Kauhun suloinen tasapaino

Donna-Tartt-The-Little-FriendDonna Tarttin The Little Friend (Vintage, 2002) on koristanut kirjahyllyäni yli vuosikymmenen. Olin 90-luvulla mykistynyt hänen esikoisromaaninsa Jumalat juhlivat öisin tenhosta, mutta jostain syystä toinen romaani tuntui raskaalta ja vaikeaselkoiselta lähestyä. Yli 600-sivuisessa pokkariversiossa on säästetty tilaa ja paperia niin, että silmät väsyvät. Mutta koska Tartt julkaisee vain yhden romaanin vuosikymmenessä, ei kai ole synti, jos myös lukija lämpenee hänen tuotannolleen hitaasti. Viimeisin teos, yli 900-sivuinen Tikli (2013) kyllä kiinnostaa minua myös, mutta siihenkin olen kokenut olevani liian laiska.

Pienessä ystävässä matkustetaan kuumaan ja rämeikköiseen Missisippiin, Alexandrian pikkukaupunkiin, jossa asuu erikoinen naisklaani. Ajanjakso sijoittuu 1960-70-luvuille, tosin suvun historiaa kartoitetaan kauemmas menneisyyteen. Romaanin päähenkilö on tyttö nimeltä Harriet, jonka vaiheita seurataan syntymästä teini-ikään. Perheen tragedia on Robin-veljen murha, jota ei ole selvitetty ja jonka tapahtumista vaietaan. Harrietille murhan selvittämisestä tulee pakkomielle esiteini-ikäisenä ja salapoliisina toimiminen vie tytön todella vaarallisille vesille. Harrietin ystävyys Hely-pojan, luokkatoverin, kanssa on yksi kantava teema – heidän sekaantumisensa kaupungin alamaailmaan rikoksen ratkaisemiseksi ei ihan muistuta Viisikkojen tai partiolaisten puuhia. Tartt esittääkin vinksahtaneen version lapsuudensa lempiklassikoista, kuten Kiplingin Viidakkokirjasta ja Huckleberry Finnistä.

Tartt on lannistumattoman tarkka kertoja, joka saa hyvin arkisistakin tapahtumista aikaan mystiikkaa ja kauhua. Harrietin taloudessa eletään hyytävää hiljaiseloa vuosikausia murhan jälkeen. Heillä ei käy vieraita, sillä kaikki pelkäävät talon ilmapiiriä ja murhasta puhumista. Hänen isänsä on ulkoistanut perheen elatuksen pakenemalla Memphisin aisti-iloihin ja äiti pakenee suruaan kotitakissa masentuneeseen vellomiseen, myöhemmin myös huumeisiin. Sisaruksista huolehtivat ikääntynyt musta kodinhoitaja Ida, isoäiti ja isotädit. Idan rooli perheessä on merkittävä, mutta äiti kokee hänen roolinsa tarpeettomaksi ja haluaa hänestä eroon. Rodun, kolonialismin ja orjakaupan historiallisten jäänteiden rooli on pikkukaupungin kartalla suuri. Rotusuhteista kirjoittaessa Tartt avaa ilmiömäisesti syrjäisen ja umpeutuneen yhteisön muistia.

Cleven keskiluokkaisen matriarkaalisen klaanin lisäksi tutustutaan todelliseen ”white trash”-perheeseen, Raitcliffeihin, asuntovaunuissa asuviin veljeksiin, joista puolet ovat jatkuvasti kiven sisällä. Farish Raitcliff on mielisairaalasta kotoutunut kuntoutuja, joka piilottaa huumeiden valmistustaan eläinten täyttäjänä. Raitcliffien kommuunin hajut ja vibat ovat kauhun akselilla jo miltei sietämätöntä luettavaa. Veljeksistä yksi on tehnyt parannuksen ja toimii uudestisyntyneiden saarnaajana, mutta pitää silti yhtä rikollisten veljestensä kanssa eikä ilmianna heidän tekosiaan poliisille. Tartt kuvaa tässä amfetamiinin käyttöä poikkeuksellisen ansiokkaasti – sen aikaansaamaa ajallista illuusiota en ole aiemmin tajunnutkaan.

Toinen kauhun huipentuma liittyy käärmeisiin ja niiden käyttöön uskonnollisessa massaindoktrinaatiossa. Jos kulttileffa Snakes on a Plane ahdistaa, käärme-episodin lukeminen voi tässäkin tehdä tiukkaa. Paikalliset uskovaiset kun uskovat, etteivät irti päästetyt käärmeet pure kuin syntisiä, tai että Jumalan voitelu tekee tosiuskovaiset immuuneiksi käärmeen puremille.

Teos on yllättävän toiminnallinen näin ”korkeakirjalliseksi” teokseksi. Tartt saa ympättyä uskomattoman määrän intertekstuaalisuutta teokseen, joka käsittelee lapsuuden seikkailuja. Paikoitellen koin pakahtumista tai hengästymistä renessanssityylisen vyörytyksen keskellä, mutta ihailen suunnattomasti hänen taitoaan tasapainottaa kauhua ja pitää yllä korkeaa jännitystä loppumetreille saakka. Kenties Jumalat juhlivat öisin oli minulle suurempi elämys siksi, että se käsitteli itselleni läheistä yliopistomaailmaa, mutta Pienen ystävän kautta tulin matkustaneeksi vieraampaan maailmaan. Lähes kaikki lukemani amerikkalainen kaunokirjallisuus kun on sijoittunut pohjoisiin osavaltioihin, yleensä New Yorkiin ja sen lähiosavaltioihin.

Eniten Tarttin teoksissa minua kiinnostaa romaanien rakentuminen. Hän taatusti kuuluu maailmankirjallisuuden kurinalaisimpiin kirjoittajiin, ja olisinkin kovin kiinnostunut näkemään, miltä hänen tyypillinen työpäivänsä näyttää. Haastatteluja hän antaa aniharvoin ja vaikuttaa muutenkin yksityisyyttään tarkasti vaalivana taiteilijatyypiltä. Kun on virtuoosi, ei tarvitse markkinoida. Niin se vain menee.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s