että korkkasin näin keskeisen klassikon. Paras anti minulle oli historiallinen, mutta teoksen laajempi anti on kai viime vuosikymmeninä ollut populaarikulttuurissa intertekstuaalinen.  Ja tässä kontekstissa vanhahtavasta tulee todella nuorekasta, hipsteriä ja vaihtoehtoista.

 

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s