Ulos kuplasta, voimallisesti

SAM_2550Päivän romaani tuli luettua Metso-kirjaston aulan ihanassa sinivalkoisessa kuplassa. Aarnion pallotuoli on ollut viime aikoina enimmäkseen varattu, mutta tänään sain siihen aitiopaikan ja istunto todella kannatti. Seurana oli Elina Hirvosen romaani Kun aika loppuu (WSOY, 2015) ja mielialana häiriintynyt olo maan poliittisesta tilanteesta.

Romaani sijoittuu strategisesti 15-20-vuoden päähän nykyisyydestä, 2030-luvulle, jolloin Suomi edelleen kamppailee aika lailla samojen ongelmien kanssa kuin nyt, tosin voimallisemmin. Ilmastonmuutos on syventynyt, kuluttamisen vähentämisestä on tullut kansalaisvelvollisuus, nuorten psyykkinen oireilu on rankempaa kuin tänä päivänä ja ihmisten yleinen turvallisuudentunne on laskenut. Maahanmuutto ei kenties ole Suomen suurin ongelma, mutta pakolaisleirit Eduskuntatalon kulmilla kertovat karua kieltään.

Teoksessa on kaksi kertojaa, 57-vuotias ympäristönsuojelun professori Laura ja hänen tyttärensä, noin kolmikymppinen Aava. Perheen historia näyttää ulospäin idylliseltä yhteisine pyöräilylomineen, mutta kulissien takaa löytyy vieraantumista ja kaksoiselämää. Aavan pikkuveli Aslak on ollut teini-ikäisestä asti vakavasti masentunut, eikä ole saanut filosofian opintojaan päätökseen, vaan elää eristynyttä elämää mummon perintöasunnossa. Laura kokee syyllisyyttä poikansa syrjäytymisestä ja maksaa tämän laskuja. Lauran ja hänen miehensä sisäsiisti keskiluokkaisuus näkyy teennäisissä illallistapaamisissa pojan kanssa, jonka likaisia vaatteita ja haisevaa habitusta he salaa häpeävät. Sekä äidille että tyttärelle on ominaista pinkeä tekohymy ja taipumus karttaa yksityiselämän ongelmien käsittelyä viimeiseen saakka. Aavalle tärkeintä on elää perhedraamasta mahdollisimman kaukana ja parantaa maailmaa. Jos äidin pakopaikkana on ollut ympäristöaktivismi, tytär valitsee Somalian hädänalaiset ihmiset. Aslakilla taas ei ole vastaavaa pakopaikkaa, jonne lentää.

Kielellisesti teksti oli niin riipivän kaunista, että se sai itkemään. Tippa nousi linssiin varsinkin perheen arjen kuvauksissa, kun lapset ovat pieniä – sisarusten välinen suhde, yhteiset keijuleikit ja Aslakin yksinäisyys koskettivat syvältä. Perheen arki menneessä nykyhetkessä eli 2000-2010-luvuilla tuntuu käsinkosketeltavan luomuiselta ja poliittisesti tiedostavalta, ehkä siihen pisteeseen saakka, että Aava ja Aslak kasvavat ryppyotsaisiksi aikuisiksi. Huumoria ei tuossa perheessä viljellä, eikä huonoihin kulutustottumuksiin, kuten mäkkärillä käyntiin, sorruta koskaan. Laura todellakin uskoo lanttuun gourmet-ruokana. Aava taas syö jopa kamelinlihaa, eli pyrkii jollain tasolla kapinoimaan äitiään vastaan, vaikka loppupeleissä he ovat kuin kaksi marjaa.

Aslak sisäistää äitinsä opit lisäten ekologiaan terrorismin. Jos esim. tutkii Suomen vastarintaliikkeen toimintakulttuuria, heidän terveellisen elämäntavan palvontaa ja suomalaisen luonnon kunnioitusta, voidaan tehdä joitain johtopäätöksiä fiktiivisen henkilöhahmon ja todellisten ääriliikkeiden yhtymäkohdista. Kun tämän päivän nettinatsit viljelevät retoriikkaa, jossa vihervassareille kaivetaan kuoppaa saunan taa, se ei ole kaukana Breivikin tekojen oikeutuksesta. Tässä Anders Breivik on nuorten kansainvälisen aktivistiryhmän suuri sankari.

Teos voisi toimia jonkunlaisena täsmäaseena maan nykytilan ymmärtämisessä. Hirvonen tutkailee globaaleja maailmanparantajia ja ääriliikkeitä ilahduttavan kiihkottomasti ja näyttää niiden inhimilliset kasvot. Vaikka teoksen peruskysymys on yksilötasoinen (kuinka terroritekoon syyllistyneen vanhemmat ja lähipiiri selviävät?), mukana on rankkaa poliittista analyysia. Hirvonen esittää sellaisia tulevaisuuden skenarioita, joita moni meistä ei halua, suostu tai uskalla nähdä. Skenariot eivät tunnu edes dystooppisilta. Teosta lukiessa joutuu todella epämukavuusalueille, hyppäämään pois idyllisistä kuplistaan ja pohtimaan myös oman maailmanparannuksen perimmäisiä motiiveja.

Löysin teoksesta yhtymäkohtia Lionel Shriverin teokseen Poikani Kevin, vaikka tyylillisesti romaanit ovat kovin erilaiset. Hirvonen tosin esittää Aslakin sympaattisemmassa valossa kuin Shriver Kevinin. Shriverin romaanissa Kevinin tapauksen seuraaminen on pikkutarkkaa myyräntyötä, kun taas Hirvonen operoi suuremmilla linjoilla ja kirjoittaa jopa lyyrisesti. Syyllisyydestä ja sen kanssa elämisestä molemmat teokset kertovat unohtumattomasti. Ajan rajallisuuden kanssa kamppailevat tässä kaikki, terroristit ja hyvikset, ja ”kun aika loppuu, jää vain taakka, jota kukaan ei jaksa kantaa.”

Teos sopii sellaisiin päiviin, jolloin ihminen on valmis ottamaan vastaan isompia haasteita. Lyyrinen, melankolinen ja vakavamielinen tyyli taitaa olla ainoa mahdollinen rekisteri, jolla terrorismin aihetta voi käsitellä.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s